Sommaren är kort, det mesta regnar bort

Luonnottomat rankkasateet, jollaisiin en muista törmänneeni missään Irlannin länsirannikkoa lukuunottamatta, huuhtelevat isänmaamme rantoja ja sisämaitakin. Mutavellivyöryt uhkaavat aivan kuin Latinalaisessa Amerikassa, ja uudet kengätkin pitäisi ostaa sen kuuluisan tietokoneen lisäksi - vanhat hörppäävät vettä kuin rantojen miehet pirtua. Ja näissä olosuhteissa sitten pitäisi vielä lomaakin viettää. Heh.

Huomenna on Varsovan kansannousun muistopäivä. Hesari ei tainnut sitä vielä noteerata, mutta Turun Sanomissa oli varsin asiallinen ja fiksu juttu. Pahaa kyllä pelkään, että nykyajan pölhövasemmistolainen nuoriso jää siinä asiassa neuvostoliittolaisen tulkinnan varaan. Olen taas lueskellut Norman Daviesin uutta kirjaa kapinasta, ja taidan antaa sen lahjaksi jollekulle sitten kun puolankielinen käännös saapuu Puolasta - se on jo tilauksessa (hinta on varsin kohtuullinen postikuluineenkin), mutta pitää vielä käydä maksamassa. Ehkä voisin antaa sen kummitytölleni, innostaa häntä tutkimaan Euroopan historiaa. Hän on kiinnostunut historiasta ja kielistä, hänet voisi yllyttää opiskelemaan puolaa. Luulisi siihen Irlannissakin avautuvan aivan uusia mahdollisuuksiakin nyt kun Puola on unionin jäsenmaa. Sitä paitsi Puolasta saa varmasti helposti opettajia, kun kerran molemmat maat ovat katolisia, ja Irlantiin luulisi lappaavan juuri nyt Puolasta kirkonmiestä kuin meren mutaa parantamaan isien uskoa kauheasta maallistumisesta.

Uhkaukseni mukaisesti olen lueskellut sekä espanjaa että ranskaa. Espanjan puolella kierroksessa on nyt Gabriel García Márquezin kirja Littín-nimisen chileläisen pakolaisen salaisesta matkasta kotimaahansa dokumentoimaan Pinochetin diktatuuria 1980-luvun alkupuolella. Ranskaksi taas lueskelen Tsaarin kuriiria. Esipuheen oli kirjoittanut joku venäläissyntyinen ranskalainen, joka kertoi mielenkiintoisesti Mihail Strogovin - eli ranskalaisittain Michel Strogoffin - tarinan taustasta. (Kuvitelkaas, että melko alkeistason sanakirjan avulla pystyin lukemaan koko esipuheen! Onhan siitä puhutusta ranskasta aika vaikea ihmisen saada tolkkua, mutta englannin ja espanjan taito näkyvät aivan erinomaisesti riittävän kirjoitetun kielen tulkitsemiseen.) Verne ei ollut varsinaisesti Venäjän autokraattisen järjestelmän ystävä, mutta koska hänen kirjansa ilmeisesti käännettiin tuoreeltaan venäjäksi ja Venäjällä jo tuolloin oli massamarkkinat niin venäjän- kuin ranskankielisillekin kirjoille - jokainen vähänkin oppia saanut venäläinen luki ranskankielistä viihdekirjallisuutta siinä missä nykysuomalaiset insinöörit englanninkielistä scifiä - hän joutui välttämään tsaarin viranomaisten ärsyttämistä. Joku hänen kirjailijakollegansa oli jopa joutunut Pariisissa (!) todella epämiellyttävän kiihotuskampanjan uhriksi sanottuaan jotain liian siloittelematonta Venäjästä. Niinpä kapteeni Nemostakaan ei tullut katkeroitunutta puolalaista, jonka tyttäret ja vaimo olivat joutuneet kasakoiden raiskaamiksi ja murhaamiksi hänen silmiensä edessä, kuten Vernen alkuperäinen suunnitelma oli ollut, vaan intialainen prinssi Dakkar. Tsaarin kuriirin tarina piti näyttää jossain välissä Turgenjevillekin, kun Verne oli huolissaan tataarikapinan epäuskottavuudesta ideana (olihan sille toki historiallisia esikuvia, mutta ne olivat turhan kaukana historiassa, ja ne esikuvatkin olivat pikemminkin kasakka- kuin tataarikapinoita, sitä paitsi "tataarit", keskiaasialaiset turkkilaiskieliä puhuvat muslimit, eivät toki asu Siperiassa päinkään); Turgenjev oli samaa mieltä epäuskottavuudesta, mutta kehotti Verneä vain jatkamaan kirjoittamista. (Turgenjev tosiaan asui pitkiä aikoja Ranskassa, jopa siinä määrin, että jossain samanaikaisessa ranskalaisen kirjallisuuden hakuteoksessa hänet esiteltiin nimenomaan ranskalaisena kirjailijana).

