Antzheraq otanaphyrd

etan-tzhoni!

Tzhirataq atambar komputyroz teqanoz "hard-drajiv"-otanoz etan-baratzhoni, komaz etan-teroni ve tzhalafuq emoz etan-irtazhanaq. Na keroq! Taranozhaqa lorataqa reman turozhaq toqen tentzhimur. Boraq "world wide web"-anaq qertazhundara. Tenoz etan-kadaroni mara tuq tentzhimasaq daro tuganoq enadaroz etan-duronamaqoni. Patzho qertamar tenganoq ropaqaraz varodaru kultakar tenaqantar tasazardonaq etan-lumaradoni. Metaq tzharatoqazan komputyratoq matematikantzhanara vultzhar kemistaranoza garaz fizikalnura kemikura perdaq univertzitandaqova. Verandaqa tzharasenduqa temazaraq antzhokaruq pema kerotanatzhun qara zaredozandaqa.

Nyt kun olette tulleet taqaisin...eh, siis takaisin siltä nitropurkilta, voin kertoa, ettei tuo ollut oikeasti mitään kieliä, ei edes baskia - kunhan vain omasta päästäni lykkäsin kielen näköistä siansaksaa tarkoituksena horjuttaa psyykkistä tasapainoanne. (Näin jälkeen päin vähän surettaa, ettei tuo ole mitään oikeaa kieltä - se näyttää nimittäin ainakin minusta tavattoman vaikuttavalta.) Sellainen uutinen minulla kuitenkin on, että äskettäin löysin viitisen vuotta sitten laatimani muistiinpanot keinotekoisesta kielestä nimeltä radaz, ja päätin siirtää kaiken sähköiseen muotoon omalle tietokoneelleni. Sen kunniaksi päätin kirjoittaa tänä iltana muutaman sanan keinotekoisista kielistä.

Kesällä 2003 Finnconissa esiintyi eräs kaveri esitelmöimässä omasta "mariumin" kielestään, jolla oli varsin tyylikäs latinan kaltainen oikeinkirjoitus. Ilmeisesti hän pystyi puhumaan kieltään spontaanisti, mikä omasta mielestäni oli aikamoinen suoritus, sillä tosiasia on, että itse en osaa omaa radazin kieltäni ollenkaan, en edes niiden kätevien, seemiläisiä kieliä jäljittelevien sananmuodostuselementtien osalta. Ilmeisesti Tolkienkaan ei osannut sindaria eikä quenyaa - haltiakieliään - sujuvasti eikä spontaanisti, ja vaikka hänen jälkeenjääneissä papereissaan on riittävästi materiaalia ainakin quenyan rekonstruoimiseksi, tosiasia on, että kieli on kieli vasta kun sitä käytetään. (Tolkienin haltiakielten tutkijat ovat olleet pääsemättömissä kielten eri varianttien kanssa, koska kielihistoriasta innostuneelle Tolkienille diakronisten kehityslinjojen vetely oli tärkeämpää kuin kohtuullisen synkronissa olevan kirjallisen korpuksen laatiminen. Jos minä olisin ollut Tolkien, olisin kyllä kirjoittanut Tarun sormusten herrasta ensin sindariksi tai quenyaksi ja sitten vasta englanniksi. Itse asiassa olisi kirjallisesti hyvinkin hedelmällinen tekniikka laatia teksti ensin saagan tai kronikan tyylillä keinotekoista tarukieltä kirjoittaen ja "kääntää" sitten tämä versio oikealle kielelle rikkaampaan ja yksityiskohtaisempaan tyyliin pyrkien.) Minä olen kääntänyt radaziksi tasan yhden tekstin - sadun myrskystä ja päivänpaisteesta - sunaq o peptib. Tiedän, että konsonantit S-N-Q viittaavat tuuleen ja puhaltamiseen, P-T-B aurinkoon ja päivään, mutta siinä on suurin piirtein kaikki, mitä tällä hetkellä muistan koko radazista. Sitä vastoin muistan kyllä, että esimerkiksi Jumalaa tarkoittava sana oli muodostettu olemista tarkoittavista konsonanteista tekijännimeä tarkoittavilla vokaaleilla, niin että sanan varsinainen merkitys oli Olija.

Käytännössä oman kielen keksimiseen menee vähintään yhtä paljon aikaa ja tarmoa kuin uuden kielen opetteluun. Veikkaan, että osaisin nyt radazia yhtä sujuvasti kuin iiriä, tai ainakin kuin espanjaa (jota en edelleenkään osaa kovin hyvin), jos olisin vaivautunut systemaattisesti harrastamaan radazia, kääntämään tekstejä radaziksi ja - heh heh - vaikkapa kirjoittamaan radazinkielistä blogia. Tietenkin olisin ilmoittanut, että kyseessä on itse keksimäni kieli, ja jättänyt tekstiin runsaasti vihjeitä, jotka olisivat auttaneet tekstin merkityksen selvittämisessä. Luullakseni teissäkin heräisi uteliaisuus, jos näkisitte tuttuja sanoja - latinalaisia, englantilaisia ja muita kansainvälisiä lainasanoja - mongerruksen keskellä, tai vaikka suomalaisten julkkisten nimiä:

...bortzhanaq qeldatiri Jasminuq Mäntylä'uq qeradantzha purdara ma Ilta-Sanomataraq etan-aroni peratzhenoq vedaronatzhuq. Lematzhona Matti'on Nykänenon teraqampulo retzharatun qelatzhon merudatzhun preparativentzhun prizonadartzhun turaqazhola etan-rudoni...

