Jelinek, Jelinek, du kriegst keine Jelinek

Veikkaanpa, että Blogistanissakin yksi jos toinenkin naiseläjä on iloinnut Elfriede Jelinekin Nobel-palkinnosta. Tietenkään feministit eivät ole koskaan oikeasti tutustuneet Jelinekin tuotantoon, vaikka kovasti naiskulttuurista puhuvatkin - naistutkimusta, feminismin puoluekoulua, kun ei lueta esimerkiksi saksalaisen filologian kaltaisen oikeasti tietoja ja taitoja edellyttävän aineen ohessa vaan sen sijasta. Naistutkimusta opiskelemalla ei perehdytä mihinkään muuhun kuin ideologiaan - ei edes Jelinekin kaltaisiin feministikirjailijoihin. Toki, kun joukkotiedotusvälineet ovat näille jymäytettäville kertoneet, että Jelinek on feministi, niin sitten ne tietysti riekkuvat riemusta. Aivan samalla tavalla heidänlaisensa 80-luvun lopulla intoilivat Cicciolinasta "taiteilijana", joka oli jotain aivan muuta kuin heidän kuvittelemansa orjina pidetyt säälittävät pornonäyttelijärassukat (vaikka joku Rakel Liekki on selvästi enemmän oman elämänsä herra kuin Cicciolinan kaltainen ihmisenmuotoinen vaahtokarkki). Jos ne tantat olisivat osanneet italiaa, tai edes lukeneet meikäläisiä pornolehtiä (joissa Cicciolina oli vain yksi pornonäyttelijä muiden joukossa), eivät olisi takuulla menneet tuohon halpaan.

Mutta viis Cicciolinasta. Puhe oli Jelinekistä.

Eiköhän suurin osa saksaa osaavista ja kirjallisuudesta jotain tietävistä ihmisistä ole kanssani yhtä mieltä siitä, että jos palkinto oli annettava itävaltalaiselle, sen oikea osoite olisi ollut Peter Handke. Valitettavasti Libuse Moníková, saksaksi kirjoittanut, itävaltalaistunut tshekki, ehti kuolla jo vuonna 1998, joten Jelinekiä merkittävämpää, tai ainakin kohutumpaa, itävaltalaista naiskirjailijaa tuskin oli. Saksaksi kirjoittavista naiskirjailijoista ensimmäisenä tulee mieleen Karin Struck. Niin, ja kylläpäs minä olen tyhmä, onhan olemassa myös Herta Müller, joka ei ole ainoastaan hyvä kirjailija, vaan myös - ainakin vuonna 1989 Turussa käydessään - varsin miellyttävä ihminen, sillä tavalla ronski ja huumorintajuinen kuin Ceausescun Romaniassa kirjailijanuransa aloittaneelta romaniansaksalaiselta voi odottaa.

