Hyvää juhannusta!

Tommi P. näkyy taas rukoilevan jumalaansa blogissaan. Miten vain, mutta näkisin itse uskonelämän (ja seksielämän) liian yksityiskohtaisen esittelemisen nettipäiväkirjassa tyylittömänä, lisäksi se on yhtä rasittavaa kuin Vartioikaa-lehteä ja Herätystornia tyrkyttävät Jehovan todistajat kadulla, aitovierillä ja synagoogissa. Muuten, muistakaa kertoa Jehovan todistajille yksi juttu: Jehova ei ole Jumalan oikea nimi. Hepreankielisessä Raamatussa Jumalan nimi on JHVH, mutta koska Jumalan nimeä ei saa rangaistuksetta turhaan lausua (tästä käskystä juutalaiset ovat niin tarkkoja, että Ruben Stillerkin kirjoittaa vain J-la HaKehila-lehteen kirjoittamissaan kolumneissa - en ole seuraillut, kirjoittaako Vera G-d), se on tapana lukea ääneen muodossa Adonai, Herrani.

Adonai kirjoitetaan 'DNJ, ja tämän ympärillä ovat sitten a:n ja o:n vokaalimerkit asianmukaisissa kohdin. No niin, hepreankielisessä Vanhassa testamentissa on muitakin sanoja ja tekstikohtia - teologit ja rabbiinit osannevat kertoa paremmin, mitä - jotka on tapana syystä tai toisesta lukea toisella tavalla kuin ne on kirjoitettu: tekniset termit qere "lukutapa" ja ketiv "kirjoitustapa" korostavat tätä eroa. Sanan JHVH konsonanttirunko kirjoitetaan ketivin mukaan, mutta sen ympärille kirjoitetaan qeren mukaan vokaalit Adonaille, eli siten, että käsikirjoitusperinteestä tietämättömät lukevat sanan muodossa Jahovah. (Sananloppuista H:ta ei äännetä - hepreassa se on varsin usein vain merkki sille, että sanan lopussa on vokaali. Jos se pitää ääntää, siihen lisätään ainakin Raamatun hepreassa erityinen merkki.) Tästä väärästä lukutavasta Jahovah on sitten kehittynyt tuo Jehova. JHVH:n oikeampi ääntämistapa lienee ollut jotain sellaista kuin Jahve, mutta tästäkään ei voida olla varmoja, koska nimen pyhyys on estänyt alkuperäisen ääntämistavan muistiinmerkitsemisen. Itse asiassa myös sille käytettävät kiertoilmaisut Adonai ja Elohim (jälkimmäinen on oikeastaan monikkomuoto, ja luullakseni kielihistoriallisesti sama sana kuin arabian Allah < Al-Illah) koetaan niin pyhiksi, että ne kierretään mielellään vääntämällä ne sellaisiin muotoihin kuin Adoshem ja Elokim.

Tässä siis juhannuksen yleissivistyspaketti, ja seuraavaksi pöytälaatikkooni unohtunut, kesken jäänyt runo, jonka innoittajana on toiminut vasta pari vuotta sitten ensimmäisen kerran kokonaan lukemani Ray Bradburyn Marsin aikakirjat.

Marsin aikakirjaan tartuin,
muistin ajan, ennen kuin
täksi äijän rähjäks vartuin:
puhuin vähän, paljon luin.
Kaksi miestä kohtas silloin,
haamu toinen, toinen ei,
kertoi, kuinka juhli illoin
aikaan, jonka aika vei.
Tämän tunsin tapaamisen,
vaikka kirja uusi on,
ajatuksen ajallisen
aika jätti muistohon.
Niinkuin mies ja menneen haamu,
kohtaa lukiessa myös
oman elämänsä aamun
partakarju käyvä työss',
lapsen, jolle yksi lehti
tarinasta mieleen jäi,
luki, minne silmä ehti...

Marsin aikakirjat on aikamoinen kokoelma scifikliseitä - ainakin nykynäkökulmasta. Oletan, että ne eivät omana aikanaan olleet kliseitä, vaikka sitä onkin vaikea uskoa. Ray Bradbury on kirjailijana ennen muuta herttainen, romantikko; eikä ollenkaan hämmästytä, että eräs ensimmäisiä koskaan venäjäksi lukemiani kirjoja on kokoelma Bradburyn novellien venäjännöksiä - Bradbury kun tuntuu olevan juuri sellainen kirjailija, joka sopii erityisen hyvin venäläiseen populääriin makuun. (Käännöskokoelman nimi oli muuten Vremja, vot tvoj poljot.) Mutta Marsin aikakirjoihin merkitty kohtaaminen muinaisen marsilaisen ja Maasta saapuneen siirtolaisen välillä, jossa kumpikin huomaa tulevansa toisesta ajasta ja voi nähdä toisen lävitse, on yksi metafyysis-uskonnollisesti vaikuttavimpia scifimotiiveja (sanaa motiivi käytetään tässä sen kirjallisuus- ja kansanrunoustieteellisessä merkityksessä), ja kyllä vain, pikkupojasta se oli kovin vaikuttava myös Edgar Rice Burroughsin romaanissa Marsin ihmeitä.