Se nyt tietysti on myönnettävä, että minäkin, niin lukutoukka kuin olinkin, päädyin lukemaan Tsaarin kuriirin vasta tutustuttuani tarinaan ensin Aku Ankan taskukirjassa Mikki Hiiren kuuma kesä. Ilmeisesti pelkästään nostalgiasyistä kyseinen taskari on suosikkejani, koska mitenkään ihmeellinen se ei ole. Luultavasti edellinen, Aku Baba ja viisi rosvoa, oli yleisesti ottaen parempi. Aku Baba taisi jäädä nurkkiin pitkiksi ajoiksi pyöriskelemään, ja sen oli lukenut niin monta kertaa ettei sitä enää osannut arvostaa. Mikki ja Hessu timanttien jäljillä näkyy olleen se, jossa oli oikeasti pelottava tarina matamorojen timanteista.

Noita varhaisimpia taskareita voisi vielä lueskella, mutta muistan, että siinä vaiheessa kun lopetin itse niiden lukemisen, tarinat olivat jo ajautuneet piinallisen väkisintehdyiksi ja epäuskottaviksi jopa taskarimittapuulla. Viimeinen, jonka olen varmasti lukenut, oli numero 54, Selvät sävelet - muistan vielä kansikuvan vanhoilta ajoilta, mutta tarinoista minulla ei ole mitään muistikuvaa, ei edes Taskaritietokannan synopsiksia tarkastelemalla. Aku Taikaviitta on ehkä viimeisiä, joista olen oikeasti pitänyt. Mietin juuri, lopetinko Aku Ankan kaikkien inkarnaatioiden lukemisen sen takia, että aloin tulla yläasteikään ja uskoin Akujen olevan osa sitä lapsuutta, josta minulla nyt oli jonkinlainen epämääräinen velvollisuus luopua, mutta ei asia sittenkään taida olla niin. Ilmeisesti laajemmat kansalaispiirit ovat sillä kannalla, että juuri 70-80-lukujen vaihde oli taskareiden rappion aikaa yleisemminkin.

Voyages extraordinaires

Alkoi sitten lomakin, ja nöyrin palvelijanne päätti omistaa sen ranskan kielelle - espanjan lisäksi. Puolen vuoden ajan olen vilkuillut salaa ranskan oppikirjoja - minulla on sekä La France, notre affaire että Chère Mariannen molemmat osat - ja nyt päätin hankkia sanakirjan (WSOY:n ranska-suomi) ja pari Akateemisessa alennuksessa olevaa ranskalaista klassikkoa. Kyseessä ovat tietenkin sellaiset vanhan hyvän ajan ranskalaiset seikkailuromaanit, jotka kaikki ovat jo lapsina lukeneet, eli Vernen Tsaarin kuriiri ja...niin, mikä tuo Vingt Mille Lieues sous les mers onkaan suomeksi? Niinpä tietysti, Sukelluslaivalla maapallon ympäri.

