Bloggauksen riskit ja yhden idiootin palauttaminen järjestykseen

Ystäväni Ivan Hlinka, joka istuu tuossa vieressäni, heitti juuri ytimekkään toteamuksen bloggauksen vaaroista: hän mietti, perustaisiko blogin, mutta totesi sitten, ettei psykiatrille pidä toimittaa niin perusteellista dokumentaatiota. Päätyy vielä suljetulle osastolle loppuiäkseen. Toivottavasti siellä edes on nettiyhteys, jotta sieltä käsin voi blogata. Itse asiassa olisi ihan opettavaista, jos blogimaailmaan saataisiin lisää selkeästi skitsofreenisiä tyyppejä, joita kukaan ei voisi ottaa vakavasti. Joku voisi ottaa yhteyttä Lapinlahden tai Niuvanniemen ylilääkäreihin.

Oikeastaan en kyllä tullut tänne bloggaamaan, vaan korjaamaan pari kielioppivirhettä nettisivuillani.

Blogilistalle oli ilmaantunut tulokas nimeltä YTM, jonka tietysti kävin vilkaisemassa, mutta mitään erityisempää se ei sisältänyt - lähinnä tiramisutyyppistä sössötystä, joka ei erityisemmin naurattanut edes parodiana. Blogin kirjoittajalle ihan vain sellainen pikku yksityiskohta tiedoksi, että minä sattumoisin käyn töissä yksityisessä firmassa. Nämä hyvien neuvojen jakelijat voisivat ihan oikeasti ottaa selvää asioista ennen kuin rupeavat selittämään, miten minun pitäisi järjestää elämäni, jos olisin työtön penkkiurheileva ATK-tukihenkilö. Antakaa vastedes niitä ohjeitanne niille työttömille penkkiurheileville ATK-tukihenkilöille, jookosta?

Samaa sarjaa kuin se yksi räkäkänninen haalaripelle, joka pari viikkoa sitten ölisi minulle "mee töihin!" Jos olisin väkivaltaista sorttia, olisin pamauttanut siltä hampaat mäkeen. On se merkillistä miten faijan rahoilla, pankkilainalla ja opintotuella lonkanvetonsa rahoittavat haalarimulkut kehtaavat tulla aukomaan työssäkäyville ihmisille. Minun nuoruudessani kakarat olivat hiljaa ja nöyrästi ja painoivat käskemättä naamansa lehmänlällään kun vanhempi ihminen kulki ohitse...No niin, kukahan tuohon nyt uskoo? Mutta ainakin tällainen maailma tuntuisi yhä houkuttelevammalta näin ikämiehenä, hehehee.

Bujoldia

Parin viime viikon aikana tuli ostettua sekä Miles, Mystery and Mayhem että Young Miles. Ensimmäisessä oli lukematonta sekä se tarina, jossa Miles vapauttaa Tauran Jacksonin kokonaisuuteen kuuluvan rikollisliigan vankilasta, että ainoa Miles-romaani, jota en ollut löytänyt mistään: Cetaganda. Jälkimmäinen ei oikein pitänyt lupaustaan, vaikka se toki oli ihan luettavaa tavaraa.

Olen tässä jo tullut miettineeksi, mikä on kaikkien aikojen paras Miles-kirja. Yleisesti ottaen en ole kovin ihastunut Cetaganda-seikkailuihin, koska ne maalattunaamaiset murhaajat tuntuvat liian groteskeilta jotta ne voisi ottaa vakavasti. Myös Milesin paha kaksoisveli oli vähän liian bisarri idea, vaikka saihan Bujold siitä aika paljon irti.

Me hirviöt, osa II

Lumikki vastasi allaolevaan ivallisesti, että suomalaiset miehet, vaikka ovatkin sisäistäneet feminismin, kuulemma hakkaavat naisia enemmän kuin muut Euroopan miehet. No, ensinnäkin tällaiset tilastotiedot kaipaavat yleensä referenssiä - sitä paitsi eihän Birdykään usko minun tilastotietojani naimattomien suomalaisten miesten itsemurhista. Toiseksi, jossain latinalaisessa maassa naiset eivät ole niin tietoisia oikeuksistaan, että pitäisivät pientä läpsäyttämistä rikosilmoituksen väärtinä (vallankin kun esim. italialaisneidot lasauttavat aika äkkiä puolta lujempaa takaisin), kun taas täällä meillä koko naistenlehdistö on inttänyt naisten ruumiillisesta koskemattomuudesta kyllästymiseen asti jo vuosikymmeniä. Kolmanneksi: oman kokemukseni valossa minun on ikävä kyllä otettava huomioon sellainen mahdollisuus, että naiset tekevät pahoinpitelyistä rikosilmoituksia puhtaasti terrorimielessä.

Tiedän kyllä, että on olemassa kroonisesti kumppaninsa nyrkin alla kituvia naisia, jotka vuodesta vuoteen kärsivät täysin ala-arvoista ja viheliäistä kohtelua. Valitettavasti naistenlehtien itsetuntopropaganda ei pure heihin eikä saa heitä menemään poliisille, koska heidän ongelmansa on monitahoinen riippuvuus väkivallantekijämiehestä, jossa on usein masokistisen seksuaalisuuden vaikutusta. (Tästä syystä muuten pidän nykyistä sadomasokistimuotia eräässä mielessä terveenä, tarpeellisena ja toivottavana. Nainen, joka riippuu yhdessä väkivaltaisessa hakkaajamiehessä toisensa jälkeen, saattaa oikeasti olla tiedostamaton masokisti ja nauttia alistamisesta seksuaalisesti. Jos hän tiedostaa taipumuksensa ja myöntää sen ääneen, hän saattaa hyvinkin saada hyvän miehen, joka hakkaa ja alistaa häntä vain makuuhuoneessa yhteisestä sopimuksesta ja leikinpäiten, mutta kohtelee häntä muussa elämässä hyvin ja asiallisesti.) Sitä vastoin naistenlehdet kyllä tavoittavat ne emotionaalisesti kehittymättömät, itsetunto-ongelmaiset ja arvaamattomat nuoret naiset - nettikielellä psykonartut - jotka ryhtyvät seurustelemaan miehen kanssa vaikka tunne-elämä on pahassa solmussa ja pitäisi setviä kuntoon ennen miessuhteiden yrittämistäkään. Narttu tietenkin sotkee asiansa miehen kanssa, ja välttyäkseen myöntämästä tarvitsevansa hoitoa ilmoittaa miehen poliisille keksitystä pahoinpitelystä. Mies joutuu sitten vuosikausiksi poliisi- ja oikeustalomyllytykseen ennen kuin hänen nimensä puhdistetaan, ja pahimmassa tapauksessa miehestä tulee katkeroitunut Panu Höglund, joka kirjoittaa nettiin murhanhimoista plökiä tarkoituksenaan villitä Suomen lukiolaispojat raiskaajiksi. Yleinen pahoinvointi ja seksuaalinen väkivalta sekä turhautuneisuus ei kun lisääntyy, mutta - huomatkaa - ne oikeat väkivaltaisten miesten uhrit riutuvat yhä miestensä rystysten alla.

Me hirviöt

Meillä hirviöillä tarkoitan tietysti miehiä, meitä kauhistuttavia olentoja, jotka äänekkäästi esittelemme mielipiteitämme - aina halventavia tai rasvaisen seksuaalisia - naisten ulkonäöstä ja ruumiinosista. Tai näin ainakin Lumikki väittää blogissaan. Yleensä hän viittaa amerikkalaisiin tai englantilaisiin tuttavuuksiinsa perustellakseen näitä mieskulttuuria koskevia käsityksiään.

Mitvit on ansiokkaasti jo pannut järjestykseen Lumikin kuvitelmia ja todennut niiden olevan stereotyyppejä, jotka ovat vanhentuneet jo silloin kun äiti (tai minun tapauksessani: vuonna 1899 syntynyt isoäiti) rintaliivit poltti. Sen enempää Mitvit kuin minäkään emme ole liikkuneet sellaisissa piireissä, joissa moista kielenkäyttöä harrastetaan. Olen kyllä itse ruvennut sitä aivan viime aikoina viljelemään osana nykyistä provokatorista naisvihashowtani, mutta miespuolisissa ystävissäni se herättää aina ylenmääräistä kiusaantuneisuutta, kun sanon jostakusta naispuolisesta tuttavastamme, että "X on hyvin pantavan näköinen - yrittäisit sinä nyt iskeä sen niin saisit liikuttaa siitintäsi edestakaisin sen sisässä". (En todellakaan sano "kyrpää" tai "kalua", vaan nimenomaan "siitintä" tai "penistä" - mikä jo itsessään toimii signaalina siitä, että kyseessä on irvaileva sananvääntely, jonka on tarkoituskin poiketa miesten yleisistä kielenkäyttö- ja käyttäytymisnormeista.)

Lumikki viittaa usein kokemuksiinsa anglosaksisessa maailmassa tapaamistaan miehistä, joilla on ollut usein todella vastenmieliset elkeet käytöksessään naisia kohtaan. Hänelle ei kertaakaan juolahda mieleen, että kulttuuri saattaa olla ja onkin täällä meillä täysin erilainen. Käytännöllisesti katsoen kaikki tällä hetkellä sukukypsät ja naimakelpoiset suomalaiset miehet ovat varttuneet oloissa, joissa feminismillä ja naisasialla on ollut paljon hyväksyjiä, puoltajia ja kannattajia valtavirtajulkisuuden piirissä ja joissa perinteinen mieheys on joutunut hyvinkin ankaran arvostelun ja problematisoinnin kohteeksi. Kyseenalaistamassa ovat tällöin olleet itse miehet vielä useammin kuin naiset. Esimerkiksi siviilipalveluksen suosioon ei vähiten ole ollut syynä armeijan maine "miesten" - lue: perinteisten sikaniskamiesten - kouluna, jolloin nuoret miehet eivät niinkään ole kieltäytyneet aseista kuin testosteronissa uitettujen machojen urostelukoulusta. Toisaalta myös armeijan kouluttajille on selvitetty juurta jaksaen, kuinka tärkeää on, että armeija tukee kokonaisvaltaisesti nuoria miehiä parisuhteen ylläpitämisessä. Omasta isoisästäni sitä paitsi tiedän, että suomalaiset miehet ovat suhtautuneet karkeaan urosteluun kielteisesti jo ennen ns. naisten vapautusliikkeen aikoja. Uhoaminen ja häjyily ovat olleet epäkypsyyden merkkejä, jotka eivät sopineet vanhan kansan arvokkaille ja vastuullisille patriarkoille.