Se, mikä tässä kuitenkin on hämmentävintä, on, että aivan pienenä poikana - varmasti alle kouluikäisenä - olen lukenut Tomas Gómezin ja Muhe Can kohtaamisen jonkin aikakauslehden sivuilta, juuri siinä muodossa kuin törmäsin siihen Marsin aikakirjojen sivuilla - muistin jopa sen oudon vertauskuvan, jossa neitojen solakkuus rinnastettiin pursiin ja päinvastoin. Minulla on jopa sellainen mielikuva, että lehti olisi ollut Osuuspankin jäsenlehti YV, jolla 70-luvulla oli tiettyä taipumusta huuhaajuttujen (esim. Atlantiksen tuhoa pohtivien) julkaisemiseen; ja ehkä scifi noina pimeinä (valo)vuosina rinnastettiin huuhaahan. Silti tuntuu lievästi sanoen epätodennäköiseltä, että Bradburyn teos olisi ilmestynyt Suomessa aikakauslehtijatkiksena.

Tänä iltana piti siirtää nettiin iiriksi luonnostelemaani Venäjän historiaa, mutta juutuin pelaamaan Yiltzhoucan sivuilta löytyvää autonajelupeliä, jolla olen kuluttanut iltojani jo pariin otteeseen, kun oikeasti olisi pitänyt kirjoittaa formalismiesseetä, lisuria tai ylipäätään jotain tieteellisesti merkittävää. Ihmekö tuo, ettei apurahaa tipu. Se pelikin on sitä paitsi vahingollinen: se houkuttelee uhkarohkeaan ajotapaan, jossa kaahataan jatkuvasti täysillä. Oikeat ajosimulaattorit lienevät fiksumpia.

Takaisin iirikurssiin

Enpä tiedä, jaksanko vähään aikaan kirjoittaa Plökiä, kun olen päättänyt palata kirjoittamaan iirin nettikurssia. Sitä on jo vähän paranneltu, mutta kumma kyllä päivityksiä ei näy Pinserin listalla.

Juhannus on tarkoitus viettää kirjojen parissa. Listalla ovat ensimmäiseksi Byloe i dumyn kakkosnide ja Zhizn' i sud'ba. Katsotaan, onko niistä juhannuslukemiseksi.

Seldonin nimeen!

Lueskelin pitkästä aikaa Isaac Asimovin Säätiö-trilogiaa, joka oli pääsylippuni scifin maailmaan. Tai no, luin sen 12-vuotiaana, mutta isonveljen vaikutuksesta olin toki tutustunut Arthur C.Clarkeen jo aikaisemmin. Sitä paitsi minulla on hiukkasen sellainen muistikuva, että olin jo lukenut Avaruuden merivirrat ennen kuin tutustuin Säätiöön. Säätiö-trilogia oli olevinaan kauhean iso juttu siinä iässä ja mukamas hyvinkin syvällistä kirjallisuutta, mutta tässä vaiheessa alan olla taipuvainen siihen, että Asimov sotki koko hoidon tuomalla mukaan Muulin. Muulia ei tarvittu mihinkään erityisesti, hän vain sotki alkuunsa hyvän tulevaisuudenhistoria-aikajanan, jota Asimov olisi voinut hyödyntää myöhemminkin. Valitettavasti siinä vaiheessa kun hän palasi Säätiö-maailman pariin, hän oli vanha leipäskribentti, joka oli unohtanut tarinan alkuperäiset premissit, yrittipä vielä epätoivoisesti liittää yhteen Säätiön jälkeen kehittämäänsä robottitulevaisuutta ja Säätiön aikajanaa, jotka eivät tietenkään sopineet yhteen. Ainoa onnistunut Säätiön jatko-osa oli Avaruuden merivirrat, joka tunnetusti ei ole mikään jatko-osa, vaan ennen muuta sijoittuu samalle aikajanalle, joskin paljon varhaisempaan vaiheeseen.