Totta kai nämä kirjat muistaa melkein ulkoa, vaikka niihin ei valitettavasti poikavuosien jälkeen ole koskettukaan - mitä ihmettä te siinä irvistelette? Minulla on, jottas tiedätte, ollut oikea lapsuus auto- ja sotaleikkeineen ja Jules Verneineen, ilman mitään osallistuvia vasemmistolaisvanhempia ja niiden typeriä kieltoja ja moralisointeja - eipä sitten ole aikuisena tarvinnut enää kaahata Datsunilla (huomatkaa: Datsunilla, ei Nissanilla) ja kuvitella sitä Keke Rosbergin formulaksi, saati sitten rymytä metsissä rynkkäri kainalossa ja runkkari komentamassa, vai mitä pirun santsareita ne nyt ovat. Tuntuu siltä, että näillä nykyajan nuorilla jätkillä on ihan pakonomainen tarve kohkata isänmaallisuudestaan ja ajella autoilla juuri sen takia, etteivät ne ole saaneet leikkiä sotaa ja rallikisaa siinä iässä, jossa se on normaalia. Eräiden bloggaajien taipumus junabongailuun taas kielii lapsuusvuosina syntyneestä märklinittömyyskompleksista. Eräällä läheisellä miespuolisella sukulaisellani oli nimenomaan vasemmistolais-osallistuvasti hössöttävä äiti, ja seuraukset olivat arvattavat: kaverista tuli opistoinsinööri ja rasismiinkin taipuvainen, ja toki hänelle maittavat sekä tupakka- että tislaamoteollisuuden tuotteet selvästi paremmin kuin nöyrimmälle palvelijallenne. Kävipä hän käsittääkseni sen armeijankin.

Jos minulla olisi poikia, ei tulisi pieneen mieleenikään kieltää heitä leikkimästä sotaa ja rallikisaa. Se, mikä olisi tärkeää, olisi opettaa heidät lukemaan hyviä kirjoja niin että heillä olisi muutakin kuin sota- ja rallileikit. Se tietysti on ikävää, että poikien tekemiseen tarvitaan nainen, ja sellaiset naiset, joilla ei olisi älyttömiä ja asiattomia, vanhainpiikain kirjoittamista kirjoista (vai blogeista?)luettuja harhakäsityksiä lasten kasvatuksesta, eivät totisesti puissa kasva. Jos tässä menisi naimisiin ja hankkisi lapsia, niin pitäisi ottaa alusta alkaen sellainen linja, että akka saatana et lasten kasvatukseen puutu tai tuossa on ovi. Sitten joutuisi tietysti itse vaihtamaan kakkavaipat, mutta se olisi sen arvoista. Olisi varmaan pitänyt silloin Irlannissa norkoilla paremmin sitä lakia opiskellutta Söpöyttä. Sen jos olisi saanut muijaksi, niin sen olisi voinut panna töihin elättämään minut ja pojat - lakinaisillehan maksetaan mukavasti fyrkkaa.

Koska tästä on viime aikoina tullut julkkistenseurantablogi, panen merkille, että aina hauskan, nokkelan ja miellyttävän vaikutelman tehnyt Vivica Bandler, omaa sukua von Frenckell, on poistunut keskuudestamme pitkän ja merkittävän elämäntyön tehneenä, kunnianarvoisessa iässä ja elämästä kyllikseen saaneena. Kiitos kaikesta ja kepeät mullat. Kontrasti tuohon pari päivää sitten puheena olleeseen olioon ei voisi olla jyrkempi.

Muutama vuosi sitten Vivica Bandler muisteli radiossa nuoruuttaan toisen maailmansodan aikana ja suhdettaan mieheen, jolta hän sai sukunimen Bandler. Mies oli juutalainen, ja Bandlerin isä Erik von Frenckell taas ainakin pragmaattisista syistä saksalaisten puolella, koska uskoi yhteiskunnallisen asemansa vuoksi joutuvansa ammuttavaksi tai ainakin Siperiaan, jos Hitler häviää sodan ja venäläiset miehittävät Suomen. Hitlerin voitto taas olisi merkinnyt sitä, että Vivican mies olisi joutunut kaasuun, tai siltä hänestä ainakin silloin näytti. Molemmissa tapauksissa Vivica itsekään ei olisi ollut turvassa. Niinpä hän joutui elämään sotavuodet Skyllan ja Kharybdiin välissä, ilman toivoa. Mutta kuten tiedämme, armossaan Herra ei antanut meitä heidän hammastensa raadeltaviksi: paula katkesi, ja me pääsimme pois; ja tämän armon vuoksi (armon, jota emme ansainneet) myös Vivica Bandler vältti molemmat tulevaisuuttaan vaanineet vaarat ja pääsi tekemään elämäntyönsä. Herra antoi ja Herra otti, kiitetty olkoon Herran nimi.