Anglosaksisen viihteen ylivalta suomalaisissa tiedotusvälineissä luokin naisille vääriä mielikuvia miehistä. Nainen odottaa, että mies on amerikkalaisen sarjan sankarin tapaan komea, puleerattu ja hyvin pukeutunut - suomalainen perusjörrikkä älköön vaivautuko. Toisaalta nainen olettaa, taaskin perustaen mielikuvansa samaiseen viihteeseen, että mies on aivan käsittämättömän törkeä ja ällöttävä sovinisti, josta millä hetkellä hyvänsä voi paljastua mitä kammottavia piirteitä tahansa - ei perussuomalainen kiltti ja naista ymmärtävä pehmo. Niinpä nainen odottaa koko ajan sitä miehen ensimmäistä harha-askelta, joka "paljastaa" miehen kuuluvan "peruuttamattomasti" johonkin "vastenmielisten ja huonojen miesten" kliseiseen peruskategoriaan. Mies sitten ennemmin tai myöhemmin menee sanomaan jotain varomatonta, jota hän jälkeenpäin itsekin älyää katua ja pyytää anteeksi.

Nainen ei kuitenkaan pysty ymmärtämään tätä mokana, jota mies vilpittömästi pahoittelee ja jollaisten tekemisestä hän - rakastamansa ja palvomansa naisen jalostavasta vaikutuksesta kiitollisena - todella haluaa sivistyä ja parantua pois; naiselle kyse on siitä, että mies on "paljastanut todellisen karvansa", että miehen sisäinen loka ja lieju on pulpahtanut pintaan ja että mies on lopullisesti, peruuttamattomasti ja ilman muutoksenhakuoikeutta osoittanut kuuluvansa johonkin epäcoolien, huonojen ja alempitasoisten miesten kategoriaan: nynnyihin, nörtteihin, koulukiusattuihin, lyhytpeniksisiin, huonoitsetuntoisiin, liian hyväitsetuntoisiin, liian keskinkertaisenitsetuntoisiin, mielisairaisiin, liian tervejärkisiin jotka eivät ymmärrä naisen luovaa ja tervettä hulluutta jne. Tämän jälkeen miehen yksilöllisyys ei tule enää ollenkaan käsittelyyn, vaan miestä käsitellään enää vain epäinhimillistetyn laumakategorian sieluttomana edustajana.

On vallan mahdollista, että suomalaiset ATM:t tulevat syrjäytetyiksi parisuhde-elämästä juuri näin: että suomalaiset naiset ovat antaneet aivopestä itsensä suomalaisen kulttuurin kannalta vieraaseen ja irrelevanttiin angloamerikkalaiseen mieskuvaan, ja siinä sivussa myös oppineet määrittelemään ATM:n - miehen, joka ei ole parisuhteen eikä seksin arvoinen - suomalaisen miehen kannalta epäoikeudenmukaisella ja loukkaavalla tavalla. Hieman yksinkertaistaen: Jos - tämä nyt on ihan teoreettinen jos - angloamerikkalaisissa sarjoissa esitetään kaikki pitkätukkaiset miehet juoppoina ja narkkareina, ja jos Suomessa on paljon pitkätukkaisia raittiita miehiä (minä ainakin), niin eikö ole epäoikeudenmukaista, jos suomalaiset naiset kieltäytyvät raittiista pitkätukkaisesta miehestä koska pitävät häntä narkkarina?

Naisten ohje miehelle tässä hypoteettisessa tilanteessa on tietenkin: leikkaa tukkasi, niin sinua ei enää pidetä narkkarina. (Ikään kuin tilanne koskaan edes olisi näin selvä ja yksiselitteinen!) Mutta kun naiset jatkuvasti inisevät siitä, miten he muka eivät kelpaa miehille sellaisenaan ja miten heidän muka pitää mennä kymmenelle mutkalle ja viidelletoista venkuralle vastakkaisen sukupuolen mieliksi (mikä ei edes pidä paikkaansa, sillä on olemassa paljon meitä ATMiä, jotka emme edes haaveile mistään kaunottaresta, vaan ainoastaan naisesta, jolla on hymy naamassa, sydän rinnassa, aivot päässä ja pimppa haarojen välissä) ja vaativat, että heidän tulisi kelvata sellaisenaan, niin näyttäkööt itse hyvää esimerkkiä ja kelpuuttakoot sen pitkätukkaisen raittiusmiehen.

Kuvaamassani teoreettisessa esimerkissä muuten - siis jos pitkä tukka olisi naisten mielessä yksiselitteinen viesti miehen juoppoudesta, narkomaanisuudesta ja rikollisuudesta - juoppo narkkariroisto, joka leikkauttaisi tukkansa lyhyeksi, saisi taatusti naisia - myös sellaisia naisia, jotka oikeasti inhoaisivat juoppoja, narkkareita ja rikollisia - paljon helpommin kuin raitis pitkätukkainen mies, koska naisille tyyli on aina substanssia tärkeämpi ja kelpo miehen näköinen hulttio aina parempi vaihtoehto kuin hulttion näköinen kelpo mies. Tämän esimerkiksi Tira ja Misu ovat omassa blogissaan varsin yksiselitteisesti myöntäneetkin.

Tässä saamme muuten taas yhden perusteen sille, miksi kutsun kaikkea tätä nuorten naisten fasistiseksi pahuudeksi. Erinomaisen teoksen A New History of the Third Reich kirjoittaja Michael Burleigh määrittelee natsi-Saksan eräässä kohdassa nimenomaan tyylin voitoksi substanssista (the triumph of style over substance). Natsi-Saksan tyyli oli komea, isänmaallinen ja ylevä. Mutta se, mikä natsi-Saksassa oli oleellista, substanssia, oli järjetön viattomien ihmisten rääkkääminen ja tappaminen. Sama pätee toki muutettavat muuttaen Stalinin Neuvostoliittoon: julkisivuna, tyylinä, olivat spartakiadeissa loikkivat salskeat työläisurheilijat, jotka leveällä virneellään todistivat, miten proletariaatti oli vapautunut sorron yöstä - mutta substanssi, todellisuus, oli se, että viattomalle ihmiselle ammuttiin devjat' gramm v zatylok turvallisuuselinten talon kellarissa, minkä jälkeen hänet kuopattiin joukkohautaan kaupungin ulkopuolelle. Tyylin, julkisivun, säilyttäminen oli molemmille systeemeille tärkeää jopa siinä määrin, että julmia tappotyöleirejä (Solzhenitsyn: istrebitel'no-trudovyje lagerja) kutsuttiin "parannustyöleireiksi" (ispravitel'no-trudovyje lagerja - Esa Adrian suomentaa "ojennustyöleiri"), tai Auschwitzin asemalle rakennettiin idyllistä pikkukaupunkia esittävät kulissit, tyttöorkesteri soitti iloisia säveliä junasta astuville uhreille ja kaasukammioittenkin ovella luki Brausebad - siis suihku, tai höyrykylpy.

Vastaavasti naiset esiintyvät mielellään miehiä herkempinä, hienostuneempina ja moraalisempina. Mutta tässä on kyse vain tyylistä, lavastuksesta. Naisen herkkyys on samanlainen ominaisuus kuin natsiupseerin kursailu, kun tämä ei kehtaa puhua juutalaisten tms. "tappamisesta", vaan käyttää ilmauksia "erikoiskäsittely", Sonderbehandlung, ja "tilitys" - Liquidierung, siis likvidointi - mutta lopputilin antamistahan se tarkoitti, ennen kuin sitä ruvettiin käyttämään kuvaannollisesti. (Puolaksi voidaan edelleenkin sanoa: Olemme likvidoineet Krakovan toimipisteemme henkilökuntineen - mutta se ei suinkaan tarkoita, että ketään olisi ammuttu konekiväärillä.) Kun hieman pintaa raapii, naisen - kuten nyt äskettäin Birdyn - saa kyllä lausumaan ääneen, että AT-miesten kuolema rör henne mindre i ryggen kuin hänen oman palkkapussinsa paksuus. Mutta juuri tällainen nainen, juuri Birdy, kiljuu kurkku suorana raivosta kun häntä kehdataankin sanoa äärioikeistolaiseksi. Hänellähän on osallistuvan intellektuellin kaikki ulkoiset tyylipiirteet, ja nehän ilman muuta riittävät todistamaan, ettei hän voi olla äärioikeistolainen - substanssista viis.

Surushow

Anna Lindhin murha on puhuttanut eräitä seuraamiani bloginkirjoittajia siihen malliin, että minunkin kai pitää asiaan puuttua. Poliitikon työhön kuuluu oleellisena osana se riski, että herättää kansassa ärtymystä ja vihaa, joka voi olla aiheellista tai sitten ei; poliitikon kuuluu, ainakin demokraattisen fiktion mukaan (ja mitä useampi uskoo tosissaan demokraattiseen fiktioon, sitä parempi meidän kaikkien kannalta), olla kansan edustaja ja sellaisena osa kansaa; poliitikon toiminta herättää kuitenkin aina jossakussa tyytymättömyyttä, joka pahimmillaan johtaa poliittiseen väkivaltaan. Niinpä Anna Lindhin kuolema on tavallaan sellainen onnettomuus, jollaisia saattaa aina sattua ja jollaisten riski on sisäänrakennettu politiikkaan yleensä, varsinkin tällaisina kriisiaikoina, kun on paljon ihmisiä, jotka katsovat syrjäytyneensä päätöksenteosta ja siihen vaikuttamisesta.

Ikävä tapaus toki. En ollenkaan pidä siitä, että lapset menettävät toisen tai molemmat vanhemmistaan. Poliitikkoja saa aina uusia, mutta lapsilla on oikeus vanhempiin. "Vanhemmat" tarkoittaa tässä yhteydessä "turvalliset, lähellä olevat ja tutut aikuiset, joita lapsen ainakin tiettyyn ikään asti kuuluu pitää erehtymättöminä ja kuolemattomina".