Nyt tietysti on helppo tunnistaa, että Säätiö-trilogia on leimallisesti viisikymmenlukulainen kirja. Sukupuolten väliset suhteet ovat jääneet amerikkalaiselle viisikymmenluvulle, joka oli itse asiassa ilmeisen kestämätön vaihe, kynnyksellä seisomista. Vanhat äijänkorstot piikittelevät Baytaa, koska hän on koulutettu sinisukka, ja Bayta ilmentää emansipoituneisuuttaan polttamalla tupakkaa, mikä on leimallisesti viisikymmenlukulaista. Atomivoimasta puhutaan sellaisena ihmevoimana kuin se oli nimenomaan viisikymmenluvulla, mutta siinä vaiheessa kun atomivoima jää käytöstä, Anselm haut Rodricin on edelleen mahdollista saapua parsekien päästä - Asimovilla ne ovat aina parsekeja, eivät valovuosia: tätä lienee pidettävä tyypillisenä avaruusoopperarehvasteluna, josta Säätiö-trilogia poliittisia intrigejä painottaessaan muuten on melko vapaa - hyperavaruushyppyjä tekevällä avaruusaluksella. Luulisi, että hyperavaruushyppyihin tarvitaan vielä ydinvoimaa ihmeellisempi energianlähde; ja luulisi edelleen, että ydinvoiman unohtuminen käytöstä, joka on Asimoville rappion ja taantumisen synonyymi, ei olisi kovin merkittävä juttu niin kauan kuin tämä ydinvoimaa ihmeellisempi energianlähde on käytössä.

Ensimmäisten amerikkalaisten Säätiö-painosten kansikuvissa - niitä löytyy varmasti jostain päin nettiä, mutta valitettavasti ainakaan Juhani Hinkkasen avaruusooppera-artikkelista niitä ei löydy, eikä taida muualtakaan Aikakone-vainaan nettimausoleumista - säätiöläiset ja heidän avaruusrakettinsakin oli kuvattu pöyristyttävään pulp-scifi-tyyliin, levein kauluksin, jonkinmoisin piippalakkivirityksin ja viittaliepeisin takein, ja avaruusaluksetkin olivat täynnä hirveitä Quatermass-kiemuroita sun muita antennimaisia vekottimia. (En todellakaan sano, että Quatermassissa olisi jotain vikaa. Itse asiassa harva uudempi ja vähemmän korni scifiluomus tavoittaa Quatermassien luihin ja ytimiin käyvän tiiviin kauhutunnelman. Puhun muotokielestä.)

Sitä hämmentävämmältä tuntuu huomata, että Asimov tosiaan parissa kohtaa on kuvaillut henkilöidensä vaatetusta tavalla, josta on omiaan syntymään juuri sellaisen, sanoisinko, tieteisbarokin mielikuva. Toki tällaista ei esiinny kovin usein: enimmän aikaa Säätiö-novelleissa ei vaivata päätä vaatetuksen kaltaisella profaanilla asialla. Kaiken kaikkiaan Säätiö on kuitenkin nimenomaan avaruusoopperaa, joskin fiksumpaa kuin lajityyppi yleensä. Tai oikeammin: avaruusooppera genrenä oli vasta syntymässä Säätiön ilmestymisen aikoihin, mutta Säätiö kuuluu ehdottomasti lajityypin peruskiviin ja sisältää monia sen elementtejä. Ainakin tuo koko Linnunrataan levinnyt ihmislaji, joka elelee ja matkailee planeetalta toiselle Einsteinistä ja ajan suhteellisuudesta piittaamatta ja joutumatta tekemisiin häiritsevien vieraiden olentojen kanssa, on tyypillinen viihdescifin piirre. Toki viihdescifissäkin voi olla vieraita olentoja, mutta on kuvaavaa, että Star Trekin universumissa merkittävimmät rodut klingoneista cardassialaisiin osoittautuvat lopulta yhden ja saman rodun muinaisiksi muunnelmiksi. Babylon 5 on Trekkiä vakavamielisempi yritys juuri siksi, että siinä on vakavissaan ja kunnianhimoisesti edes yritetty kehittää todellisia ristiriitoja erilaisten olentojen välille, nimenomaan sellaisia ristiriitoja, että hyviä ja pahoja on mahdotonta selkeästi erottaa. Ja Ursula Le Guinin hainilainen universumi on (sinänsä tavattoman hauskaa) Bujoldin Vorkosigan-universumia vakavamielisempi yritys, koska Le Guin ei hävitä Einsteinin suhteellisuusteorian avaruusmatkailua rajoittavia seurauksia olemattomiin, vaan hyödyntää niitä juonielementtinä. Tosin Le Guinkaan ei malttanut olla keksimättä apuvälineeksi ansibelia, joka ei noudata suhteellisuusteoriaa.

Cleveland rocks!

Skitso-Jannen sivuilta löytyi kiinnostava testi:

Take the quiz: "Which American City Are You?"

Cleveland
You are blue collar and Rock n Roll. You Work hard and party harder.

Ohio on kylläkin mielessäni yksi profiloitumattomimmista osista Yhdysvaltoja, ja se on paljon sanottu, kun en tavallisesti edes osaa sijoittaa keskiverto-osavaltiota maan kartalle. No, hyvä on, tiedänhän minä suunnilleen, missä on Montana, Kalifornia, Teksas, Uusi-Meksiko tai Maine ja Massachusetts, mutta onko Rhode Island oikeasti saari, ja missä kohtaa tarkkaan ottaen on Oregon?

Toisaalta, kyllähän minä ruumiinrakenteeltani muistutan paljonkin Drew Careyta.