Asiasta tieskuinkamonenteen, mutta otsikkoon palaten: Plökin interblogistinen iskuryhmä pyytää välittämään linkin Vera I:n ottamiin kuviin Helsingin urbaanista sykkeestä. Tuosta tulikin mieleeni, että Helsingissä voisi varmaan päiväseltään käydä jossain välissä, nyt kun on loma. Ilmoittautuuko kukaan vapaaehtoiseksi pitämään seuraa?

Meister der Kleinen Form

Birdy on taas sanonut jotain, mistä on seurannut blogien välistä kinastelua. Miehet ovat kommentoineet puheena ollutta asiaa rakentavasti, sydämellä ja älyllä, kuten miesten tapana on; naiset ovat tahdottomina, sieluttomina robotteina parveilleet Birdyn selän taakse toistelemaan tuijottava katse silmissään hänen fraasejaan, kuten älyttömien luontokappaleiden tapa on.

Muuta sanottavaa minulla ei Birdyn jutuista ole. Minulla on parempaa tekemistä kuin työntää käteni paskaan.

Tuairisc úr ó na baracáidí

Asiasta toiseen: Lán verkkosivuilla haastatellaan Oideas Gael -kielikoulun Liam Ó Cuinneagáinia, jonka muistanette huhtikuisista seikkailuistani pyhimysten ja viisaiden saarella. Sehän jo tiedetään, että presidentti Máire Mhic Giolla Íosa osaa iiriä melko hyvin - Liam kehuu häntä hyväksi oppilaaksi - mutta nyt myös Ison-Britannian suurlähettiläs Stewart Eldon käy Oideas Gaelin kursseilla.

Kaipa senkin voi kertoa, että olen saamassa oman kannettavan tietokoneen. Amerikanirlantilainen, anonyyminä pysyttelevä ystäväni (joka toimii muutenkin merkittävänä iirinkielisyystyön mesenaattina) sanoi pitävänsä tavattoman epäoikeudenmukaisena sitä, että olen yliopiston tietokoneiden varassa, ja käski minua katsomaan itselleni oman vehkeen - äläkä sitten ota halvinta - hän maksaa. Velvollisuuteni onkin sitten tästedes tehdä iirin kielen hyväksi vielä enemmän ja lykätä nettisivujeni iirinkieliselle osastolle entistä enemmän tavaraa. Kovin raskaalta tuo velvollisuus ei tunnu - nytpähän saan kaikki kotinurkissa pölyttyvät käsikirjoitukset sähköiseen muotoon. Veroviranomaisiin on jo otettu yhteyttä asiaan liittyvien verotuksellisten yksityiskohtien tiimoilta, ja mesenaattini nimi ilmoitetaan toki vaitiolovelvollisuuden puitteissa verotoimistolle ensi vuoden veroilmoituksen yhteydessä, samoin lahjasumman tarkka suuruus. Ei minusta rikasta miestä tule - kannettava tietokone maksaa nykyään kuukausipalkkani verran.

Hiukan kyllä naurattaa se, että kun rupesin harrastamaan iiriä, se oli kaikkien mielestä brotlose Kunst par excellence, hyödyttömyyden huippu. Tähän mennessä olen iirin ansiosta matkustellut stipendirahoilla ja kutsuvieraana Irlannissa pariinkin otteeseen, nyt olen saamassa tietokoneen, ja kukaties joskus vielä palkallisen viran? Ní chuirfeadh sé lá iontais orm, dáiríribh.

Iirinkielistä kulttuuria käsittelevä tietokirjani on puolen vuosikymmenen työn jälkeen valmis, loman alkaessa viimeistelen sen. Nyt kun vielä löytyisi jostain kustantaja.

Haamujen ohessa oikeakin päivitys

Pinserin listalla näkyy taas haamupäivityksiä: Jantusen Markkukaan ei ole kirjoittanut mitään sitten viikonlopun, mutta hänenkin päivitysbonuksensa näyttää sataa prosenttia. Blogger varmaankin taas pätkii, syttyilee ja sammuilee.

