Jelinek, Jelinek, du kriegst keine Jelinek
Veikkaanpa, että Blogistanissakin yksi jos toinenkin naiseläjä on iloinnut Elfriede Jelinekin Nobel-palkinnosta. Tietenkään feministit eivät ole koskaan oikeasti tutustuneet Jelinekin tuotantoon, vaikka kovasti naiskulttuurista puhuvatkin - naistutkimusta, feminismin puoluekoulua, kun ei lueta esimerkiksi saksalaisen filologian kaltaisen oikeasti tietoja ja taitoja edellyttävän aineen ohessa vaan sen sijasta. Naistutkimusta opiskelemalla ei perehdytä mihinkään muuhun kuin ideologiaan - ei edes Jelinekin kaltaisiin feministikirjailijoihin. Toki, kun joukkotiedotusvälineet ovat näille jymäytettäville kertoneet, että Jelinek on feministi, niin sitten ne tietysti riekkuvat riemusta. Aivan samalla tavalla heidänlaisensa 80-luvun lopulla intoilivat Cicciolinasta "taiteilijana", joka oli jotain aivan muuta kuin heidän kuvittelemansa orjina pidetyt säälittävät pornonäyttelijärassukat (vaikka joku Rakel Liekki on selvästi enemmän oman elämänsä herra kuin Cicciolinan kaltainen ihmisenmuotoinen vaahtokarkki). Jos ne tantat olisivat osanneet italiaa, tai edes lukeneet meikäläisiä pornolehtiä (joissa Cicciolina oli vain yksi pornonäyttelijä muiden joukossa), eivät olisi takuulla menneet tuohon halpaan.
Mutta viis Cicciolinasta. Puhe oli Jelinekistä.
Eiköhän suurin osa saksaa osaavista ja kirjallisuudesta jotain tietävistä ihmisistä ole kanssani yhtä mieltä siitä, että jos palkinto oli annettava itävaltalaiselle, sen oikea osoite olisi ollut Peter Handke. Valitettavasti Libuse Moníková, saksaksi kirjoittanut, itävaltalaistunut tshekki, ehti kuolla jo vuonna 1998, joten Jelinekiä merkittävämpää, tai ainakin kohutumpaa, itävaltalaista naiskirjailijaa tuskin oli. Saksaksi kirjoittavista naiskirjailijoista ensimmäisenä tulee mieleen Karin Struck. Niin, ja kylläpäs minä olen tyhmä, onhan olemassa myös Herta Müller, joka ei ole ainoastaan hyvä kirjailija, vaan myös - ainakin vuonna 1989 Turussa käydessään - varsin miellyttävä ihminen, sillä tavalla ronski ja huumorintajuinen kuin Ceausescun Romaniassa kirjailijanuransa aloittaneelta romaniansaksalaiselta voi odottaa.
Jelinekiltä olen jaksanut lukea yhden hyväksi toteamani kirjan, nimittäin satiirisen romaanin Die Liebhaberinnen. Rasittavaa kyllä Jelinek kirjoitti kyseisen kirjan ilman substantiivien isoja kirjaimia, mikä on saksaa lukevan ihmisen näkökulmasta rasittava temppu. Jos saksaa kirjoitettaisiin aina ja kaikkialla ilman niitä isoja kirjaimia, totta kai siihen tottuisi nopeasti; mutta joka on koko saksantaitoisen ikänsä lukenut substantiivit isolla, ei saa otetta pienistä kirjaimista. Sitä paitsi moinen konstailu ei ollut siinä kirjassa missään järkevässä mielessä edes taiteellisesti tarpeellista. H.C.Artmann, jonka vaikutuksesta itävaltalaiset kirjailijat kokeilivat tuota tuommoista, on niin anarkistinen kirjailija, että hänelle sen suo; sitä paitsi hänkin tuntuu käyttäneen sitä ennenkaikkea murrerunoissaan, joissa se on legitiimi osa hänen tapaansa litteroida paperille wieninmurretta. Artmannin tuotantoa en juurikaan ole lukenut muualta kuin antologioista: mieleenpainuvin oli Suhrkamp-taskukirjojen juhlakirjaan Das Suhrkamp Taschenbuch sisältynyt sekopäinen visio Dracula Dracula, jossa Artmann esittää oman tulkintansa Stokerin Dracula-romaanin teemoista eli viktoriaanisen herrasmiehen tutkimusmatkasta Transsylvaniaan. Tarinassa esiintyneistä tekniikoista vähiten surrealistinen oli Artmannin tapa kirjoittaa mm. sellaiset avainsanat kuin Dracula ja Nosferatu kyrillisillä kirjaimilla, eikä edes tavallisilla, vaan kyrillisen kirjaimiston vanharomanialaisella muunnelmalla, joka poikkeaa aika oleellisesti venäläisestä. (Romaniaa kirjoitetaan nykyään latinalaisilla kirjaimilla, mutta romanialaiset ovat ortodokseja uskonnoltaan ja käyttivät kyrillisiä kirjaimia pitkälle 1800-luvulle. Silloin kun nykyinen itsenäinen Moldavian tasavalta liitettiin Neuvostoliittoon vuoden 1940 aikoihin, sen asukkaat saivat opetella kutsumaan kieltään "moldaviaksi" ja kirjoittamaan sitä kyrillisin kirjaimin, mutta käyttöön otettu kyrillinen kirjoitusjärjestelmä oli yksinkertaisesti venäläinen - edes muodon vuoksi ei pyritty ottamaan käyttöön kirjaimiston vanharomanialaista versiota.)
Jelinekin kirjan olen itse asiassa tainnut lukea yliopisto-opintojen tarpeisiin, samassa yhteydessä kun luimme Gisela Elsnerin romaanin Abseits. Elsnerin kirja on oikeastaan pahimmansorttista humanistievankeliumia, jos sanaa humanisti käytetään ilkkakokkarislaisessa merkityksessä, koska se asettaa vastakkain "keskiluokkaisen sopivaisuuden" (joka itsessään on oikeastaan vain kirjallinen motiivi) ja vapaan taiteilijaelämän, jonka vapaudellisuuteen kuuluu ihan määritelmällisesti viinanjuonti, tupakin poltto ja huume-"kokeilut". Jelinek on sikäli fiksumpi, että vertaillessaan erilaisten naisten elämää itävaltalaisessa yhteiskunnassa hän tosin aloitti esittelemällä työväenluokan hirveiden vaimonhakkaajien vaimoiksi päätyvien naisten surkeaa kohtaloa, mutta myös osallistuva, älykäs ja taiteellinen neito päätyi hyvätuloisen ylempitasoisen miehen (olikohan se nyt lääkärismiehiä?) vaimoksi ja kotiäidiksi - ja alistui kohtaloonsa tyytyväisemmin ja innokkaammin kuin työväenluokkaiset naiset omaansa, koska hän oli saanut omasta vapaudestaan paremman hinnan kuin ne työväenluokkaiset. Jelinek oli markkina-arvokyynikon kanssa samaa mieltä: kauppatavarahan se pillu on, mutta siitä on saatava hyvä hinta.