Silti minäkin vierastan tiedotusvälineiden ylenmääräisen itkuista surushowta. Siitä tulee jotenkin mieleen persoonallisuushäiriöinen ihminen, joka ei oikeasti koe surua eikä muitakaan tunteita, ja joka teeskentelee sitten sitäkin äänekkäämmin. Äitini tapaa sanoa katastrofaalisen kauheista asioista merkitsevällä äänellä: onpa ikävää. Se on huomattavasti aidompi tapa ilmentää surua, pettymystä tai masennusta musertavien esteiden edessä kuin tuollainen hirveä itkuspektaakkeli. Parkujaisissa on jotain epäsuomalaista. Paljon aidompia ovat nöyrästi päänsä paljastaneet maalaismiehet, jotka laulavat arkun ääressä synkkää virttä.

Maailma ilman Birdyä, Tiraa ja Misua...

...olisi objektiivisesti parempi maailma. Tämä siis tiedoksi bloggaajatoverille Just Between Us, jonka neuvosta poistin minulle lähetetyn nimettömän viestin. Viestin lähettäjä menetteli kieltämättä eettisesti epäilyttävällä tavalla, mutta mielestäni hän oli oikeassa: Birdyn viimeisin todistaa, että hän on täysin moraaliton, vastenmielinen ja tekopyhä olento, ja sellaisia, jotka Birdyn ottavat sen vuodatuksen jälkeen vielä vakavasti, en pidä ihmisen nimen väärteinä. (Tämä Tiralle ja Misulle)

Minusta olisi hyvä, kaunis ja Jumalalle otollinen asia, jos Birdyä, Tiraa ja Misua ei olisi. Joka iltarukouksessani pyydän heille tuskallista ja kiduttavaa kuolemantautia. Ja jos joku vaivautuisi ketään näistä kolmesta itkemään sitten kun raadot olisi kuopattu matojen safkaksi, sellaisen tyypin suru ei minua totisesti saisi heltymään. Kapisimmassakin koirassa on enemmän volisemista.

Miksikö he inhottavat minua näin? Olen jo sanonut, että Birdyn iskulause - "mitä AT-miesten hengistä, kun minulla ei ole niin paljon fyrkkaa kuin haluaisin" - on äärioikeistolaisuutta ja fasismia puhtaimmillaan. Ja Tiran ja Misun omahyväinen, alentuva ja pilkallinen suhtautuminen AT-miehiin sekä kyvyttömyys myöntää omaa alhaista materialismiaan tuntuu äitelän vastenmieliseltä.

Kun Birdy esitelmöi siitä, että hyvä mies osaa suhtautua naisiin kuten ihmisiin, se tuntuu suorastaan irvokkaalta, kun sekä hän, Tira että Misu ovat täysin kyvyttömiä pitämään meitä ATMiä ihmisinä. Kyllä Tiralta ja Misultakin alkoi tulla itkunsekaisia selityksiä siitä, kuinka heitä on kiusattu koulussa ja työpaikalla, mutta vasta sitten kun tämä blogisota oli ollut käynnissä jo jonkin aikaa - ja se sai itse asiassa alkunsa heidän omasta ylimielisyydestään, josta oli mahdotonta olla raivostumatta. Siinä vaiheessa, kun he alkoivat itse mankua myötätuntoa, tuota ylemmyydentuntoista vittuilua oli kuultu niin kauan, että heitä oli mahdotonta enää ottaa ihmisinä.

Sanalla sanoen: Niin metsä vastaa kuin siihen huutaa. Jos haluatte, että ATM kohtelee teitä ihmisenä, kohdelkaa tekin ATMää ihmisenä. Jos ensimmäinen reaktionne ATM:n raivoamiseen on se, että teette ylimielistä pilkkaa hänestä, eikä se, että kysytte, mikä hänen katkeruuteensa on syynä, niin teidän on aivan turha jälkeenpäin vedota omiin kärsimyksiinne miesten kynsissä.

PS. Joko Tira tai Misu kirjoitti ylläolevaan vastineen, joka osoitti, että hän on, kuten tavallista, kommunikaation tavoittamattomissa. Tässä kyllä alkaa tuntea tiettyä myötämielisyyttä vaimonsahakkaajia kohtaan. Kun yrittää saada jollekulle menemään jotain asiaa himaan miljoonatta kertaa, ja se edelleen kaakottaa rikkimenneenä äänilevynä samaa kaiken paremmin tietävän asennettaan - niinkuin nyt esimerkiksi se kuuluisa heitto "työtön ATK-tukihenkilö, jota kiinnostaa vain penkkiurheilu" todistaa, Tiran ja Misun käsitykset muista ihmisistä ja vallankin miehistä ovat oikeasti kyllin stereotyyppisiä ja typeriä mennäkseen kauas metsähallituksen puolelle, mutta sen kouriintuntuva todistaminenkaan ei saa heitä miettimään, olisiko heillä kenties maailmankuvan tarkistamisen aika, koska he tietävät mielestään todellisuutta itseään paremmin, miten asiat ovat - kun siis yrittää saada jollekulle menemään jotain asiaa miljoonatta kertaa perille, mutta kaikki valuu kuin vesi hanhen selästä, ja toinen jatkaa omien ennakkoluulojensa kaakattamista kuin rikkimennyt äänilevy, - niin tietyssä vaiheessa tekee varmasti mieli itse kunkin mojauttaa.

Ihminen on sosiaalinen olento, siis toinen ihminen, lähimmäinen, on määritelmällisesti olento, jonka kanssa voi kommunikoida. Ulkomaalaisviha johtuu siitä, että vieraita kieliä puhuvat kommunikaation ulottumattomissa olevat olennot ovat pelottavia. Dementoitunut vanhus on pelottava ja ahdistava paljolti siksi, että hänen kanssaan ei saa inhimillistä kommunikatiivista kontaktia. Psykopaatti ja luonnehäiriöinen on pelottava pitkälti samoista syistä: hän vääntää toisen sanoista järjettömiä ja vainoharhaisia ylitulkintoja, joita sanoja ei ole ollenkaan tarkoittanut. Ja Tira, Misu ja Birdy ovat kaiken ihmisyyden ulkopuolella samasta syystä. Meidän ATMien kannalta kukaan heistä ei ole normaalin kommunikaation piirissä, koska saamme heiltä hyvän päiväänkin toivotukseen vastaukseksi vain kirvesvartta. Joten he eivät käytännössä ole ihmisiä.

Loppukevennyksenä en voi olla muistelematta sitä kertaa kuin me Oksun kanssa juttelimme Ilkka Kokkarisen avioelämästä silloin kun kävin häntä - siis Oksua, en Ilkkaa, hähhää - moikkaamassa Hesassa elokuussa. Oksu ihmetteli, miten Ilkan humanistivaimo kestää äijäänsä ja tämän puheita, jos Ilkka jauhaa samoja humanistiennakkoluulojaan muijalleen. Minulla on nyt teoria: aina silloin tällöin rouva Kokkarinen saa miehensä puheita kuunneltuaan raivarin ja vetää Ilkkaa turpaan että mäikyy, ja sitten Ilkan pitää tulla nettiin parantelemaan mustaa silmäänsä humanisteja halveeraamalla. No, okei, en yritäkään väittää että tämä olisi muuta kuin meidän humanistien tyypillistä ilkeämielistä juoruilua, mutta sellaisia parisuhteitahan on, joissa vaikuttaa jokin tämäntyyppinen dynamiikka tai jatkuva liike; ja Ilkan tolkuttomimmat houreet humanisteista on helpompi antaa anteeksi, jos lähtee siitä, että ne ovat vain hänen avioelämänsä julkisuuteen valuvia karikkeita.

Mitenkäkö tämä liittyy Tiraan ja Misuun? No sitenkäpähän tietysti, että Tiran ja Misun rikkimennyt ATM-äänilevy kuulostaa yhtä raivostuttavalta ja turhauttavalta kuin Ilkan rikkimennyt humanistiäänilevy pahimmillaan.

Kirjallisuus

Perkolan Tommi pommitti meitä seuraavanlaisella kirjallisten mieltymystensä kuvauksella:

Minua miellyttävän kirjallisuuden resepti onkin yksinkertainen: kommentoida historiaa, tiedettä tai kulttuuriperintöä omaan aikakauteen ja arkeen verrattuna. Suurin osa kirjoista on sellaisia, etteivät ne kiinnosta. Niissä keskitytään vain omaan elämään, jokapäiväisiin tunneheilahduksiin ja muuhun näköalattomaan. Tällaista kirjallisuutta kirjoittavat naiset (ja naismaiset miehet). Toisaalta on myös sitten kirjoja, missä henkilöt ovat vain tärkeiksi katsottujen aatteiden ja tapahtumien mannekiineja, ja näitä kirjoittavat miehet.

Voin sanoa, että Tommia miellyttävä kirjallisuus kyllä miellyttää minuakin. Mieleeni tulee heti monta kirjaa, joita voisin suositella Tommille: Daniel Hjortin Kakafoni aivan ensimmäiseksi. Kuitenkin ihmettelen, ettei Tommi maininnut ollenkaan tarinan eikä juonen merkitystä kirjallisille mieltymyksilleen, saati sitten sanailun ym. kielellisen hauskanpidon. En myöskään oikein pidä suurinta osaa kaunokirjallisuudesta omaan napaan tuijottamisena, vaikka myönnän, että puuduttava tunnustuskirjallisuus on viime aikoina yleistynyt huomattavasti, ja syy siihen on epäilemättä Tomminkin mainitsema: kirjoittamaan ruvetaan liian varhain. Vaikka sanottavaa olisikin, taitoa ei ole. (Tässä kohdassa tulee muuten mieleen, että kirjallisuustiede ja kirjallisuudenhistoria on tarpeellista ainakin kirjoittajiksi pyrkiville: muuten he luulevat itseään suuriksikin neroiksi keksiessään uudelleen sellaisia pyöriä, joilla jo 1950-luvun modernistit ovat ajelleet.) Mielestäni sitä nuorten intoilijoiden sanontataidon puutetta on juuri se, että he eivät ole kiinnostuneita juonesta eivätkä tarinankerronnasta. Tai eivät viitsi opetella sitä, kun ovat niin laiskoja; ja selittävät laiskuutensa itselleen sillä, että haluavat kirjoittaa modernistisia, tunnustuksellisia, esseistisiä ym. teoksia.