Ai, luuletteko että kukaan ei vaivautuisi opettelemaan mokomaa? Höpö höpö. Mark Rosenfelderin kehittämiä verdurian ja cadhinorin kieliä ilmeisesti osaa jo kymmenkunta ihmistä, jotka ovat opetelleet niitä hänen nettisivuiltaan, ja itsekin olen katsellut kiinnostuneena verdurian kurssia. Verduria on tarkoituksella suunniteltu eurooppalaisen kielen näköiseksi, kielioppi on enimmäkseen tolkullinen - ainoa erikoisuus näyttäisi olevan kysymysverbi "mitä tehdä?" (tai kuten Timo ehdotti taannoin "mittää?": "mität sinä?" = mitä sinä teet?) joka sinänsä ei ole sen kummempi ilmiö kuin suomen kieltoverbi.

Keksittyjen kielten harrastajat ovat yleensä rajoittuneet sanojen ja kieliopillisten muotojen kehittämiseen, joten tyypillisimmillään nämä keksinnöt tahtovat olla kielen keksijän oman äidinkielen naamiointiyrityksiä ja kielioppi pääpiirteiltään ja -periaatteiltaan varsin eurooppalainen. Fonologian puolella suositaan eurooppalaistyyppisiä äänteitä - anglosaksille eksoottisia ovat jo saksan ach-äänteet. Marc Okrandin kehittämä klingoni eli tlhIngan Hol on jo parempi esitys, mutta edelleenkin se luottaa liikaa kurkkuäänteisiin ja ylipäätään konsonantteihin vierasperäisen tunnelman luomiseksi. Okrand on tiettävästi nahuatlin (atsteekkien kielen ja nyky-Meksikon tärkeimmän intiaanikielen) asiantuntija, ja klingonin kielioppi polysynteettisine sanajatoineen vaikuttaakin intiaanimaiselta, ainakin sen meidän kieliä opiskelleiden keskuudessa yleisen ennakkoluulon mukaan, että "intiaanikielet" ovat tyypillisesti polysynteettisiä. (Voi tietysti kysyä, voiko korvakuulolta litteroitu kieli koskaan olla muuta kuin polysynteettistä. Jokuhan on sanonut, että jos vaikka nykyranskaa litteroitaisiin korvakuulolta ilman tietoa ranskan kirjakielestä ja sen traditionaalisista sanarajakäsityksistä, ranskastakin saataisiin koko lailla polysynteettinen kieli.) Amerikkalaisissa intiaanikielissä olisi kuitenkin aineksia hyvinkin radikaaleihin kokeiluihin: niistä löytyy mm. kuiskattuja vokaaleja ("soinnittomia vokaaleja") ja sellaisia sanoja kuin mnmk - en tiedä mitä kieltä se on enkä mitä se tarkoittaa - jossa vokaalin virkaa toimittavat tavua kantavat nasaalikonsonantit.

Suomalaisten juorulehtien sisällön kommentoiminen keksityllä kielellä olisi sen puoleen kaikille luonnontieteilijänplantuille erinomainen haaste todistaa oma suurenmoinen älykkyytensä meihin humanisteihin verrattuna. Jos kerta tämä meidän hommamme on niin saakuran paljon helpompaa kuin teikäläisten, niin luulisi olevan lastenleikkiä selvittää keksityn kielen kielioppi, jos käytettävissä on laaja tekstikorpus - vuoden blogiteksteistä tulee aika laaja tekstikorpus, luultavasti laajempi kuin esimerkiksi vanhatestamentillisesta hepreasta tai kornin kielestä on käytettävissäkään - joka kaiken lisäksi ei ole kulttuurisesti vierasta materiaalia: jos minä kirjoitan vaikkapa radaziksi Matti Nykänen on joutunut tutkintavankeuteen epäiltynä tapon yrityksestä, kertoo päivän Ilta-Sanomat, niin se on huomattavasti selvempää tekstiä tulkita jopa ilman sanakirjaa ja oppikirjoja kuin jos kirjoittaisin radazin kieltä puhuvien jousimiesten miekkamestausrituaaleista, joihin liittyy uhrin raiskaaminen.