Petteri Jussilan kuolinuutinen olikin sitten aito, eikä pelkkää nettipalstojen huuhaata. Lienen paha ja ilkeä ihminen ja psykourttu, mutta edes pyhä periaate de mortuis nihil nisi bene ei saa minusta puristettua ulos mitään ylevää Jussilan muiston kunnioittamiseksi. Hänen kotisivunsa olivat sellainen nousukkuuden ja huonon maun monumentti purkkirusketettuine muskeliposeerauksineen - ennen muuta se taustalla sydämenlyöntien tahdissa sykkinyt rintalihaksisto osoitti jo herran olevan mer än lovligt narsistinen -, Vartiotorni-lehdestä vohkittuine kuvakielineen ja huonon markkinointisuomen törkeimpiä kömpelyyksiä ja luonnottomuuksia ryöstöviljelevine kielenkäyttöineen, että oli yksinkertaisesti mahdotonta erottaa inhimillistä ihmistä sen kokovartalotuotteistuksen ja bisnesbrändistäytyneisyyden takaa. Kun vielä tiedetään, että herra hankki miljoonaomaisuuden ternimaitokapseleita verkostomarkkinoimalla - siis myymällä vahvasti humpuukilta haiskahtavia luontaisravinteita soveltaen markkinointimenetelmää, jota pidetään itsessään epäeettisenä köyhien ihmisten riistona - niin valitettavasti minun on melkein yhtä vaikea surra häntä kuin Vera I:n on teloitettavaksi joutuvaa tshekan miestä.

Minua kyllä aivan todella ihmetyttävät nuo pintajulkisuuden ihmiset, Matti Nykäset, Jasminit ja Petteri Jussilat. Kaikki tuntuvat tuntevan toisensa - tämän ternimaitoliikemiehen sivuilla oli mm. sen Venäjällä kuuluisan suomalaisnäyttelijän kehuja Jussilasta - ja kaikki tuntuvat olevan niin typerää, vastuutonta ja epämiellyttävää väkeä, että en ole luultavasti omassa lähipiirissäni ikinä törmännyt mihinkään sellaiseen verrattavaankaan. En minäkään erityisen mukava tai kiva ihminen ole, mutta tuo julkisuus tuntuu edellyttävän ihmiseltä sekä tyhmyyttä että epämiellyttävää luonnetta - molempia siinä määrin, että tavalliset juntit eivät moiseen kykene. Ja kun Petteri Jussilan kotisivuja katseli, koko se kielenkäyttö sai voimaan pahoin, mutta vielä enemmän ihmetytti se, eikö mies todellakaan tajunnut miten falskin ja teennäisen vaikutelman teki. Tai toisaalta, ehkäpä minä vain en tunne liike-elämän kulttuuria. Ehkäpä kaikki nuo kömpelöt ja luonnottomat sanakäänteet ovat vain rituaalikieltä, koodia, josta todelliset bisnessudet tunnistavat toisensa.

Voihan se tietysti olla, että julkkikset ovat aidosti ystävällisiä ja sydämellisiä toisille julkkiksille. Meille taviksille he näyttäytyvät ylimielisinä öykkäreinä, koska meillä ei koskaan voi olla heille muuta kuin välinearvo; mutta toisilleen he pystyvät olemaan vilpittömästi reiluja, koska he ovat yhteiskunnassa samalla tasolla, jokaisella on toisen silmissä kaupallista arvoa ja statusta. Eiväthän he oikeastaan ole muuta kuin nykypäivän vastine aatelille.

Saa nähdä, miten leskelle tässä käy. Vainaja oli taannoin joutunut jonkin televisiotädin piinapenkkiin, joka oli ottanut puheeksi Jussilan liiketoimissa ilmenneet epämääräisyydet: ilmeisesti kyse oli ollut jonkinlaisista verotukseen liittyneistä epäselvyyksistä. Jussila oli piinapenkistä selvittyään nostanut kunnianloukkaussyytteen tätä televisiotoimittajaa vastaan, mutta jotenkin minusta tuntuu, että kun mies nyt on kuollut, mahdolliset oharit ja kusetukset kaatuvat vaimon ja lasten niskaan.

Tiistain tylsyyksiä

Ei oikein ole aikaa eikä viitseliäisyyttä blogata, kun ilmojakin pitelee.

Jollain nettifoorumilla on juoruttu, että se kamala miespuolinen Jasmin, Petteri Jussila, olisi hukkunut Näsijärveen. Todisteena on viitattu siihen, että Helsingin Sanomien nettisivuilla on sanottu "miehen hukkuneen Ylöjärvellä". Eikö Ylöjärvellä ole muita miehiä kuin Petteri Jussila? Onko tilanne todellakin niin synkkä?