Yhteen aikaan minäkin ajattelin, että juonellisuus ja tarinankerronta on vanhanaikaista ja että jos rupean kirjailijaksi, alan kirjoittaa tunnustuksellisia teoksia. Onneksi olen sen jälkeen järkiintynyt. Nykyisin olen sitä mieltä, että juonellisuus ja tarinankerronta kuuluu rajoitteisiin, joita kirjailijalle tulee asettaa, jotta hän saisi ajatuksensa työstettyä kunnolliseen ja luettavaan muotoon sen tunnustuksellisen lorottelun sijasta. Minulla on suunnitelmissa miekka ja magia -fantasiaromaanin kirjoittaminen - ehdin laatia sitä jo aika pitkälle vuosina 1999-2000, mutta viime muuttoni yhteydessä käsikirjoitus näyttää valitettavasti kadonneen, vaikka totta kai voin kypsytellä ideaa edelleen ja kirjoittaa kaiken alusta uudestaan, tarina on pääasia - ja huomasin, että vaikka alunperin tarinaa suunnitellessani minua kiinnosti lähinnä ulkoisten puitteiden suunnittelu, johdonmukaisten juonenkäänteiden kehittely ja fantasiamaailman keksiminen, huomasin, että jutusta tuli lopulta hyvinkin aatteellinen, hyvin pitkälle minun näköiseni.

Tommin moittimista tunnustuksellisista sisäavaruusmatkakirjoista haluan kyllä sanoa sen verran, että nuorelle ja epävarmalle ihmiselle voi usein olla hyvin tarpeellista ja terveellistä huomata muidenkin ihmisten kärsineen samoista vieraantuneisuuden ja yksinäisyyden tunteista kuin hän itse. Minulle esimerkiksi sekä Hessen Arosusi - tiedän, tiedän, kauhea klisee! - ja Sandemosen En flykting korsar sitt spår - onko se suomeksi Pakolainen kohtaa vai Pakolainen ylittää jälkensä ? - olivat aikoinaan suuria lukukokemuksia, varsinkin jälkimmäinen, joka puki sanoiksi viimeisen päälle omat pikkukaupunkikokemukseni. Mutta nyt en juurikaan jaksa lukea kumpaakaan. Ne kuuluivat nuoruuden ja epävarmuuden ikäkauteen. Nykyään itsetuntoa on jo niin paljon, etten tunne tarvitsevani moisia kainalosauvoja.

Oikeistolainen, minäkö?

Ihmissuhteiden Henry linkitti Syyskuu-nimisen LiveJournal-käyttäjän sivuille, joka väitti bloggaajien poliittisten kantojen olevan "enimmäkseen oikeistolaisia". Koska keskustalaishenkinen ystäväni Ivan Hlinka pitää minua "George Orwellin falskin älykkövasemmistolaisuuden" edustajana, voin vain sanoa keisari Gregor Vorbarraa siteeraten: I beg to differ. "Syyskuu" paljastaa itsensä sanomalla heti seuraavassa lauseessa, että vasemmistolaisuus tarkoittaisi hänen katsannossaan feminismiä.

Minusta taas feminismillä ja naisasialla ei ole nykytilanteessa mitään tekemistä vasemmistolaisuuden kanssa. Monet nuoret vasemmistolaiset pojanjolpit uskovat, että on olemassa jokin aito ja oikea feminismi, jossa ei ole kysymys rahan ja etuoikeuksien itsekkäästä haalimisesta akateemisesti koulutetuille naisille vaikka miesten hengen hinnalla. Minulle kuitenkin elämä on opettanut, että feminismi - sellaisena kuin se yhteiskunnallisessa todellisuudessa ilmenee - tarkoittaa koulutettujen naisten rahan- ja vallanhimoa. Tietenkin sitä kuorrutetaan hiukan iskulauseilla sorretuista hoivatyötä tekevistä naisista tai kolmannen maailman Muchomachopenisuho-heimon Jalanalla-naisista, mutta näiden ainoa, siis ainoa, funktio on legitimoida tämän maailman Birdyjen itsekkyys. Minusta ei ole vasemmistolaisuutta uskoa kaikenlaisten Birdyjen tekovasemmistolaiseen retoriikkaan. Vasemmistolaisuutta on sitä vastoin paljastaa kaunopuheisuuden sumuverhon takaa se synkän oikeistolainen musta korppikotka, joka raakkuu: Mulle mulle mulle lisää krahaa-rahaa-rahaa, vaikka sitten kymmenen ATM:ää pitäisi tappaa! Mun raha on tärkeämpi kuin ATMien henki! Krraa-krraa-krraa-raa-raa-haa!

Sellaista feminismiä, jonka äänekkäimpiä edustajia olisivat sosiaalityöntekijät ja sairaanhoitajat, minäkin voisin kannattaa. Mutta akateemisesti koulutettujen identiteetinetsijöiden, pimpanpeilaajien ja "naistutkijoiden" puuhastelua en aio tukea sanalla enkä rahalla.

Muuten olen sitä mieltä, että feministit ovat tehneet vasemmistolle korjaamatonta vahinkoa syövyttävällä myrkyllään. Feminismi on tuossa itsekkäässä birdymäisessä muodossaan moraalisesti niin ilmiselvän tuomittava ja tuhoava aate, että sen kannattaminen on tuonut vasemmiston asiallisille ja hyvillekin tavoitteille turhaa hallaa. ATM:t ovat oikeasti yhteiskunnan sorrettuja ja alistettuja, joiden asian tulisi olla vasemmistolle pyhä periaatekysymys. Se hyvinvoipa koulutettu akateeminen korppikotka voidaan aivan hyvin heittää ojaan vasemmiston vaunuista, koska se joka tapauksessa loikkaa kokoomukseen ennemmin tai myöhemmin.

Minä siis vastustan mm. ydinvoimaa ja markkinavoimaorjuutta, ja kannatan noin yleensä vihreitä arvoja, aineellisesti vaatimatonta ja henkistä elämää, vaikka tarkoitan henkisyydellä jotain muuta kuin homeopatologiahörhöt: minun henkisyyteni merkitsee laajaa yleissivistystä niin luonnontieteellisiltä kuin humanistisilta aloilta. Tästä huolimatta minulla ei ole mitään velvollisuutta, halua eikä harrastusta asettua puoltamaan mitään birdyfeminismiä. Pidän tärkeänä yhteiskunnallisena velvollisuutena näyttää maailmankuvaansa rakentaville nuorille ATMille, että vihervasemmistolaisuus ei suinkaan merkitse automaattista vittuvallan ja klitorikratian alle alistumista.

Sen puoleen, punavihreydessä on aivan oikeasti havaittavissa intellektuaalista väsymistä. Eihän esimerkiksi Roosa Meriläinen kirjoita mitään mielenkiintoista blogiinsa, ainoastaan väsähtänyttä tyyliin "tänään oltiin kaljalla kaverien kanssa ja keskusteltiin siitä-ja-siitä asiasta, jota kaikki kunnon punavihreät vastustavat/kannattavat". Roosa, jos todella jo kääntymyksen kokeneelle kuulijakunnalle saarnaamisen asemesta haluat vaikuttaa bloggaamalla (mitä toki en usko - tähän mennessä en ole nähnyt ainoatakaan poliitikkoblogia, joka olisi vakavissaan oikeaksi blogiksi kirjoitettu), voisit pohtia ääneen niitä syitä, seurauksia, argumentteja ja näkökohtia, jotka keskustelussa nousivat esille. Vai tyydyittekö taas kertaamaan vanhaa liturgiaa?

Palmen murha uusiksi

Se on sitten Ruotsin ulkoministerikin puukotettu hengiltä, ja tuntomerkeistä päätellen kyseessä voi hyvinkin olla äärioikeistolainen huligaani. Sopisikohan toivoa, että meilläkin heräisi Supo huolehtimaan enemmän oikeistolaisesta terroristiuhasta, sen sijaan että leikkivät agenttileikkejään kettutyttöjen kanssa?

SchizoBlog täyttää vuosia...

...tai ainakin vuoden, joten Plöki onnittelee Jannea ja toivoo lisää vuosia. Go maire tú an lá, a chara, agus ólfaidh mé do shláinte! Mies, joka on perustanut Seksuaalinen turhautuneisuus -yhdistyksen kotisivut, ei voi olla läpeensä paha.

Cléiren saaren kirous

Nyt tiedän, missä se Ruutinkari oikeasti on: se on tietysti Cléiren saari, Cape Clear Island. Kerroin varmaankin, että olen onnistunut jo kahteen kertaan hukkaamaan Cléiren saaren iiriksi kirjoitetun muistelma- ja folklorekirjan Seanchas Chléire, ja että ostin äskettäin kirjaa kolme (!) kappaletta lisää saadakseni sen lopultakin luettua kokonaan. Nyt alan pikkuhiljaa oikeasti uskoa, että Jumala ei salli minun tutustua Cléiren murteeseen, sillä nyt en löydä mistään sitä kirjan kappaletta, jonka niistä kolmesta valkkasin käytettäväksi ja panuttavaksi.

En kuitenkaan aio luopua vielä - käännän koko kämpän nurinniskoin ennen kuin alistun tappiooni. Olen varma siitä, että kirja on kotona ja ettei se ole tippunut taskusta kaupungille.

Olenkin ajatellut kirjoittaa (suomeksi tai vaikka ruotsiksi) oman Cthulhu-tarinan, johon liittyisi jotenkin iirin kieli. Sen voisi postata tännekin, jos lukijakuntaa kiinnostaa.

Tira ja Misu: pahoja, vai vain tyhmiä?

Toinen Tiran ja Misun puolikas sanoi, että Henry puhuu asioista, joista ei tiedä mitään, toinen lisää jonkin lattean sukkeluuden naimattomista avioliittoneuvojista. Tämä saa minut taas ihmettelemään, ovatko Tira ja Misu oikeasti niin vastenmielisiä nilkkejä kuin näyttävät olevan, vai vain tyhmiä ja ajattelemattomia. Tosin nämä kaksi asiaa eivät sulje toisiaan pois.

Ihmissuhteiden Henry on sanonut selvästi ja yksiselitteisesti, että häntä kiinnostaa nimenomaan ihmissuhteissa kokemattomana saada kokeneemmilta ja osaavammilta tietoonsa, mitä hän tekee väärin ja miksi juuri hän on jäänyt vaille seurustelukumppania. Toisin sanoen on täysin asiatonta moittia häntä asiantuntemattomuudesta ihmissuhdeasioissa - yhtä asiatonta kuin pilkata vilpittömän tiedonhaluista fuksia siitä, että hän ei osaa asioita yhtä perusteellisesti kuin professorinsa.