Jelinekiltä olen jaksanut lukea yhden hyväksi toteamani kirjan, nimittäin satiirisen romaanin Die Liebhaberinnen. Rasittavaa kyllä Jelinek kirjoitti kyseisen kirjan ilman substantiivien isoja kirjaimia, mikä on saksaa lukevan ihmisen näkökulmasta rasittava temppu. Jos saksaa kirjoitettaisiin aina ja kaikkialla ilman niitä isoja kirjaimia, totta kai siihen tottuisi nopeasti; mutta joka on koko saksantaitoisen ikänsä lukenut substantiivit isolla, ei saa otetta pienistä kirjaimista. Sitä paitsi moinen konstailu ei ollut siinä kirjassa missään järkevässä mielessä edes taiteellisesti tarpeellista. H.C.Artmann, jonka vaikutuksesta itävaltalaiset kirjailijat kokeilivat tuota tuommoista, on niin anarkistinen kirjailija, että hänelle sen suo; sitä paitsi hänkin tuntuu käyttäneen sitä ennenkaikkea murrerunoissaan, joissa se on legitiimi osa hänen tapaansa litteroida paperille wieninmurretta. Artmannin tuotantoa en juurikaan ole lukenut muualta kuin antologioista: mieleenpainuvin oli Suhrkamp-taskukirjojen juhlakirjaan Das Suhrkamp Taschenbuch sisältynyt sekopäinen visio Dracula Dracula, jossa Artmann esittää oman tulkintansa Stokerin Dracula-romaanin teemoista eli viktoriaanisen herrasmiehen tutkimusmatkasta Transsylvaniaan. Tarinassa esiintyneistä tekniikoista vähiten surrealistinen oli Artmannin tapa kirjoittaa mm. sellaiset avainsanat kuin Dracula ja Nosferatu kyrillisillä kirjaimilla, eikä edes tavallisilla, vaan kyrillisen kirjaimiston vanharomanialaisella muunnelmalla, joka poikkeaa aika oleellisesti venäläisestä. (Romaniaa kirjoitetaan nykyään latinalaisilla kirjaimilla, mutta romanialaiset ovat ortodokseja uskonnoltaan ja käyttivät kyrillisiä kirjaimia pitkälle 1800-luvulle. Silloin kun nykyinen itsenäinen Moldavian tasavalta liitettiin Neuvostoliittoon vuoden 1940 aikoihin, sen asukkaat saivat opetella kutsumaan kieltään "moldaviaksi" ja kirjoittamaan sitä kyrillisin kirjaimin, mutta käyttöön otettu kyrillinen kirjoitusjärjestelmä oli yksinkertaisesti venäläinen - edes muodon vuoksi ei pyritty ottamaan käyttöön kirjaimiston vanharomanialaista versiota.)

Jelinekin kirjan olen itse asiassa tainnut lukea yliopisto-opintojen tarpeisiin, samassa yhteydessä kun luimme Gisela Elsnerin romaanin Abseits. Elsnerin kirja on oikeastaan pahimmansorttista humanistievankeliumia, jos sanaa humanisti käytetään ilkkakokkarislaisessa merkityksessä, koska se asettaa vastakkain "keskiluokkaisen sopivaisuuden" (joka itsessään on oikeastaan vain kirjallinen motiivi) ja vapaan taiteilijaelämän, jonka vapaudellisuuteen kuuluu ihan määritelmällisesti viinanjuonti, tupakin poltto ja huume-"kokeilut". Jelinek on sikäli fiksumpi, että vertaillessaan erilaisten naisten elämää itävaltalaisessa yhteiskunnassa hän tosin aloitti esittelemällä työväenluokan hirveiden vaimonhakkaajien vaimoiksi päätyvien naisten surkeaa kohtaloa, mutta myös osallistuva, älykäs ja taiteellinen neito päätyi hyvätuloisen ylempitasoisen miehen (olikohan se nyt lääkärismiehiä?) vaimoksi ja kotiäidiksi - ja alistui kohtaloonsa tyytyväisemmin ja innokkaammin kuin työväenluokkaiset naiset omaansa, koska hän oli saanut omasta vapaudestaan paremman hinnan kuin ne työväenluokkaiset. Jelinek oli markkina-arvokyynikon kanssa samaa mieltä: kauppatavarahan se pillu on, mutta siitä on saatava hyvä hinta.

Molok, syö! Baal, syö! Ammon-Tinia, syö, syö!

Edelleen nais-Molokia lepytellään lapsiuhreilla. Ruotsin pienillä pojilla on edessään kovat ajat. Carl Hamilton kirjoittaa Aftonbladetin kolumnissaan:

Muuan lehtinainen kirjoittaa teinitytöistä Svenska Dagbladetissa. Hän kertoo kuinka nuoria tyttöjä vainoavat niin syömishäiriöt, seksuaalinen ahdistelu, raiskaukset ja pärjäämis- ja kiltteysvaatimukset, mutta sitten hän lisää: Tytöt eivät enää ole avuttomia uhreja. Tytöt taistelevat. Hän mainitsee myös vihollisen, jota vastaan tyttöjen on määrä taistella: teini-ikäiset pojat. - Eivät ainoastaan aikuisten vaatteet, aikuisten porno ja aikuisten stressi tunkeudu yhä nuorempien ikäluokkien elämään. Nyt myös sukupuolten sota tuodaan lasten keskuuteen. Ja tiedätte hyvin, ketkä siinä sodassa ovat uhreja: ne kiltit pojat, jotka eivät koskaan rehvastelleet, eivät koskaan pakottaneet ketään tyttöä pukeutumaan paljastavasti eivätkä koskaan yrittäneet kähmiä, saati raiskata, ketään tyttöä. Heidän itsemurhansa lisääntyvät, yhä enemmän. Ja femakko nauraa nuorten poikien ruumiskasalla.

On muuten merkillepantavaa, että femakko on saanut tuon miesvihan evankeliumin läpi Svenska Dagbladetissa, joka on selvästi oikeistolainen lehti ja toimitukselliselta linjaltaan lähellä Ruotsin konservatiivipuoluetta, Moderata samlingspartietia. Minä en todellakaan enää usko, että fasistisessa halussa tuhota pienten poikien elämä on mitään edistyksellistä ja vasemmistolaista, sen enempää kuin missään muussakaan fasismissa. Ideologisten lapsiuhrien vaatiminen on aivan oikeassa paikassaan oikeistolaisessa lehdessä. Fasismi on fasismia. "Mikä on oikein on oikein ja mikä on väärin on väärin, se nyt vain on niin saatanan yksinkertaista."

Samaisen Aftonbladetin sivuilla eräs nuorehko naiskolumnisti ennustaa, että Ruotsiin syntyy feministipuolue. Se olisikin itse asiassa hyvä idea muuten se feministipuolue, eräänlaisena ydinjätehautausmaana, koska sinne voitaisiin loppusijoittaa kaikki se fanaattinen paskasakki, joka nyt saastuttaa politiikkaa niin meillä kuin lahden takana mielisairailla miehentappovirityksillään. (Veronkierrosta kiinni jääneen alkoholisti Gudrun Schymanin mielipuolisesta miesveroesityksestä en edes jaksa ottaa pulttia. Moinen idiotia voidaan sitä paitsi helposti kääntää feminatseja vastaan ottamalla se ennakkotapaukseksi ja ehdottamalla miesasiapropagandana paljon perustellumpia veroja ja velvoituksia - esim. poikamiestyttöveroa, jolla naimattomat nuoret naiset pakotettaisiin osallistumaan itsemurhan tehneiden nuorten miesten hautajaiskuluihin.) Oikeiden puolueiden sisälle ujuttautuneena korruptioverkostona ("eduskunnan naisverkosto") nämä fanaatikot tekevät paljon enemmän haittaa kuin omassa puolueessaan, joka varsin nopeasti osoittautuisi olevan poliittiselta uskottavuudeltaan äärioikeiston arjalaisten germaani- ja merjalaisten maidooniveljeskuntien tasoa ja saisi sen mukaisesti ruhtinaallisen 0,1 prosentin kannatuksen eduskuntavaaleissa. Tietysti turhautuneen puolueen äkkiväärimmät alkaisivat syyllistyä laittomuuksiin, mitä olisi helppoa ja hauskaa käyttää tekosyynä sellaisen feminisminvastaisen terrorismihysterian lietsomiseen, että naisväki olisi sen jälkeen kiitollinen jos saisi pitää äänioikeutensa.

Se siitä. Minä keskityn nyt Theodor Mommsenin Rooman historiaan.