Edellinen ei ole ihan niin kaukaa haettua kuin luulisi, koska silloin kun aloitin radazin kielen keksimisen, siitä piti tulla rekvisiittaa fantasiaromaaniin, jonka käsikirjoituksen olen sittemmin kadottanut. Romaanissa radazia puhuvat jousimiehet uhkasivat Rihailach-nimistä tyyliteltyyn satukeskiaikaan sijoittunutta kauppakaupunkia; kaupungin väestöllä tosin oli sopimus metsänhengetärten kanssa, että nämä suojelisivat kaupunkia. Romaanin alussa kolme veljestä Rihailachista, Kle ri Krina, Des ri Krina ja Lar ri Krina, olivat metsäkävelyllä, kun yhden veljeksen vatsaan osui radazilaisen jousimiehen nuoli. Toiset pojat joutuivat tietenkin kauhun valtaan ja yrittivät kantaa hirveitä tuskia kärsinyttä uhria turvaan, jo varmoina tämän kuolemasta. Silloin maassa avautui yhtäkkiä tie maanalaiseen haltiakumpuun, jota isännöivät metsänhengettäret. Kaikkien nimi alkoi H:lla ja päättyi -tzan, hengettärillä oli siis sellaisia nimiä kuin Hautzan, Hintzan, Horitzan ja Hurutzan, ja kaikki olivat tietysti kauniita ja nuoria, mutta pystyivät tilanteen mukaan näyttämään minkä tahansa ikäiseltä 15 ja 40 ikävuoden väliltä. Pojat olivat nuoria ja poikuus tallella, joten H-tzanit muuntautuivat poikien ikäisiksi voidakseen maata heidän kanssaan - se, että he paransivat haavoittuneen pojan ja pelastivat tämän hengen, kuului jo perusvieraanvaraisuuteen. Mitä sitten sukupuoliyhdyntöihin tuli, siihen sopimukseen, joka metsänhengettärillä oli tarunomaisesta aikojen alusta ollut Rihailachin väen kanssa, kuului oikeus halutessaan maata kaupungin nuorukaisten kanssa, sillä metsänhengettärillä ei ollut miehiä, mutta heidän tarvitsi kuitenkin maata miehen kanssa synnyttääkseen lisää metsänhengettäriä. (Korollaari on, että he eivät olleet kuolemattomia, vaan liukenivat persoonallisen identiteettinsä menettäen jollain tavalla luontoon tai metsään ja katosivat elettyään riittävän kauan. Kaavailin elinikää vain pariksi sadaksi vuodeksi, joka tapauksessa ajattelin, että metsänhengettärissä yliluonnollista ja yli-inhimillistä ei olisi niinkään eliniän pituus kuin kyky säilyä aktiivisena koko eliniän ajan.)

Yksi H-tzaneista omaksui sitten äidillisen hahmon ja saattoi pojat Rihailachin kaupunkiin varoittaakseen samalla kaupungin väkeä jousimiesten uhkaavasta saapumisesta. Samalla jousimiehet saivat kiinni toisen H-tzanin, joka miehissä raiskattiin ja joka oli tarkoitus uhrata jousimiesten jumalanaan palvomalle personifioidulle Kostolle. Uhraus - sitä tarkoittava radazin kielen sana muuten oli qadam - tapahtui miekkaa käyttäen (miekkaakin tarkoittava sana oli johdettu Q-D-M -konsonanteista), joka muuten oli jousimieskansalle ainoastaan seremoniallinen uhrausase, itsehän he ampuivat nuolia, sohivat peitsellä ja olisiko niillä vielä ollut pieni kirves lähitaistelussa. Keskityin kuvaamaan yksityiskohtaisesti tunnelmaa, joka syntyi, kun Marxexmir ("Pahatappaja" - kaikilla heikäläisillä oli sellaisia nimiä kuin "Pahatappaja", "Raiskaaja", "Silpoviiltäjä", "Hirviö", "Raakalainen"), jousimieskansan päällikkö, meni hakemaan seremoniamiekkaa, jousimiehet kokoontuivat auringonlaskussa soihtua polttaen uhripaikalle ja huusivat voimistuvin äänin: Qadam! Qadam! Qadam! Qadam! Qadam! QADAM! QADAM! QADAM!QADAM!

Mutta Marxexmirin saapuessa mestaamaan tyttöä osoittautui, että kaikki ne miehet - puolisen tusinaa, heidän joukossaan lupaava nuorukainen Qeqdim ("Miekallamestaaja") - jotka olivat osallistuneet metsänhengettären raiskaamiseen, olivat saaneet käsittämättömän kuolemantaudin. He muuttuivat peniksen tienoilta alkaen mustaksi mullaksi, vaatteet mätänivät hetkessä ja aseet ja varusteet ruostuivat ja hapettuivat, ja mullasta alkoi välittömästi itää vihreää ruohoa. Tuskanhuudoista päätellen tämä luontoon sulautuminen otti tavattoman koville, ja kun Marxexmir yritti antaa yhdelle miehistä armoniskun qadam-miekallaan, ainoa tulos oli, että miekan viiltokohdasta ei valunut verta, vaan siihenkin syntyi multaa, josta kasvoi heti ruohoa. Kun Marxexmir kääntyi tytön puoleen, tyttö vastasi radaziksi - kielellä, jota naisten ei ollut lupa puhua - "Sinun miehesi raiskasivat minut, nyt he maksavat siitä." Tämä oli Marxexmiristä kaksinkertainen pyhäinhäväistys, sillä sen lisäksi että naisella ei ollut lupa käyttää radazia, tämä viittasi siihen, että tyttö esitti miesten kuoleman oikeutettuna kostona - ja kosto, joka oli jousimiesten jumala, ei ollut tarkoitettu kaikenlaisten pimujen ja ämmien oikkujen toteuttamiseen.