Henryn näkökulma, samoin kuin minun näkökulmani, on sellaisen miehen näkökulma, joka on varhaisimmasta lapsuudestaan saakka varttunut naistenlehtifeminismin hyvien neuvojen vaikutuspiirissä ja parhaansa mukaan myös pyrkinyt niitä noudattamaan. Sellaisen miehen, joka on pitänyt tyttöjä ja naisia ystävinään ja kohdellut heitä ihmisinä. Ja todennut, jäätyään vaille sitä tyttöystävää, joutuneensa systemaattisen kusetuksen kohteeksi, kun huomattavasti häntä törkeämmät machot ovat aina vieneet tytöt nokan edestä. Tällainen mies ei ehkä ole pätevin jakamaan parisuhdeneuvoja, mutta ainakin hänellä on oikeus näkökulmastaan arvostella sitä, että naisten todelliset miespreferenssit ovat jotain aivan muuta kuin se valheiden tuhoisa syövytysmyrkky, jonka mukaan herkkiä, kotitöihin osallistuvia miehiä muka erityisesti arvostettaisiin tai suosittaisiin. Pertti Hemánusta siteeratakseni, se ei ole ainoa näkökulma, mutta se on yksi näkökulma, joka on otettava huomioon, jollei sitten haluta luopua keskeisistä eettisistä arvoista.

No, tiedänhän minä, ettei Tiralla ja Misulla ole eettisiä arvoja. Ei sen enempää kuin Birdyllä, jonka sanoma on: Mulle mulle mulle rahaa rahaa rahaa lisää lisää lisää vaikka sun ruumiisi yli, ja koska mä olen nainen mä olen moraalinen olento vaikka vaatisin mitä. Joo, maksakaa vain Birdylle lisää palkkaa niin vapautatte sillä tavalla nigerialaisen naisen kuolemansellistä. Eikös niin?

Teller kuollut

Edward Teller kuoli lopultakin, 95-vuotiaana. Muistan luonnontieteistä innostuneena pikkupoikana katsoneeni televisiosta draamasarjaa Oppenheimerista ja Manhattan-projektista, jossa Teller intoili rinnalle kuolaavana fanaatikkona vetypommista, "superista", ja tuskin oli edes taivutettavissa tutkimusryhmän varsinaisten tavoitteiden taakse. Oppenheimer ja Groves joutuivat oikein miehissä hyssyttelemään: otetaas Eetu ensin tämä fissiopommi, sitten sä ihan varmasti pääset sitä superiasi väsäämään.

Unkarilainen syntyjään, tämä Teller, ja kävi saksankielisiä yliopistoja. Tyypillinen esimerkki siitä, miten Hitler ampui omaan jalkaansa ja tuhosi oman maansa, jopa kielensä. Ennen toista maailmansotaa saksa oli luonnontieteen kieli ihan toisessa määrin kuin sen jälkeen. Mutta kun Hitlerin juutalais- ja mielipidevainot ajoivat edward tellerit ja robert oppenheimerit pakoon Yhdysvaltoihin, ja Yhdysvallat panosti heihin ja heidän tieteeseensä, saksankin merkitys tiedekielenä romahti. Hitleristä on todella äärimmäisen vaikea löytää mitään hyvää Saksan, saksalaisuuden ja saksan kielen(kään) kannalta. Mitätön pösilö, joka osasi vain särkeä.

No...vaikka Teller taisikin omalla tavallaan päästä elämän ja kuoleman herraksi, niin Herra se näkyy olevan herrallakin. Kumman pitkään tämä herra kuitenkin sai hengissä heilua. Tuonpuoleisessa ei taideta katsoa kovin hyvällä noinkin menestyneitä kilpailijoita.

Väännetään rautalangasta

Kun jotkut tuntuvat yllätyksekseni vieläkin ottavan Birdyn vakavasti, niin kaipa minun täytyy liata käteni ja vääntää rautalangasta, miksi pidän Birdyn tuoreinta hengentuotetta niin ala-arvoisena. Huomatkaapa muuten, että minulla oli sentään tolkkua itse tajuta mitä paskaa olin kirjoittanut viime sunnuntaina ja poistaa se netistä. Tämän takia en hyväksy eräiden tahojen yrityksiä nähdä minut Birdyn miespuolisena vastineena. Kuvittelin kyllä yhteen aikaan itsekin olevani sellainen, ennen kuin huomasin, että Birdy on koko ajan ja johdonmukaisesti juuri niin hullu kuin minä olen silloin kun kirjoitan vihapäissäni.

Katsotaan. Birdy käyttää siis meistä miesasiamiehistä nimitystä parkumatti, joka sinänsä on jo paljastava. Se osoittaa halveksuntaa sellaisia miehiä kohtaan, jotka kehtaavatkin valittaa ääneen huonoa osaansa. Ilmeisesti Birdy sitten odottaa, että kun miehen on paha olla, mies on jylhästi ja miehekkäästi hiljaa, kärsii ja vaikka tekee itsemurhan?

Parkumatin mielestä työelämän etenemismahdollisuuksien raju epäoikeudenmukaisuus (JA palkkaerot) naisia kohtaan ei ole mitään verrattuna siihen, että miehet KUOLEVAT koska eivät 'pääse naimisiin'. Tilastotieto, jonka mukaan naimattomat miehet kuolevat aiemmin, johtaa hänen loisteliaat synapsinsa napsaamaan siihen malliin, että naiset tappavat miehiä olemalla menemättä heidän kanssaan naimisiin.

Se tilastotieto, Birdyseni, vain ei ole yhtään sen paikkansapitämättömämpi kuin kaikki ne tilastotiedot, joiden nojalla naisten palkka on huonompi kuin miesten. Katsokaapa tuota lausetta: "parkumatin mielestä naisten etenemismahdollisuuksien epäoikeudenmukaisuus ja palkkaerot eivät ole mitään verrattuna siihen, että miehet kuolevat." Ihan totta, Birdy, sellaiset ihmiset, joiden mielestä ihmishenki merkitsee enemmän kuin sinun palkkasi, ovat ihan varmasti parkumatteja. Birdylle lisää rahaa vaan, vaikka alemman tason miesten elämän hinnalla.

Vakavasti ottaen: Jos Birdy oikeasti saa samasta työstä (mitä työtä ylipäätään osaa tehdä ihminen, jolla ei tunnu olevan sanottavaa mistään muusta eikä kiinnostusta mihinkään muuhun kuin oman viiteryhmänsä taloudellisten etujen maksimointiin?) huonompaa palkkaa kuin pätevyydeltään vastaava mies, se on oikeasti väärin. Mutta se ei muuta miksikään sitä asiaa, että Birdy ilmeisen avoimesti ja kiertelemättä pitää omaa palkkatasoaan tärkeämpänä kuin suomalaisten miesten henkeä. Hän on nyt sanonut yksiselitteisesti, että "minun mielestäni minun palkkani merkitsee enemmän kuin sinun henkesi, ja vain halveksuttavat parkumatit voivat olla toista mieltä". Kutsukaa tätä asennetta millä nimellä haluatte - minä kutsun sitä nuorten naisten fasistiseksi pahuudeksi - mutta tasa-arvon kanssa sillä ei ole mitään tekemistä, jos Birdyn käsitys oikeudenmukaisuudesta on se, että hänen palkkansakin on tärkeämpi kuin minun henkeni. Itse asiassa minä en pysty edes naisvihamielisimmissä painajaisissani kuvittelemaan sellaista totalitaarista helvettiä, jollainen Birdyn käsitys hyvästä ja oikeudenmukaisesta yhteiskunnasta on: maailma, jossa kaikki - yleisesti pilkattuja "parkumatteja" lukuunottamatta - pitäisivät maailman itsestäänselvimpänä asiana, että nainen, joka ei ole tyytyväinen palkkaansa, voi käydä ampumassa muutaman ATM:n ja saada tapporahaa näyttämällä näiden päät ATM:ien hävittämisestä vastaavalle viranomaiselle. - Ja jos joku pilkkaa tässä kohdassa, että minä olen itse vaatinut samantyyppistä kohtelua nuorille naisille, niin huomatkaa: minä tiedän provosoivani, mutta Birdy on selvästi tosissaan, eli juuri tämä on se mihin hän pyrkii.

Parkumatti käyttää nimimerkkiä 'Rakkauden vähäosainen'. Herkkää. 'Rakkauden vähäosainen' puhuu rakkaudesta vaikka tarkoittaa pimpan saantia. Hän puhuu naimisiin pääsystä vaikka tarkoittaa vakituista pimpan saantia. Rakkauden vähäosainen on siis puutteessa, ja haluaa taata itselleen lain voimalla oikeuden vakipimppaan - näinhän asiaa ei tietenkään sanota, sillä on niin brutaalia ja groteskia joutua puhumaan asioista niiden oikeilla nimillä - ja omien ajatusten ylevyyskin tuntuu lentävän huishittoon, eikä se sovi, kun pitää yrittää feikata ylevää.

Vuosikymmeniä olemme kuulleet jauhettavan siitä, että naisellakin on omalähtöinen ja itsenäinen, miehestä riippumaton seksuaalinen halu, josta naisen tulee olla ylpeä. Erityisesti feministit ovat tästä puhuneet ummet ja lammet. Samalla olemme saaneet kuulla, että naisen halu on tabu, josta puhumista pidetään sopimattomana - yleensä tällaisia väitteitä ovat viljelleet sellaiset tahot, jotka eivät itse paljon muusta ole puhuneetkaan kuin naisen halusta. Mutta miehen seksuaalisuus se vain näyttää olevan jotain tavattoman halveksittavaa ja likaista, ja jos mies tarvitsee välittämistä, rakkautta ja hyväksyntää, se on merkki nynnystä, epäkovismaisesta parkumattiudesta - ja sitä paitsi pelkkä tekoherkkä peitenimi profaaneille seksihaluille.

Parkumatin sijasta Birdy puhuu "kunnon miehistä":Kunnon mies ei itke ja ruikuta, että lain tulisi taata hänelle pimppaa (mikä on itse asiassa parkumatin mielestä naisessa ainoa hyödyllinen osa, sillä naiset ovat vain kasa kivannäköistä lihaa asian ytimen ympärillä) vaan kunnon mies tajuaa olla ihminen ja tajuaa naistenkin olevan ihmisiä, joita kohtaan voi olla odotuksia ja toiveita, ei kiljukaulaisia vaatimuksia.