Fasismin uhka ja Yhdysvallat

Taannoin kirjoitin siitä mahdollisuudesta, että Yhdysvallat erehtyisi uskonnollisen fundamentalismin ja suurbisneksen liittouman luotsaamana totalitarismiin, fasismiin tai ainakin francolaiseen uskonnollisella auktoriteetilla pönkitettyyn autoritariaan. Luonnollisesti ajatus oli jonkun Yhdysvaltain ylimmän ystävän mielestä niin kerettiläinen, että hän kommenttiosastolla riensi kiistämään huolenaiheeni suuremmitta perusteluitta. Minä en ole koskaan pitänyt itseäni Yhdysvaltain asiantuntijana, ja aivan kuten minua suututti Neuvostoliitossa se, ettei se ollut propagandansa maailmanrauhaa tahtova onnellinen utopia, myös Yhdysvalloissa minua ärsyttää eniten se, että se ei ole sellainen onnela kuin mielellään väittää olevansa. Tai no, kuten olen blogini alkuvaiheissa sanonut, meitä eurooppalaisia suututtaa ja masentaa ennen kaikkea se, että olemme omaa demokratiaamme kehittäessämme nykyään omillamme, koska Yhdysvallat ei enää ole se kiistattoman edistyksellinen ja hyvä esikuva, joka se heti toisen maailmansodan jälkeen oli, kun demokratia täällä meillä oli vielä lapsenkengissä. Pitkälti tässä on kyse siitä, että kylmän sodan aikainen antikommunistinen ideologinen offensiivi on onnistunut vahingoittamaan oleellisesti Yhdysvaltain monia omaperäisiä poliittisia ja yhteiskunnallisia perinteitä. Sekä sosiaalivaltio, ammattiyhdistysliike että ympäristöliike ovat oleellisessa määrin amerikkalaisia keksintöjä - kaksi jälkimmäistä on suorastaan amerikkalaista kulttuuria omine folkloreineen - mutta kaikki ne ovat joutuneet kärsimään Ronald Reaganin kaudella alkaneesta itsetarkoituksellisesta oikeistonegativismista, joka alkoi antikommunismina ja kehittyi yleiseksi antiliberalismiksi, joka vain vastustaa, muttei osaa sanoa mitä se kannattaa, paitsi rajoittamatonta vapautta suuryrityksille ja kristillis-patrioottista sensuuria tiedotusvälineille.

Pelottavaa nykytilanteessa on se, että Yhdysvalloissa on runsaasti ihmisiä, joilla ei ole minkäänlaista kosketusta tuon oikeistonegativismin ulkopuoliseen maailmaan - ihmisiä, jotka eivät todellakaan katso muita uutislähetyksiä kuin Fox Newsiä. Ja vielä pelottavampaa on se, että näillä ihmisillä on nykyajan Yhdysvalloissa poliittinen aloite. Evoluutioteoria on puolustuskannalla, kreationismi voitolla - ei siksi, että kreationistit olisivat oikeassa, vaan siksi, että raha ja valta ovat kreationistien puolella. Kasvihuoneilmiön kiistäjät ovat samoin rohkaistuneet. Tilanne on se, että väärässä olijat voivat yksinkertaisesti ostaa totuuden pois markkinoilta. Kristillisellä fundamentalismilla on varaa lahjoa tieteellinen positivismi pois maailmasta.

Hysteriaa? Toivottavasti. Silti en yhtään pidä siitä, mitä Irish Timesin Anthony O'Halloran - käännösautomaatti aivoissani sanoo, että nimen pitäisi oikeasti olla Antoine Ó hAllmhuráin - kertoo omasta ajastaan Carbondalessa sijaitsevan Etelä-Illinois'n yliopiston Fulbright-stipendiaattina. Hän korostaa alussa Yhdysvaltain demokraattista, tasa-arvoista perinnettä, jonka yhtenä piirteenä hän mainitsee kiitollisten oppilaiden vanhaan kouluunsa rahoittaman muistolaatan koulun vahtimestarille - the deceased janitor of the school, a much loved and respected gentleman, who obviously had secretly encouraged students. Yhdysvaltain kansallista myyttiä ei ajan pitkään voitu rakentaa kansalliselle yhtenäisyydelle, joten se oli pystytettävä kansalaisuuden, kansalaishengen ja kansalaisvapauksien perustalle. Tämä on hänen mielestään suuri saavutus. Toisaalta, hän toteaa, Yhdysvallat on yhteiskuntana monien kerrosten ja ryhmien sekoitus, jossa eri ryhmät eivät välttämättä juurikaan kosketa toisiaan. Ja tällaisesta eristyneestä ryhmästä keskilännen äärioikeisto on ääriesimerkki - mutta ääriesimerkki, jonka vaikutusvalta valtakunnanpolitiikassa on kasvamaan päin.