Epätoivoisesti miehiään hutkien Marxexmir seisoi keskellä mätästä. Miehet eivät edelleenkään kuolleet hänen armoniskuistaan, joskin ne nopeuttivat heidän sulautumistaan ruohoon ja multaan, mutta viimeinen, mitä Marxexmir miehistään näki, olivat näiden tuskallisena mättäästä katsovat silmät, kun muu osa ruumista oli jo maatunut. Marxexmirille tämä oli kova paikka, sillä vaikka jousimiehet olivatkin raakoja kasakoita, jotka tappoivat tyttölapset ja varastivat itselleen nuoria tyttöjä synnytyskoneiksi - tämän takia oli mahdollista junailla asiat niin, että kukaan heidän poikalapsistaan ei koskaan kuullut kenenkään naisen puhuvan radazia: äidit puhuivat pojilleen omaa äidinkieltään, mutta jo pikkupojasta saakka pojat harjaantuivat miesporukassa miesten kielen käyttäjiksi - heillä oli kuitenkin voimakas miesten keskeisen solidaarisuuden ja rakkauden eetos, ja nähdessään miehensä - erityisesti Qeqdimin kaltaisen nuorukaisen - kuolevan näin tuskallisesti, Marxexmir kärsi syvästi ja tunsi olevansa huono päällikkö: radazinkielisissä balladeissa kun hyvä päällikkö on mieluummin valmis uhraamaan henkensä miestensä puolesta eikä taistelutilanteessa sano eteenpäin, vaan seuratkaa minua.

Kun miekkakin vielä ruostui Marxexmirin käsissä ja pimeys laskeutui hänen ylleen, hänellä oli syvästi epätoivoinen olo, ja hän arveli ansaitusti joutuneensa sotilaidensa jättämäksi. Mutta silloin pimeydestä kuuluivat hänen miestensä huudot: Vevlir! Vevlir! Kaxaraji vevlir! "Johtaja, johtaja, meidän johtajamme!" Ja yksi miehistä sanoi radaziksi - en enää muista, miten se menee - "Käske, Johtaja, ja me seuraamme sinua." (Yhteydet natsismiin ovat ilmeiset: Hitlerille messuttiin juuri tätä lausetta: Führer, befiehl, wir folgen! Jutun ideana on, että kuvottavilla raakalaisilla on oma eetoksensa ja moraalinsa, jonka puitteissa heidän oma toimintansa on aivan moraalista ja perusteltua. Samalla on ilmiselvää, että radazia puhuvat miehet todella ovat kuvottavia raakalaisia, jotka tulee yleisen hygienian nimessä tappaa sukupuuttoon, jos mielii siedettävästi itse elellä. Kyse on siis kaiken sodankäynnin perusdilemmasta: pahis katsoo vilpittömästi itse olevansa hyvis. Oheislukemistoksi Isaac Asimovin novelli C-Chute.) Reipastuneena Marxexmir kokosi miehensä taas taisteluryhmitykseen ja ilmoitti, että Rihailachiin oli edelleenkin määrä hyökätä, mutta että porukka kiertäisi toista kautta. Kohtaus loppui jousimiesten raivoisaan laukkaan hevosillaan, huutaen: Rixajilax kaxaraji! Rixajilax kaxaraji! "Rihailach on meidän!"

Ns. haircut

Turun yliopisto verotti tänään 60 ruplaa verkkoyhteydestä. Ehkä pääsen vähitellen kotiin bloggaamaan ja päivittämään, niin ei tarvitse aina tulla Akademin tietokoneluokkaan iltaisin. Täällä oli pari päivää kuun vaihtumisen aikoihin hirmuinen tungos, kun uudet vaihtarit tulivat kokeilemaan firman, eh, fasiliteetteja, mutta nyt paikka on tasan yhtä autio kuin ennenkin. Jouduin tuolloin mm. tarkistamaan ranskalaisen pariskunnan paperit, jotka pyrkivät tänne ilman avainta: he koettivat tulla sisään samassa ovenavauksessa, mutta minä annoin tylysti oven sulkeutua ja tiukkasin englanniksi identifikaatiota. Duon naispuolinen osa hymyili minulle maireasti kuin ainakin nuori kaunis ranskatar, joka on tottunut siihen, että hänen fyysinen olemuksensa avaa uksen kuin uksen, mutta minä tarkistin, että heillä oli paperit - merkillisen näköiset siniset paperipassit, joissa kyllä oli ÅA:n leima - ja päästin heidät sisään, mutta totesin ankarasti, että heidän tulisi vastedes hankkia avain ja että kun minä nyt taivuin päästämään heidät omalla vastuullani sisään, heidän tulisi käyttäytyä ihmisiksi. Kun poistuin paikalta, tunsin itseni kovasti auktoriteetiksi.

Asimovin iirinnös etenee vääjäämättä. Kun Linnunrata on iiriksi Valkoisen lehmän tie - Bealach na Bó Finne - niin Galaktinen ensyklopedia on tietysti Ciclipéid na Bó Finne, Valkoisen lehmän ensyklopedia. Iiriksi se ei kuulosta puoliksikaan niin hölmöltä kuin suomeksi. En käännä ulsterin murteelle, vaikka se olisikin kieltämättä aika hyvä vitsi. Sitä vastoin Huckleberry Finnin voisi kääntää ulsteriksi. Koska se on jo tekijänoikeutensa menettänyt - löytynee netistäkin - sen voi mäjäyttää suoraan nettisivuille koiran perään haukkumatta. Asimov on ongelmallisempi.