Pari päivää sitten oli puhetta Mobergin maastamuuttajaromaanista. Siinä muuten olisi kirja, joka pitäisi tosiaan kääntää iirin kielelle: käsittelee irlantilaisille tuttua aihetta. Suurin osa niistä syntyperäisten puhujien kirjoittamista iirinkielisistä kirjoista, joita tarjoillaan kielellisiksi esikuviksi, käsittelee maastamuuttoa - joko emigraatiota Yhdysvaltoihin tai sitten Englantiin. Yksi ensimmäisistä iiriksi lukemistani kirjoista - ehkä helpon ja sujuvan kielensä ansiosta aivan ensimmäinen - oli Dónall Mac Amhlaighin Dialann Deoraí, Maastamuuttajan päiväkirja, joka käsittelee kirjailijan nuoruutta sekatyömiehenä sodanjälkeisessä Britanniassa. Muistaakseni hän oli ainakin apuhoitajana sairaalassa sekä sekoitti sementtiä raksalla. Työtovereiden joukossa oli mm. puolalaisia, joiden kieltä Dónall uumoili iirin sukulaiseksi, koska siinä oli tuttuja äänteitä.

Aivan erikoisasemassa sitten on Micí Mac Gabhannin muistelma Alaskan kultaryntäyksen ajalta. En tiedä, muistaako kukaan televisiosarjaa Lumikenttien kutsu, joka näytettiin kun olin itse tavattoman nuori, tuskin edes koulussa, mutta se jäi mieleen siksi, että siinä hyvin tehokkaasti kuvattiin, kuinka lopultakin kultaa löytänyt kaivaja kynittiin puhtaaksi pokeripöydässä: tällöin kuva siirtyi näyttämään kaivajan lapsuutta, jolloin isommat ja kovemmat pojat olivat vieneet häneltä rahat, ja hän jäi huutamaan: Ne ovat minun rahojani! Olisi kiintoisaa kuulla, olinko todella niin nuori kun sarjaa näytettiin, ja muistaako sitä kukaan muu. Siitä jäi kyllä hyvin voimakas mielikuva kullankaivuun toivottomuudesta elinkeinona ja kullankaivajien viheliäisestä, epätoivon täyteisestä elämästä. Se televisiosarja hiipii kyllä mieleen, kun lukee Micín kirjaa. Micí oli silminnähden järkyttynyt siitä, miten ankaraa darwinilaista luonnonvalintaa kultakentillä koettiin: mieleen jäi hänen aito tuohtumisensa siitä, että kaveri - se proverbiaalinen kaveri, jota ei jätetä - yritti jättää hänet matkastaan pulaan keskelle lumikenttiä. En nyt muista kaikkia yksityiskohtia, pitäisi varmaan lukea se kirja vielä uudestaan.

Muuan lukijoistani kertoo lukeneensa Mobergin maastamuuttajaromaanin salavihkaa intissä, samaan tapaan kuin minä luin mm. Jörn Donnerin kirjan Terveenä sairaalassa oman siviilipalvelukseni aikana Fennica-kokoelman hyllyjen välissä - itse en sentään moiseen ole ryhtynyt, minusta se kolahti ihan riittävän hyvin köyhälle ja nälkäiselle opiskelijalle 1980-luvun lopussa. Maastamuuttajien kokemuksissa koskettavinta oli kaikki se epäreiluus - siis käytän tarkoituksella hieman lapsellista sanaa - jota he joutuivat rapakon takana kohtaamaan. Kaikki yrittivät huijata, ja erityisen kyynisiä huijareita olivat tietysti omaa kieltä puhuvat huijarit, jotka kusettivat arkajalkaisia maanmiehiään jo satamalaiturilla. Hyväntahtoiset ja reilut ihmiset, joihin Karl Oskarin seurue törmää, puhuvat useinkin englantia ja ovat vakiintuneita Yhdysvaltain asukkaita: voisi ajatella tämän symbolisoivan jossain mielessä sitä, kuinka sulatusuunin yhteinen amerikkalaisuus syntyy, kun ihmisten on pakko erota omista maanmiehistään ja lyöttäytyä muita kansallisuuksia edustavien kunnon ihmisten seuraan.