Kohtaamisestaan amerikkalaisen maaseutuoikeiston kanssa O'Halloran kertoo: Kuka tahansa, joka vaivautuu käymään keskilännen pikkukaupungeissa, joutuu tekemisiin äärioikeistolaisen ajattelun kanssa - muulla tavalla sitä ei voi kuvata. Olin lukenut paljon Yhdysvaltain politiikan tästä ulottuvuudesta, mutta sellaisen kohtaamiseen ei voi valmistautua millään tavalla. Myönnän, että minua kauhistuttaa ajatella, mihin tämä ideologia voi johtaa. Kuten kaikkien ekstremismin muotojen, senkään kannattajat eivät pysty samastumaan mihinkään, mikä on heidän oman hyvin rajallisen todellisuutensa ulkopuolella. Todellista keskustelua ei synny. Pikemminkin vastaukset, joita tarjotaan, ovat etukäteen ohjelmoituja. Ihmiset jakautuvat meihin ja heihin, ja ajatuksiltaan ja teoiltaan toisenlaisia ihmisiä kohtaan ei voida tuntea minkäänlaista empatiaa. Laajemman solidaarisuuden ajatus ei tule kyseeseen. [...] Liberaaleiksi kutsuttuja ihmisiä halveksitaan. Kannattaa miettiä mitä tämä merkitsee meille suomalaisille, jotka olemme näiden - ydinasevallan kansalaisten - mielestä kaikki "liberaaleja", lukuunottamatta ehkä erästä pikisilmäistä mustatukkaista Ilta-Sanomien toimittajasälliä tai Usenetissä remuavia lääkehoidosta karanneita kreationistiuskovaisia.

Älkääkä kuvitelkokaan, että me voisimme viis veisata amerikkalaisesta oikeistosta. Esimerkiksi MOT-ohjelma suomalaiseen poliittiseen todellisuuteen erittäin huonosti sopivine äärioikeistolaisine agendoineen on selvästi amerikkalaisen oikeiston propagandaa. En väitä, että Greenpeace olisi joka asiassa oikeassa, mutta MOT-ohjelmaa voidaan pitää jo, ei ainoastaan vihreiden vastaisena, vaan kasvihuoneilmiön kiistämisineen suorastaan luonnontieteellisen maailmankuvan vastaisena - odotan kärsimättömänä sitä päivää, jona MOT rientää kyseenalaistamaan evoluutioteorian. Suomalaisessa todellisuudessa MOT on yksinkertaisesti niin vieras esine, että sen täytyy olla ulkopuolisen solutuksen tulosta. Soluttajana on amerikkalainen esitotalitaarinen oikeisto, jolla todella riittää sekä propagandamateriaalia että resursseja tällaiseen touhuun. Älkääkä kuvitelkokaan, että Suomi olisi liian vähäpätöinen maa joutumaan ideologisen offensiivin kohteeksi. Pohjoismaat ovat amerikkalaiselle oikeistolle vihollisista suurimmat ja roistovaltioista pahimmat. Me olemme demokratian trotskilaisia - ettäs kehtaammekin olla samanaikaisesti vapaita ja "sosialistisia" maita (siinä mielessä kuin amerikkalainen vainohullu oikeistolainen "sosialismista" yleensä puhuu), koko olemassaolollamme kyseenalaistamme amerikkalaisen oikeistolaisuuden pääteesin, jonka mukaan sosiaalivaltio on kauheaa sosialismia eikä siinä voi olla "vapaa" (mitä se sitten tarkoittaakin).

Are we in any danger? Mark Rosenfelderin sivu fasismin vaarasta Yhdysvalloissa.