Blogger reistaa taas - joten kommentteja kommentteihin

Kommenttiosasto ei tunnu pelaavan, joten tähän kommenttini edellisen merkinnän saamiin vastauksiin. Toivottavasti edes tämä pääpuoli pelaa.

"Jälleen kerran mielestäni kärjistät asioita aivan tarpeettomasti."

Jollei luonne riitä näiden juttujen lukemiseen ahdistumatta, niin ei niitä ole pakko lukea.

"Olen miettinyt tekstejäsi ja niiden mustavalkoista kuvaa elämästä ja ihmisistä"

Minusta tuntuu, että mustavalkoisuudesta täällä kärsii joku aivan muu kuin minä. Nähdäkseni ei ole mitenkään erityisen "mustavalkoista" kirjoittaa suomalaisten MAHDOLLISESTA kielteisyydestä puolalaisia kohtaan. Mutta ymmärränhän minä, että kun kommentoijallani on mustavalkoinen kuva maailmasta itsellään, hän ei pysty kuvittelemaan minulla olevan sen nyansoidumpaa kuvaa.

"olenko oikeassa, jos otaksun, että kokemuksesi ihmisistä ja elämästä on sittenkin hyvin rajallinen?"

Kaikkien ihmisten elämänkokemus on rajallinen. Ymmärrän tietysti, että puolan taitoni ja keskusteluni puolalaisten kanssa tekevät elämänkokemuksestani rajallisen verrattuna kommentaattoriini, joka luultavasti ei osaa puolaa ja jonka käsitystä suomalaisten Puola-kuvasta puolalaisten omat kokemukset eivät ole päässeet vääristämään.

"Eräille meistä suomalaisista Puola on ollut Chopinin kansakunta, johon on liittynyt ajoittain muodikastakin sorretun romantiikkaa."

Tämä on se yleiseurooppalainen romanttinen puolalaisklisee (jonka vaikutuksesta muuten itse pitkälti innostuin puolaa opiskelemaan aikoinani). Mutta o rzeczach oczywistych nie mówimy, itsestäänselvyyksistä ei tarvitse puhua, ja minun tarkoitukseni onkin ottaa puheeksi niiden itsestäänselvyyksien ulkopuolinen osa asiasta.

"Omien kokemusteni perusteella väittäisin, että puolalaisia ei olla täällä samaistettu venäläisiin."

Kun kognitiivisen alaluokan nestemäisiä virvokkeita nauttinut edustaja kuulee kadulla nuorten naisten keskustelevan puolaksi, niin luuletko todella, että hän osaa reagoida asiaan muuten kuin ölisemällä jotain ryssänhuorista ja "paljonkosh makshaa pano, vitthu" jollain englannin ja kyökkivenäjän sekoituksella?

Varsin suuri osa suomalaisista on alkoholia nauttivaa kognitiivista alaluokkaa, jolla on epämääräisiä, stereotyyppisiä mielikuvia itäeurooppalaisista. Ja kyllä täältä on huorissa käyty Puolassakin vielä reilut kymmenen vuotta sitten. Minäkin olen saanut vanhemmilta miestuttavilta kuullakseni, eh, "mielenkiintoisia" kuvauksia ryyppy- ja panoreissuista Varsovaan 70-luvulla.

"Mutta jälleen voi vain sanoa että omien kokemusteni perusteella. Sinun kokemuksesi ovat ilmeisesti olleet erilaisia."

Puolalaiset ovat hyvinkasvatettua väkeä eivätkä mielellään arvostele Suomea ja suomalaisten käytöstä, vaikka syytä olisikin. Silloin kun heidän kanssaan puhuu heidän kieltään, pääsee tavallaan sisäpiiriin ja saa kyllä kuullakseen jonkin verran synkemmän kuvan suomalaisten suhtautumisesta puolalaisiin kuin tuo sinun esittämäsi.

"Jostain Wrobelin piispasta kukaan koskaan tässä maassa kuullutkaan."

Ai ei vai? Hömppälehdethän, Iltis ainakin, repostelivat tuossa taannoin varsin äänekkäästikin Suomen katolisen kirkon uusia vanhoillisia tuulia, jotka henkilöitiin hollantilaista Paul Verschuren -vainaata seuranneeseen puolalaispiispa Józef Wróbeliin. (Suomen katolisillahan ei ole koskaan tainnut olla syntyjään suomalaista pääpaimenta.) Koska kyse oli hömppäjulkisuudesta, todistajaksi oli haettu Erin Koivisto, joka - kuten etunimestäkin ilmenee - on äitinsä puolelta irlantilainen ja siksi katolinen (meillähän lapset perivät äidin uskonnon).

"Paavi ja Lech Walesa ovat varmasti edelleenkin tunnetuimmat puolalaiset sekä meillä että muualla."

Paavi kyllä, mutta nykyiset yliopisto-opiskelijat ovat syntyneet Puolan sotatilan aikoihin eivätkä takuulla muista koko Walesaa.

"Varmaan totta että Puolaa tunnetaan tässä maassa vähän huonosti."

Puolan maine tuntuu rapautuneen sen jälkeen kun puolalainen elokuva menetti merkitystään. Wajda oli iso nimi 70-80-luvulla ja Kieslowski 90-luvun alussa, mutta Kieslowskin kuoltua kuvioihin ei ole ilmaantunut ketään uutta suurta tekijää.