Sen enempää Birdy kuin naiset yleensä vain eivät tiedosta, että hänen määritelmänsä mukaiset "kunnon miehet" ovat käytännössä vain parkumatteja, jotka eivät vielä ole oppineet parkumaan. "Kunnon mies", joka "osaa kohdella naisia ihmisinä", on nelikymppisenä poikuutensa säilyttänyt mies, joka ihmettelee, mikä meni vikaan. Birdy on tunnetusti itse ajautunut yhdestä väkivaltaisesta suhteesta toiseen, eli hän ei koskaan kelpuuta niitä kunnon miehiä seurustelukumppaneikseen - ainoastaan hyväksikäytettäviksi resurssipoolin miehiksi, jotka myös tunnetaan koodinimellä "ystävä".

Birdy moittii parkumatteja siitä, että nämä esiintyvät kunnon miehinä ja loukkaavat ja sortavat siksi näitä hyviä jätkiä. Mutta Birdy itse esiintyy muka rohkeana kapinallisena ja vahvana naisena, vaikka hänen riekkumisensa ei todellisuudessa takuulla ole aiheuttanut kirjoittajalleen sen suurempaa fyysistä vaaraa kuin tekorohkeiden, tekokapinallisten ja tekointellektuellien mölytoosien nettiörsellykset yleensäkään - jos joku on provosoitunut kirjoittamaan Birdylle joskus jotain loukkaavaa, niin siitä hän on ollut vain hyvillään, koska se on auttanut häntä kuvittelemaan itsensä rohkeaksi ja alistumattomaksi kapinalliseksi, kun hän todellisuudessa on vanhemmistaan irtautumaton, epäkypsä vanhapiika. Hän loukkaa niitä oikeita fiksuja ja vahvoja naisia, joita oikeasti on olemassa, alkaen vaikka Oksusta ja päättyen meidän proffaan (joka Oksusta tulee isona).

Mitä sitten tulee Nigeriassa sorrettujen naisten kohtaloon, minulle ei ole aivan selvää, Birdy, miten sinun palkkasi korottaminen helpottaisi heidän olojaan.

PS. Alemman tason miesten keskitysleirin kaasuhanikan hoitajat Tira Eichmann ja Misu Mengele kirjoittelivat Birdy Kaltenbrunnerin tekstistä hyväksyvään sävyyn, mitä en ihmettele. Natsien sukupuoli pitää yhtä meitä ATM-juutalaisia vastaan.

Urgh!

Who's your inner rockstar?
...via Janne (Schizo).

Tiedät lukeneesi liikaa blogeja kun...

Aika ja Timo kirjoittaa: Kokkaamisharrastus alkoi yhtäkkiä tuntua hauskalta idealta. Kun ensi kerran näin tämän lauseen, luin kokkaamisharrastuksen Kokkarisharrastukseksi. Hyvät lukijat, luulen keksineeni objektiivisen ja vastaansanomattoman kriteerin sille, milloin tiedän lukeneeni liikaa blogeja.

Vörskotti-Vallun iivananhokemus

Tänään saapui sitten pari viikkoa sitten tilaamani Walter Scottin Ivanhoen iirinnös. Iirintäjä käyttää lempimurrettani, sillä hän on ihailemani Seosamh Mac Grianna, josta aion vielä kirjoittaa jotain kirjallisuustieteellistä, ainakin nyt kun olen paneutumassa täysillä Juri Lotmanin teorioihin. (Luin eilen illalla Lotmania niin intensiivisesti, että näin Venäjä-aiheisia unia: unessa tapasin mm. Vladimir Putinin, joka oli sonnustautunut punervaan asuun. Tosin hänen naamansakin näytti punakalta, ehkäpä häneen oli suunnattu punainen valonheitin. Minun ei tarvinnut käyttää venäjääni, sillä hän puhui ruotsia, mutta vahvalla aksentilla. Unessa esiintyi myös venäläisiä upseereita, jotka olivat saaneet vaikutteita myös eilen illalla lueskelemassani Bujoldin The Vor Gamessa esiintyneistä barrayarilaisista, ainakin kenraali Metzovista.) Ja onhan kirjakin juuri sellaista luettavaa, ettei edes huomaa tankkaavansa vanhaa oikeinkirjoitusta ja "kelttiläisiä" kirjaimia (jotka ovat oikeasti karolingisia minuskeleita). Romanttinen seikkailuromaani, joka on kirjoitettu hyvällä kielellä, on erittäin suositeltavaa lukemista minkä tahansa kielen opiskelijoille. Esimerkiksi venäjää oppiville suosittelen lämpimästi Pushkinin proosaa. Saan ihottumaa venäläisten teennäisestä Pushkin-intoilusta, enkä pidä äijän runoja mitenkään ihmeellisinä - no, löytyy sieltä yksittäisiä helmiä, kuten Ne daj mne Bog sojti s uma, "Älä, Luoja, anna minun hulluksi tulla". Pidän suurena menetyksenä sitä, että Pushkin ei kirjoittanut esimerkiksi "Pietari Suuren nekrua" valmiiksi, ja myös Lermontovin kuolema nuorena oli korvaamaton tappio venäläiselle proosakirjallisuudelle.

Vaikka arvostankin Walter Scottia ja - toisin kuin useimpia kirjailijoita - luen häntä mielelläni englanniksi (kerrankin englanninkielinen kirjailija, joka oikeasti arvostaa folklorea ja murretta!), minua hiukan suututtaa se turmiollinen vaikutus, joka hänellä on äskettäin ollut suomalaiseen kirjallisuuteen. Tarkoitan tietysti Kaisa Ikolaa, joka pikkutyttöiässä pääsi kirjoittamaan ja julkaisemaan ilmeisesti suhteilla nuorisokirjoja Hullusta luokasta. Ne kirjat voivat olla hauskojakin, en minä sitä sano; mutta puistattavaa kyllä Ikola rankaisi meitä sen jälkeen synneistämme parilla Skotlannin Ylämaille sijoittuvalla romanttisella romaanilla, joiden tarkoituksena oli uusintaa Walter Scottin näkemys ylämaista ja Skotlannin historiasta aivan viimeisen päälle. Kirjailija koki tietenkin pohjalaisen maailmankuvansa läpi Skotlannin ja Englannin taistelun ikään kuin Suomen taisteluna ryssää vastaan, eikä hänellä edes aikuisena ja historian maisteriksi valmistuneena (vaihdoin pari sähköpostia hänen kanssaan, olkoonkin että kirjoitin turhan hyökkäävään sävyyn) ollut ehtinyt kehittyä minkäänlaista kriittistä etäisyyttä Scottin Skotlanti-kuvaan - itse asiassa hänen mielikuvansa Skotlannin ja Englannin vastakkainasettelusta oli vielä mustavalkoisempi kuin Scottilla, joka sentään oli tietoinen alamaiden ja ylämaiden välisistä merkittävistä konflikteista.

Pohjalaisena isänmaallisuuskaakottajana Ikola ei tietenkään suvainnut edes ottaa suuhunsa niin rumaa sanaa kuin luokkaristiriita. Hänen piti saada ajatella Skotlantia sankarisoturien brittiläisenä Pohjanmaana, jossa moisia kommunismin siemeniä ei ole koskaan esiintynyt. Todellisuudessa Skotlanti on vielä tänäänkin sisäisesti katkeran jakautunut yhteiskunta monessakin mielessä - ja sen mukaisesti varsin äkkivääräkin sosialismi on ollut suosittua niillä kulmin. Skottigaelin kielen kato alkoi pohjimmiltaan jo siinä vaiheessa, kun Skotlannin pääkaupunki siirtyi etelään, missä gaelia ei puhuttu, vaan sen sijaan käytettiin alamaiden skottia, englannin kielen skotlantilaista pohjoismurretta (tai englannin lähisukukieltä, jos niin haluatte). Mutta suurin syy kielen heikkenemiseen ovat olleet ylämaiden puhdistukset, Fuadach nan Gaidheal/Highland Clearances. Niissä kyse oli selvästi sekä Skotlannin sisäisistä kansallisista ristiriidoista että luokkaristiriidoista.

Puhdistukset sijoittuvat ennen muuta 1700-1800-luvun vaihteeseen, ja niiden taustalla on Skotlannin kuulun klaanilaitoksen rappio. Sana klaani muuten tulee sanasta clann - "klaan" lienee kyllin oikea ääntämistapa, vaikka ensimmäiseksi oppimani iirin murre käytti ääntämystä "klaun", siis ihan kuin englannin clown. Oikeastaan sana tarkoittaa "lapset", ennen kaikkea tietyn ihmisen lapset tai jälkeläiset: iiriksi "onko sinulla lapsia?" kysytään muodossa an bhfuil clann agat?, siis "onko sinulla klaania?". (Yksittäistä lasta tarkoittavista iirin sanoista tavallisin on muuten páiste, joka on lainasana normandianranskasta - paashipoika on samaa alkuperää.) Merkityksessä "klaani", siis sukulaisuuteen perustuva heimoyksikkö, se taitaa esiintyä vain Skotlannissa. Irlannin puolella síol, cineál ja dál olivat tavallisempia.

Klaanit olivat alkujaan patriarkaalisen isän johtamia sukuyhteisöjä. Mutta pikkuhiljaa klaanipäälliköt rappeutuivat pelkiksi feodaaliherroiksi, joilla oli vielä 1700-luvulla feodaaliherran tuomiovalta alustalaisiinsa. Niinpä klaanipäälliköt ja alamaalaiset yhdessä ajoivat gaelia puhuvat alustalaiset kodeistaan muuttaakseen heidän siihenastisen elinympäristönsä lammashaaksi. Suurin osa joutui pakenemaan Amerikkaan. Eräät joutuivat muuttamaan toisiin osiin ylämaita ja elättämään itsensä kalastajina, jota ammattia he eivät osanneet. Gaelia puhuvasta ylämaalaisesta tuli alamaiden skotin silmissä alempirotuinen ja halveksittava. Vielä nykyäänkin gaelinpuhujaa saatetaan Skotlannin alamailla kutsua rasistisella haukkumasanalla teuchter.

Vielä nykyäänkin Skotlannin maanomistusolot ovat tiettävästi varsin feodaalisella tolalla, eivätkä ihmiset välttämättä edes tiedä, kenen maalla asuvat. Saattaa kuulemma sattua sellaistakin, ettet ole eläissäsi joutunut maksamaan vuokraa maastasi, mutta sitten yhtäkkiä uppo-outo kaveri ilmaantuu ovelle asianajajan ja notaarin kanssa selittämään, että korjaa jätkä luusi - kämppäsi on minun maillani. Ja viuhtoo nenäsi edessä paperia, josta käy ilmi täysin laillisesti ja vastaansanomattomasti, että maa tosiaan kuuluu hänelle.