Nythän blogimaailmassakin on näkynyt näitä maastamuuttajia, joilla tuntuu menevän paljon paremmin kuin Karl Oskarin porukalla aikoinaan. Oma pisin ulkomaankeikkani oli Irlannissa talvella 1998-1999, ja se oli rankempi reissu kuin odotin, koska en osannut varautua niin vieraaseen ilmanalaan kunnolla, ja hyväätarkoittava ystävällisyyskin jäi minulta usein tunnistamatta, ymmärtämättä ja mieltämättä, koska irlantilainen ystävällisyys tuntuu suomalaisesta usein jopa liioitellulta makeilulta ja hyvin kömpelöltä psykonarttuilulta. Jälkeen päin tulee kyllä mieleen, että siinä saattaa olla yksi maastamuuttajan, emigrantin peruskokemuksia: kykenemättömyys lukea toisen maan ihmisten tunteita, tai ehkä vielä enemmän tietoisuus siitä kykenemättömyydestä: pelko siitä, että kusetetaan karkeasti eikä itse huomaa sitä.

Ehkä kyse on kuitenkin vain omasta sosiaalisesta kyvyttömyydestäni, jonka perusteella odottaisin näiltä bloggaavilta ekspatriaateilta enemmän puhtaan ahdistuksen tunteita ja haeskelen niitä turhaan heidän nettipäiväkirjoistaan: eikö teille, Peter Elk, Harmless Kitty tai Sporen Karambola, koskaan iske päälle sellaista elementaarisen ahdistuksen tunnetta, että tästä ei nyt selviä? Tai eivätkö ulkomaalaiset koskaan käyttäydy tavalla, joka on näkökulmastanne niin selittämätön ja mahdoton tulkita tai ymmärtää, että se aiheuttaa melkein klaustrofobisen kohtauksen? Eikö kommunikaatio koskaan mene täydellisesti ja korjaamattomasti tukkoon?

Sunnudagskvöld til mánudagsmorguns

En kirjoittanut eilen: minulla oli nimittäin ns. elämää. Yksityiskohdat eivät kuulu blogeissa reposteltaviksi.

Luin sitten sen Norman Daviesin uuden kirjan Rising '44 loppuun. Suosittelen lämpimästi. Ei se nyt niin hirveän paljon uutta kerro itse kapinasta, mutta taustatietoa siitä kyllä saa.

Interblogianan puolella en voi olla innostumatta Peter Elkin muisteloista, jotka käsittelevät Amerikan osavaltioihin liittyneitä mielikuvia entisaikojen kartta- ja maantiedon kirjoissa. Kartoilla matkaileminen oli minunkin lapsuuteni suuria iloja, tosin eräät pelottavasti nuljahtavat karttaprojektiot saivat minut välttelemään isoisän Oppikoulun kartaston tiettyjä sivuja. Kyllä vain, minusta karttaprojektio voi oikeasti olla pelottavan näköinen, jos se vääristää maapallon pinnan vatsanpohjassa kirpaisevan luonnottomaan muotoon, ja minulla on melko äskettäinkin ollut karttoihin liittyviä painajaisunia. Eräät lapsuuden pelot jaksavat kummitella todella pitkään: muistan, että makuuhuoneeni vaatekaapin ovessa oli silmän muotoinen jälki - siis siinä mielessä silmän muotoinen, että siinä oli ympyrän muotoinen naarmu, jonka keskipisteessä oli pyöreä jälki - siinä kohdassa, mihin viereisen oven lukkolaite osui, jos ovet törmäsivät määrätyllä tavalla yhteen. Kun olin hyvin pieni, ehkä kolmivuotias, joku pelotteli minua sanomalla joko, että siinä oli silmä, tai sitten uskottelemalla, että siinä oli reikä, josta tuli vaarallista ainetta. Vielä lukioikäisenä minulla oli tästä syystä neuroottinen tapa kääntää se ovi sivuun, niin, että "silmä" ei näkynyt.

Nykyisin karttaharrastukseni suuntautuu Irlannin karttoihin. Jos minulla on jokin
Irlannin matkaopas, jossa on ainoastaan tai etupäässä englanninkieliset paikannimet, alan pakonomaisesti tuhertaa niiden viereen iirinkielisiä vastineita. Katsotaanpa, miten hyvin onnistun muistamaan niitä tämän sivun karttoja katsellessa.