"Ero on suuri verrattuna esim. suomalaisten Tshekki-kuvaan. Eivät suomalaiset Tshekistä puhuttaessa ajattele ensin mitään kuppaista Skodaa vaan laadukkaita olutmerkkejä ja huipputaitavia jääkiekkoilijoita. Ja Praha on kovan luokan turistirysä."

Tuo on aivan totta. Itse asiassa minusta tuntuu hämmentävältä se, että jopa puolan kielellä on nykyään vaikeampi maine kuin tsekin kielellä - vaikka puolassa ei ole sitä kauheaa hatullista ärrää, eivätkä puolalaiset pidä ärrää ja ällää vokaaleina, kuten Srp- ja Vlk-nimisten ihmisten maanmiehet. Ehkä se johtuu siitä, että jengi on käynyt Prahassa kyllin moneen otteeseen mieltääkseen tsekin jollei nyt helpoksi, niin ainakin tutuksi kieleksi, vaikkei sitä osaisikaan.

"Moniko suomalainen käy Varsovassa?"

Kai Varsovassakin vielä käydään, mutta yhteydet Puolaan ovat huonontuneet 1990-luvun alun jälkeen, kun Pomerania ja Silesia lakkasivat liikennöimästä Helsingin ja Gdanskin väliä.

"Tietynlainen vanhanaikaisuus nousee ensimmäisenä mieleen - maatalouden ja katolisen kirkon vahva asema."

Joo, Puolahan on hyvin pitkälti maatalousmaa. Kaupungit ovat kuitenkin hyvin moderneja. Ja on väärä luulo, että puolalaiset olisivat kovin epäkriittisesti kirkon talutusnuorassa.

"Nuorisolle, myös akateemiselle, puolalainen samoin kuin muukin itäeurooppalainen on jonkinlainen puoliryssä. Ei puolalaisvastaisuuteen sen syvempiä syitä tarvitse etsiä, kuin että nuoriso on syvästi sivistymätöntä ja maailmankuvansa vahvasti stereotyyppeihin (tyyliin: itäeurooppalainen mies = rikollinen, itäeurooppalainen nainen = huora) perustavaa."

Jaa, Miikkakos se täällä kaikkein sivistynein on? Meillä täällä humanistisessa tiedekunnassa on sellainen käsitys, että "ei kiinnosta", "ei tartte tutkia", "mitdä vidun välii", "nuoriso ny vaan on niin vidun tyhmää" se vasta sivistymätön asenne onkin.

Yritys puolalaisten käyttöohjeeksi

(keskeneräinen artikkeliluonnos)

Kirjoitin tämän jo toissapäivänä ja eilen, mutta tänään en jaksanut kirjoittaa muuta ja päätin antaa tämän luonnoksen Blogistanin korppikotkien nokittavaksi. Kursiivikohdat ovat rivien väliin nyt lisäämiäni mietteitä.

Nuorena miehenä, kun Puolan Solidaarisuus-liikkeen ajoista ei ollut vielä kulunut täyttä vuosikymmentä ja kun paasikiveläis-kekkoslainen realismi oli kaikkien mielestä vielä kova ja kosminen juttu, opettelin Åbo Akademin venäjän kielen laitoksen suosiollisella avulla puolaa ja matkustin rehvakkaana länsi-intellektuellina Puolaan sivistämään alkuasukkaita suomalaiseen ulkopoliittiseen viisauteen. Kuten tällaisissa tarinoissa tavallisesti käy, minä en sivistänyt - minut sivistettiin, vaikka siinä epäilemättä kova työ olikin.

Myönnetään - tulin varmasti käyttäneeksi puolalaisten ystävieni vieraanvaraisuutta hyväkseni vastaamatta siihen asianmukaisesti. Nyt hävettää.

Puolalaisten ansiosta opin myös suhtautumaan suomalaisten ryssävihaan luontevammin, ymmärrettävänä seurauksena historian tapahtumista, jos kohta Suomessa yllättävänkin sofistikoitujen ja fiksujen ihmisten selvästi rasistisluontoisen venäläisvastaisuuden epämiellyttävimpiä piirteitä onkin sen tietty taipumus laajentua koskemaan niitä slaavilaisia kansoja, jotka ovat omatta syyttään joutuneet kärsimään neuvostovalmisteisesta diktatuurista. Tämä on sikäli ymmärrettävää, että silloin kun heimoveljeily ja yhteissuomalaisugrilainen solidaarisuus olivat Suomessa muodissa, täällä tunnettiin myös panslavismi ilmiönä ja aatesuuntana ja totuttiin ajattelemaan, että slaavilaisia kansoja sitoisivat yhteen vastaavanlaiset sentimentaaliset yhteisyydentunteet. Kuten Tshekkoslovakian ja Jugoslavian kohtalot sittemmin ovat osoittaneet, panslavismi väistyi nopeasti partikulaarisemman kansallistunteen tieltä, ja jopa pohjoisirlantilaistyyppiset etnis-uskonnolliset siteet osoittautuivat sitä oleellisesti tärkeämmiksi.