Kaikki tämä ei tietenkään kiinnosta Kaisa Ikolaa, joka on löytänyt Skotlannista hienon analogian - niin väärä analogia kuin se onkin - pohjalaistytön naiiville isänmaallisuudelleen. Mutta jotta voisin nivoa tähänkin asiaan nuorten naisten fasistisen pahuuden, totean, että tässäkin näkyy, miten itsepäisesti ja itsestäänselvästi nuoria naisia suojellaan, autetaan ja hemmotellaan kulttuurielämässä ja kustannusmaailmassa. Nuori nainen saa väsätä ihan mitä potaskaa hyvänsä, ja se pannaan kirjoihin ja kansiin, koska hän on nuori nainen. Mutta kuvitteletteko, että mitään meikäläisen kirjoittamaa julkaistaisiin?

Ivanhoe-kirjaan palatakseni, antikvariaatin omistaja Éanna Mac Cuinneagáin - tai Enda Cunningham, jos niin haluatte - liitti mukaan ystävällisen kirjeen: hän on itse iirinkielinen ja Donegalista kotoisin, ja tietysti tavallisen ilahtunut siitä, että joku suomalainen tekee jotain sen hyväksi. Tämän takia tätä hommaa tehdään!

Vuoden kahjoin nettitesti

Proton -- You are a homebody and generally stick to
what you know and what is familiar. However,
you still have a very powerful personality. You
have a positive outlook on things and you get
along well with electrons and those who are
negative.


What kind of subatomic particle are you?
brought to you by Quizilla

...via Aika ja Timo.

Voittajan on helppo hymyillä

Birdy kirjoitti juuri mielipuolisen ja hysteerisen vuodatuksen, jonka tyylilaji osoittaa hänen lopullisesti hävinneen asiallisen väittelyn ja joutuneen lähinnä katatoniseen tilaan. Hän on otsikoinut sökellyksensä sanoilla Ollaan ilkeitä, joka osoittaa, että hän ei osaa erottaa toisistaan ilkeyttä ja järjetöntä meuhkaamista. Silloin kun minä meuhkaan järjettömästi (ja myönnetään, se on oikeasti tosi hauskaa aina silloin tällöin), en yleensä kutsu sitä "ilkeydeksi".

Birdyn tämänkertaisesta purkauksesta on vielä vaikeampi löytää tolkkua kuin hänen tavanomaisista örsellyksistään, mutta uskaltaudunpa vain kommentoimaan yhtä asiaa, nimittäin häpykieliä, emättimiä ja peniksiä. Hän itse piti ilmeisesti jonain suurena poliittisena ("henkilökohtainen on poliittista", kuten natsit sanoivat ennen ja feministit nykyään) kannanottona sitä pökertynyttä sepustustaan häpykielitabuista. Mutta kun minä puolestani kirjoitan huomattavasti Birdyn omia vuodatuksia asiallisemman kommentin, jossa mainitsen, että ns. perinteinen lähetyssaarnaaja-asento ei miehenkään kannalta ole mikään jumalalta annettu paras mahdollinen tapa rakastella, Birdy ottaa sen tekosyynä kirjoittaa kömpelön pilkallisia asiattomuuksia. Siis: Kun naiset kirjoittavat klitorisorgasmista, heillä on oikeus vaatia, että heidän kirjoittelunsa otetaan vakavasti eikä sitä pilkata. Kun miehet kirjoittavat omista orgasmivaikeuksistaan, heillä ei ilmeisesti ole oikeutta odottaa ainakaan Birdyltä mitään muuta kuin tyhjänpäiväisiä solvauksia: vain naisen henkilökohtainen on poliittista, miehen taas ei sovi tehdä omasta henkilökohtaisesta kokemuksestaan mitään yleisluontoisia poliittisia johtopäätöksiä (jos tekee, se on jo määritelmällisestikin fasismia, lapsellisuutta, nynnyyttä, nörttiyttä tai ylipäätään jotain halveksittavaa ja pilkattavaa). Birdyllä on mielestään naisena tietysti täysi oikeus vedota siihen, että naiset kärsivät maailmassa sukupuolisidonnaista vääryyttä, mutta ajatus, että myös miehet - tai osa miehistä - voisi joutua kärsimään sukupuolestaan (ainakin jos ajatellaan, että on kolme sosiaalista sukupuolta, YTM, ATM ja nainen - ja jos sukupuoli on vain sosiaalinen konstruktio tai teoreettinen kategoria, gender, niin tämä on täysin legitiimi teoreettinen lähtökohta, ainakin meidän humanistien kesken), on Birdystä kerta kaikkiaan kielletty, ja kiellettyjen ajatusten kanssa hän ei argumentoi muuten kuin raivoamalla ja henkilökohtaisuuksiin menemällä.

Minulla ei ole mitään sitä vastaan, että Birdy ajaa naisasiaa. Sitä vastaan minulla on, että hän kirjoittaa täysin kaksinaismoraalisesti ja epätasapuolisesti, antamatta vastapuolelle oikeutta samantyyppisten ja samantasoisten argumenttien käyttämiseen. Hän lyö itse pelkurimaisesti vyön alle eikä kykene mihinkään muuhun kuin solvauksiin, epätasapuolisuuteen ja selkäänpuukottamiseen. Hänen tuoreimmasta vuodatuksestaan voi itse kukin nähdä, millainen rääkyvä, mitätön kirppu hän on.

PS. Oletan, että Birdy ei viimeisimmän merkintänsä jälkeen enää yritäkään kirjoittaa mitään muuta kuin mielisairaan örvellystä, kunnes häntä tullaan hakemaan Pitkäänniemeen. Se on hiukan ikävää, sillä olisi eläintieteellisesti mielenkiintoista nähdä, millaisilla skolastisilla kuperkeikoilla hän yrittää selittää, että naisille tulee jättää oikeus ostaa gigoloita sittenkin kun miehiltä kielletään huorakaupat. En sekunnin murto-osaakaan kuvittele, että Birdy kykenisi tässä(kään) asiassa reiluun tasapuolisuuteen, joka on hänen olemukselleen, hänen birdyydelleen, elimellisesti vieras asia.

itkuisen lummonan äänellä:

Kaarjalakarjalakarjala! Kaarjalakarjala! Karja-La!

Kuten jo olen noin miljoona kertaa maininnut, sekä isovanhempani että vanhempani saivat lapsensa kohtuullisen korkealla iällä (ja minä seuraan esimerkkiä, jos tästä ikinä aviomieheksi ja isäksi pääsen). Tästä seurasi, että kuulun omassa perheessäni ensimmäiseen sukupolveen, joka ei muista sotaa omasta kokemuksestaan, vaikka olen vasta kolkytjarisat-iässä. Koulukaverieni isovanhemmat olivat minun isovanhempieni oppilaina kansakoulussa. Maailmankuvani rakentui hyvin oleelliselta osin vuoden 1900 tienoilla syntyneiden isovanhempieni nuoruudenmuisteloille, ja tämän takia se Suomi, johon Karjala oli kuulunut, oli minun maailmassani hyvin aito, olemassa oleva asia. Samasta syystä muuten tiesin jo pikkunassikkana, mistä Saksan ja Puolan raja ennen kulki, ja tiesin puolalaisten kaupunkien "oikeat" nimet: Pila on Schneidemühl, Szczecin on Stettin, Racibórz on Ratibor, Wroclaw on Breslau, Inowroclaw on Hohensalza, Jelenia Góra on Hirschberg, ja niin edelleen - äiti oli opiskellut saksaa pääaineena siihen aikaan, kun Saksaa vielä jälleenrakennettiin, ja lapsuudestaan hän muisti vielä, että oikea Saksa oli ollut, maantieteellisesti katsoen, se toista maailmansotaa edeltänyt.

Vaikka meidän perheemme ei ollut mitenkään natsimyönteinen, ainakin isoisällä oli tietty taipumus kuvitella Varsovan liitto slaavilaisten kansojen liitoksi, jossa mm. puolalaiset ja tsekit olivat ainakin puolittain omasta tahdostaan mukana. (Puolalaisen venäläisvihan astronomisiin ulottuvuuksiin tutustuttuani minun on kuitenkin sanottava, että isoisäni luulo oli pahemman kerran virheellinen. Hän kuvitteli, että jos Puolan ja Suomen jääkiekko-ottelua tuomitsee venäläinen seepra, niin Puola saa tuomarilta slaavilaisen heimoveljeyden nimissä vetoapua. Krääh, mikä vitsi! Pikemminkin asia on niin, että venäläinen tuomari vetää kotiinpäin Suomen eduksi, ja jos Suomen ja NL:n/Venäjän ottelua on viheltämässä puolalainen tuomari, niin hän kallistuu mieluummin Suomen puolelle.) Ei ole mikään sattuma, että olen päätynyt tutkimaan puolalais-saksalaisen rajaseutukulttuurin kirjallisia ilmenemismuotoja Horst Bienekin romaaneissa.

Mutta juuri tämän takia minun on mahdoton nähdä Suomen menetettyjen itäalueiden kysymystä - joka äskettäin on taas noussut tapetille, kun jokin aluepalautusyhdistys on oikein osoittanut mieltään asian tiimoilta - irrallaan Saksan itäalueista ja koko Euroopasta. Jos Suomen itäalueet palautetaan, siitä seuraa väistämättä paineita myös Puolalle, kun Saksan evakkopiirit aktivoituvat ennakkotapauksen elähdyttäminä inumaan Sleesiaa ja Pommeria takaisin. Tietenkin täkäläiset aluepalauttajat selittävät, etteivät asiat ole yhteismitallisia, mutta kuuntelevatko saksalaiset aateveljet - vai "aateanalogiat"? - heitä? Kissan viikset.