Dublin on tietysti Áth Cliath tai Baile Átha Cliath; oletusasetuksena olevassa mittakaavassa näkyvät Drogheda (Droichead Átha, Kahlaamosilta), Balbriggan (en muista, varmaan Baile-jotakin), Rush (ikinäkuullukkaan), Swords (Sord - en tiedä, mitä se tarkoittaa, mutta ei se ainakaan miekkoihin liity), Howth (Binn Éadair), Bray (Bré - minusta muuten tuntuu, että Tolkien on ottanut tästä kelttiläisestä paikannimielementistä nimen Briille Sormusten herraan), Greystones (nyt en muista), Wicklow (Cill Mhantáin), Athy (Áth Í), Kildare (Cill Dara), Naas (An Nás), Trim (Baile Átha Troim), Navan (An Uaimh).

Zoomataanko lähemmäs? No, sitten tulee näkyviin Dublinin seudun paikannimistöä: Clondalkin (Cluain Dolcáin), Liffey (An Life), Phoenix Park (Páirc an Fhionnuisce). Matkailuvihjeenä sanoisin, että se on oikeasti aikamoinen paikka: metsän kokoinen puisto hyvin lähellä keskikaupunkia. Kun seuraavan kerran lähden Dubliniin, aion vuodenajasta riippumatta mennä katsomaan Phoenix Parkia, ehkäpä varata siihen kokonaisen päivän. Tallaght (Tamhlacht) - se on kuulemma slummiutumiseen taipuvainen alue, mutta siellä toimii kuulemma vahva iirinkielisyysliike.

Lännessä päin on Maynooth (Maigh Nuad), joka on kuuluisa pappisseminaaristaan - tosin se on nykyään jo käytännössä tavanomainen irlantilainen yliopisto, tai siis kansallisen yliopiston (Ollscoil Náisiúnta na hÉireann) yksi haaraosasto, college (coláiste). Mutta onko Lohen hyppy eli Leixlip - Léim an Bhradáin - todellakin noin lähellä Dublinia?

Kun jatketaan länteen, vastaan tulee Edenderry - Éadan Doire - ja Clonard (Cluain Ard). Mullingarin (An Muileann gCearr) nimessä esiintyy vanhentunut adjektiivimuoto - miten helkkarissa tuosta pitäisi saada aikaan genetiivi An Mhuilinn Ghearr? Ei saakura, täytyy kysyä joltain viisaammalta.

Erään liikuttavimmista puheenvuoroista iirin puolesta piti Mícheáil Mac Liammóir, homoseksuaali näyttelijä ja teatterimies, joka kirjoitti molemmilla kielillä - hän laati mm. esipuheen iirinkielisen klassikon Pádraic Ó Conairen romaaniin Deoraíocht. Tuntuu merkilliseltä, ettei hän ilmeisestikään joutunut kärsimään homoseksuaalisuudestaan, vaan saattoi kirjoittaa ja julkaista. Oikeastaan hänen nimensä oli Willmore; Mac Liammóir tarkoittaa "Iso-Willin poikaa", joten se oli hänen alkuperäisen sukunimensä nokkela uudelleentulkinta. Varkauden kirjastossa oli suuri ja mahtava kuvateos Irlannista, jonka tekstipuolen oli laatinut Mac Liammóir, ja hän puuttui tekstissä moneenkin otteeseen kielikysymykseen. Hän korosti runollisin sanakääntein sitä, että Irlannin paikannimet ovat pelkkää siansaksaa englanniksi - iiriksi ne sitä vastoin yleensä tarkoittavatkin jotain.

Printtasin muuten netistä sanat lempikappaleeseen. Ei, se ei ole Take it down from the mast, Irish traitors, vaan Guldet blev till sand musikaalista Kristina från Duvemåla. Vilhelm Mobergin maastamuuttajatetralogia, johon musikaali perustuu, on yksi ensimmäisiä koskaan ruotsiksi lukemiani kirjoja, ja aina sen ääressä täytyy vetistellä. Joskus tulee mieleen, että se pitäisi kääntää iiriksi. Tuohon kauniiseen sävelmään voisi muuten tarkemmin ajatellen kirjoittaa uudet sanat [...].