Isovanhempani tosiaan kuvittelivat ihan vakavissaan, että panslavismi vetoaisi puolalaisiin ja tshekkeihin tarpeeksi paljon pitääkseen heidät jopa halukkaina jäseninä Varsovan liitossa; ja kun he olivat 30-luvulla olleet kyllin vapaamielisiä ihmisiä joutuakseen lapualaisten vainoamaksi, voi sanoa että tuollainen rotuajattelu - ajatus, että joku voisi mielellään elää samaa "rotua" tai kieliryhmää olevan suurvallan alistamassa alusmaassa - oli ilmeisestikin valtavirtaa 1930-luvulla. Nythän tiedämme, että esimerkiksi panslaaveina aikoinaan hyvinkin innokkaat tshekit paranivat täydellisesti moisesta aatteesta jouduttuaan elämään "slaaviveli" Venäläisen ikeen alla.

Puolassa panslavismi ei ole koskaan lyönyt itseään läpi, koska puolalaiset ovat oman historiallisen kokemuksensa valossa nähneet sen pelkästään venäläisen imperialismin ideologisena aseena. Silti Suomessakin mielletään puolalaiset usein "melkein-ryssiksi" kielensä sukulaisuussuhteiden vuoksi. Vaikka Puola onkin kiistämätön teatterin, elokuvan ja kirjallisuuden supervalta, ei ole vaikeaa löytää suomalaisia, jotka syystä tai toisesta suhtautuisivat puolalaisiin kollektiivina kielteisesti, väheksyvästi tai pilkallisesti, ja Puola-kuva voisi Suomessa kaikella muotoa olla parempi.

Vaikka Suomessa suhtaudutaan puolalaisiin ystävällisestikin juuri Solidaarisuuden muistojen ansiosta, ja vaikka puolalaista kulttuuria arvostetaan, puolalaisilta vaihtareilta on tosiaan kuullut juttuja vaikka miten asiattomasta ja vastenmielisestä käytöksestä. Erityisesti huorittelu ja ryssäksi leimaaminen tuntuu olevan melko lailla arkipäivää.

Suomalaisilla ei ole yhtä kaikenkattavaa syytä väheksyä puolalaisia siinä mielessä kuin täällä on varsin ymmärrettävät historialliset perusteet venäläisvihalle. Pikemminkin on niin, että suomalaisten mahdollinen kielteisyys puolalaisia kohtaan on eräänlainen resultanttivektori, joka syntyy useiden eri tekijöiden yhteisvaikutuksena: voidaan sanoa, että monilla yhteiskuntamme ryhmillä on kullakin oma erillinen syynsä olla pitämättä puolalaisista. Taistolaisista piireistä peräisin olevat henkilöt tuntuvat neuvostopropagandan jälkikaikuna lähtökohtaisesti uskovan, että puolalaiset ovat (määrittelemättömistä, mutta implisiittisesti synnynnäisistä, hyvä jollei suorastaan geneettisistä tai rodullisista syistä) parantumattomia ryssänvihaajafasisteja, tai ainakin, että puolalaisten vihamielisyys venäläisiä kohtaan johtuu jonkinlaisesta epärationaalisesta, arkaaisesta murhanhimosta.

Tässä kohtaa mieleen tulee aina kahden vuoden takainen onneton ihastumiseni ja hänen muistelunsa Stirlingin opiskeluajoistaan, kun hän - itse taistolaisten lapsi, jos oikein käsitin - oli ensimmäisenä opiskeluvuonna jopa puolustanut Stalinia puolalaissyntyiselle (Skotlannissa on suuri puolalainen siirtokunta) vanhalle professorille, itse vakuuttuneena siitä, että puolalaiset eivät voi suhtautua Venäjään/Neuvostoliittoon rationaalisesti eivätkä objektiivisesti. Ehkä hän suuttui minulle siitä, että ajatus hänestä läksyttämässä professoria nauratti minua.

Fiksun ja lahjakkaan tuntuinen tyttö, vaikka en tiedä, olenko enää ihastunut häneen. Toivottavasti hän älysi mennä puolan kurssille. Pitää kysyä Kasialta, onko hänen kursseillaan näkynyt tuhtia ja kaunista blondia.

Ay-väkeä on tunnetusti jo kauan arveluttanut ajatus puolalaisten siirtotyöläisten vyörystä ja työpaikkojen siirtymisestä Puolan kaltaisiin maihin; yleiset entisen Varsovan (sic!) liiton maihin liitetyt mielikuvat itärikollisuudesta, prostituoiduista ja muista rosmoista vaikuttavat asenteisiin omalta osaltaan. Oma lukunsa on Suomessa folklorena vaikuttava populääri sotahistoria, joka on omaksunut totuudekseen jonkin verran aineksia sodanaikaisesta saksalaisesta propagandasta.

Suomalaiseen isänmaallisuuteen kuuluu keskeisesti ajatus, että Suomi olisi pelastunut täydelliseltä tappiolta ja miehitykseltä ensisijaisesti suomalaisten poikkeuksellisen sotilasrohkeuden ansiosta ? ei niinkään siksi, että maamme oli sodan kokonaiskuvan kannalta marginaalinen alue, jota kohtaan itse kavaluuden lihaksitulemus Stalin saattoi osoittaa itselleen tuiki epätyypillistä anteliaisuutta ja reiluutta. Tämän triumfalismin kääntöpuoli on implisiittinen, mutta yleensä ääneen lausumatta jäävä ajatus, että itäeurooppalaiset kansat ovat jotenkin halveksittavia, koska näiden voidaan ymmärtää joutuneen oman kelvottomuutensa vuoksi stalinismin uhreiksi: jos me olemme niin rohkeita ja miehuullisia, joidenkin muiden on väistämättä oltava pelkurimaisia ja ämmämäisiä.

Kun suomalaiset "filosofi" Esa Saarista myöten julistavat, että "meidän sotahistoriassamme ei ole mitään häpeämistä", minä ihmettelen aina, kenen sotahistoriassa on. Usein on vaikea välttyä vaikutelmalta, että häpeä kuuluisi niille maille, jotka eivät sotineet - kuten Tshekkoslovakia tai Viro - tai niille, jotka sotivat ja silti jyrättiin - kuten Puola. Lisäksi minua on aina ärsyttänyt käsitys Suomen "strategisesta paikasta idän ja lännen välissä", josta lukion historiassakin kohkattiin, kun pitäisi olla aika selvää, että Suomella oli ylipäätään mahdollisuus jäädä itsenäiseksi vain marginaalisen ja strategisesti merkityksettömän sijaintimme vuoksi. Stalinilla oli varaa olla meitä kohtaan reilu, koska me olimme sivussa pääpaikalta. Puolan ja Tshekkoslovakian kaltaiset maat eivät voineet pelastautua millään keinoin, vaikka yritystä riittikin.

Eksplisiittisesti tämä halveksunta tuntuu oikeasti ilmenevän vain Puolan tapauksessa, koska meilläkin tuli oletettavasti jo sodan aikana tutuksi saksalaisten propagandamontaasi puolalaisen ratsuväen yrityksistä pysäyttää saksalaisten panssariajoneuvojen rynnäkköä peitsillä. Katsojalle syntyy mielikuva puolalaisista säälittävänä, tuhoon tuomittuna afrikkalaistyyppisenä villiheimona, jolla ei ole herrarodun ylivoimaisen aseistuksen edessä muuta turvaa kuin ikiaikaiset keihäät ja kilvet. Suomalainen aikalainen lienee viimeistään jatkosodan tullen asettunut kohtauksen nähdessään saksalaisen puolelle - lähinnä siksi, että asetelma oli omiaan herättämään suomalaisesta näkökulmasta lohdullisia ajatuksia aseveljiemme ylivoimaisesta voittoisuudesta meneillään olevassa taistelussa Neuvostoliittoa vastaan. Tällaisia mielikuvia propagandan päälle ymmärtäneet natsit varmasti pyrkivätkin täysin laskelmoidusti luomaan. Puolalainen ulaani joutui tuossa propagandapätkässä tavallaan esittämään tappiolle joutuvaa ryssää.

Muun muassa tämän kuvan muistumana puolalaisia pidetään meillä yhä todellistakin takapajuisempana kansana. Solidaarisuus-ammattiliiton aikainen ihailu totalitaarisen neuvostojärjestelmän haastajia kohtaan on kahdessa vuosikymmenessä unohtunut. Puolan tunnetuin edustaja suomalaisessa julkisessa elämässä on täkäläisen katolisen kirkon uusi piispa Wróbel, joka on täällä viettämänään aikana onnistunut kadehdittavaa luonnonlahjakkuutta osoittaen elvyttämään niin isovanhempiemme Välskärin kertomuksista omaksumat stereotyypit haljuista jesuiittaketkuista kuin myös käsityksen koko Puolan kansasta modernisaatiosta kieltäytyvinä kiihkokatolisina höyrypäinä.

Emmäänyvviitti

Kesä on sitten minunkin osaltani ohi ja työt alkaneet. Isaac Asimovin Säätiö, jota käännän uudella koneellani iltaisin ja viikonloppuisin iiriksi,lienee hyvinkin jo puolivälissä, sitä vastoin Medvedevin On Stalin and Stalinism on jäänyt ensimmäiseen lukuun, koska tiedosto välkkyy niin häiritsevästi, ettei sen kanssa työskentely oikein nappaa. Mitä todennäköisimmin välkkyminen johtuu ylenmääräisistä alaviitteistä, tai on jossain syy-yhteydessä niihin.

Päätin laatia suomenkielisen artikkelin Ny Tidissä joskus vuosikymmen sitten innokkaasti vatvomistani teemoista ja tarjota sitä vaikka Kulttuurivihkoihin - Yritys puolalaisten käyttöohjeeksi. Samaan syssyyn voisi varmaan työstää suomeksi sen vanhan Gulag-tekstin, jonka Ny Tid julkaisi joskus pari vuotta sitten.

Kirjoitin tähän kommentin Birdyn uusimmasta, mutta sitten tulin toisiin, parempiin ajatuksiin: Birdy ei ole sen arvoinen, että hänen juttujaan kannattaisi edes kommentoida.

Minun piti ostaa tänään kengät näiden murenevien rähjien tilalle, mutta tavallisesti käyttämäni kenkäkauppa oli remontissa. Sen sijaan ostin printterin, kun se oli joka tapauksessa hankintalistalla. Rahaa meni ruhtinaalliset satakaksikymppiä.