Ja suoraan sanoen: Sen minä vielä ymmärrän, että inhaa ja imperialistista Ryssää halutaan tölväistä nyt kun se karhu on liian heikko edes kunnolla murisemaan takaisin. Mutta jos Puola, joka sentään on samanlainen ryssän tallaama ja sortama pieni maa kuin Suomi (sillä erotuksella, että Suomi ei ole ikinä, eikä miltään ilmansuunnalta, joutunut kestämään sellaista vuosisataista sortoa ja vainoa kuin Puola) - jos Puola joutuu kärsimään joidenkin täkäläisten ääliöiden läpiajamien rajanmuutosten kansainvälispoliittisista jälkikaiuista, minä en aio antaa sitä anteeksi kenellekään rajanpalautusyhdistyksen jäsenelle. Ikinä. Mukaillakseni entistä suomalaista kommunistikirjailijaa: jos Puolan salainen palvelu lähettää agentin teloittamaan rajanpalautusyhdistyksen puheenjohtajan, aion auttaa asianomaista agenttia, vaikka sitten vain laittamalla hänelle liha-hapankaalimuhennosta.

Karjalan palauttamisen yhteiskunnallisiin kustannuksiin ovat blogimaailmassa paneutuneet jo minuakin viisaammat miehet, joten en pidä tarpeellisena heidän pääasiallisten argumenttiensa kertaamista. Luonnollisesti karjalaiset ja sellaisiksi pyrkivät kuittaavat taloudelliset argumentit yksinomaan ihanteettomien, isänmaattomien materialistien mielikuvituksettomuutena, ja jos he oikeasti ovat valmiita tekemään jotain Karjalan jälleenrakentamiseksi, heitä on pakko kunnioittaa.

Tässä yhteydessä en voi olla mainitsematta entistä uskonnonopettajaani Kalevi Keinosta. Hän asettui näet asumaan pieneen kylään itärajan takana heti rajan riittävästi avauduttua ja ryhtyi valmistelemaan Karjalan nykyisiä asukkaita Suomeen liittymistä varten, jos ja kun asia tulee ajankohtaiseksi. Tietenkin Keinonen toimii omien maailmankatsomuksellisten suuntaviittojensa mukaan, jotka meidän nykysuomalaisten urbaaniliberaalien näkökulmasta voivat vaikuttaa hyvinkin aikansaeläneiltä - mieshän on ankaruudestaan (ja hyvä on, karismastaankin) tunnettu vanhan kansan uskonnonopettaja ja juuri niin sotilaallinen olemukseltaan ja maailmankatsomukseltaan kuin kenraali Yrjö Keinosen läheinen sukulainen voi olla - lienevätkö peräti veljeksiä - mutta itse teko osoittaa moraalista rehellisyyttä, johdonmukaisuutta ja vastuuntuntoa, jota on vaikea olla ihailematta. Pahaa vain pelkään, että uhrautuvainen Jumalan mies Keinonen on todellinen poikkeus säännöstä Karjalan palauttajien keskuudessa. Onkohan hän vielä elävien kirjoissa, jatkaako työtään? Hän oli jo minun yläasteaikoinani varsin iäkäs mies, toki puhdaspiirteinen ja komea harmaine hiuksineenkin. Keinosen liikanimi oli "Käppyrä", mutta se oli ainoastaan hänen upseerinauktoriteettinsa edessä nöyrtyvien kouluhäiriköiden epätoivoinen yritys rienata sellaista Jumalaa, johon tahtomattaankin joutuivat uskomaan.

Keinosta en siis yritä mollata, hän tekee minkä katsoo velvollisuudekseen, ja sitä minun on mahdoton olla ihailematta, koska minäkin aikoinani ryhdyin ajamaan iirin kielen asiaa, koska katsoin sen velvollisuudekseni. Sitä vastoin tunnen itseni aina isänmaallisuudessani loukatuksi, kun joku pojankloppi alkaa selittää minulle, kuinka mukamas häpäisen isovanhempani tai osoitan epäisänmaallisuuteni olemalla kannattamatta aluepalautusta. Kuulkaahan, räkänokat: minä satun olemaan sitä mieltä, että tämä maa on näissä nykyisissä rajoissaan ihan kohtuullisen hyvä maa. Tässä maassa on oikeus kieltäytyä aseista ja oikeus käyttää molempia kansalliskieliä - muun muassa - ja näistä itsekin hyödyntämistäni oikeuksista minä olen ihan oikeasti isänmaallisesti ylpeä. Minun isovanhempani ovat rakentaneet tätä maata kulttuurivaltioksi kasvattamalla housuihinsa paskantavista savolaistollukoista ihmisiä kansakoulussa 20-luvulta 60-luvulle, ja minä olen siitäkin nimenomaan isänmaallisesti ylpeä. Kukaan kaksikymppinen pikkukundi ei tasan tule minulle selittämään, mitä isänmaallisuus on. Minä tiedän sen häntä helvetin paljon paremmin. Minulla on oikeus olla tyytyväinen tähän maahan näissä rajoissa, joissa olen koko ikäni elänyt, eikä kellään ole oikeutta uittaa minun isänmaallisia tunteitani loassa ja paskassa ja sanoa, että kaikki mikä meillä nyt on hyvin ja ylpeiltävässä kunnossa pitäisi heittää menemään ja vaarantaa siitä ilosta, että saataisiin itsellemme jokin paskainen ja liejuinen provinssi, joka koko minun elämäni aikana ei ole kuulunut tähän maahan.

Tuntuukin siltä, että noilla aluepalauttajilla ei ole itsellään mitään elävää kosketusta suomalaisuuteen. Ylipäätään isänmaallisuusintoilijat eivät arvosta suomalaista kulttuuria. Suomen historiasta niillä on se käsitys, että se jakautuu neljään osaan: talvisodan odotus vuoteen 1939, talvisota 1939-1940, talvisodan seuraukset 1940-1945 ja talvisodan muisteleminen vuodesta 1945 alkaen.

Aluepalautuksista, sotaveteraaneista ym. vaahtoaminen taitaakin johtua siitä, että asianomaiset pyrkivät kiihkeästi kompensoimaan omaa kyvyttömyyttään luoda ja uusintaa suomalaista (nyky)kulttuuria tuomitsemalla sen kokonaan pilalliseksi ja "väärän Suomen" aikaansaannokseksi, määritellä suomalaisuuden uudestaan niin että vain he itse ja heidän kaltaisensa ovat "oikeita suomalaisia", ja tunkea sitten sen oman suomalaisuutensa väkisin meidän muiden kurkusta alas. Minä puolestani tiedän itse varsin paljon paremmin, mitä minun Suomeni rauhaan kuuluu, enkä ota tällaista paskaa vastaan miltään rätinheiluttajasakilta.

Jos tosiaan haluatte sen Karjalanne, niin tehkää kuten Keinonen: alkakaa toimia kuin alue jo kuuluisi Suomeen, muuttakaa sinne, kehittäkää sitä niin kulttuurin, sivistyselämän kuin taloudenkin osalta, yhteistyössä paikallisen väestön kanssa. Todistakaa oma isänmaallinen aatteellisuutenne. Mutta älkää jumalauta minulle sitä tyrkyttäkö. Minä en rupea uskomaan kenenkään toisen idealismiin, en varsinkaan jos minua syyllistetään ja mollataan.

Karjala-liikkeessä toimi (ja toimii ehkä vieläkin) takavuosina muuan herra, joka oli koulutukseltaan psykiatri ja joka ammattijargoniinsa turvautuen selitti kaikki liikkeen tavoitteita vastustavat tai epäilevät henkilöt "sortajaan ja hyökkääjään samastuviksi" oman maansa ja identiteettinsä halveksijiksi, siis eräänlaisiksi hulluiksi, joita ei ollut edes tarvis kuunnella. Tällainen kiristäminen ja pelottelu kuuluu nimenomaan Neuvostoliiton salaisen poliisin argumentaatioon, mutta demokraattisessa vapaan keskustelun maassa moinen vastustajan sairaalloistaminen ei kerta kaikkiaan käy. Siinä vaiheessa kun aluepalautusliikkeestä kuuluu tuon sarjan rimanalituksia, on mielestäni jo periaatekysymys vastustaa liikettä sen tavoitteista riippumatta.

"Prahassakäymättömyyskompleksi"

[(c) Pentti Saarikoski]

Jantusen Markku näkyy lähteneen go-peliasioissa, jollei nyt Prahaan, niin Brnoon. (Se ei tosiaankaan ole "Brnohon", vaan Brnoon. Ärrä on vokaali tsekissä. Jollette usko, niin kuunnelkaa niiden puhettä. Itse asiassa ainakin eräissä murteissa tuo tavuamuodostava ärrä ääntyy reilusti e:n kanssa, siis "Berno".) Tässä tulee taas päivitelleeksi, ettei itse ole koskaan vertynyt lähtemään tsekkeihin. Onhan se kiintoisa maa, ja kielikin on ymmärrettävää. Markku antoi linkin Brnon kaupungin sivuille, ja ymmärsin niin paljon, että tulin oikein hyvälle tuulelle. Kyllä minä sentään taidan olla aivan oikea slavisti.

Brnon kaupungissa en ole käynyt, mutta jotenkin se on läheinen, koska ainoa kirja, jonka olen jaksanut tsekiksi lukea kannesta kanteen, on ollut Brnenské kolo a drak ("Brnon pyörä ja lohikäärme"), kokoelma brnolaisia satuja, jonka äitimuori toi minulle omalta Tsekin-matkaltaan joskus vuosikymmen takaperin. Brnon pyörä on kaupungin vaakunassa, ja Brno olikin tiettävästi kuuluisa vaunusepistään. (Nykyäänhän tsekit tekevät Skoda-autoja, joista ei enää kannattane vitsailla niinkuin ennen. Ainoa syy niiden huonoon laatuun, jota lienee muuten kovasti liioiteltu, oli se, että tsekit joutuivat taannoin erään nimeltämainitsemattoman idän hirmuvallan nitistämiksi. Hirmuvallan varjossakin tsekit pärjäsivät koneentekijöinä selvästi paremmin kuin muut alusmaat.) Satukokoelmassa annettiin kaksikin tarinaa selitykseksi Brnon vaakunapyörälle.

Toisen sadun mukaan erään lähikaupungin vaunuseppä riiteli muiden käsityöläisten kanssa siitä, kuka heistä hallitsi ammattinsa parhaiten, ja löi vetoa siitä, että saisi yhden päivän aikana pyörän tehtyä höyläämättömästä hirrestä ja vielä hyrryteltyä sen Brnoon asti ennen iltasoittoa. Tietenkin hän onnistui, ja sen kunniaksi Brno otti pyörän vaakunaansa. Toisen tarinan mukaan taas nuori vaunusepän kisälli joutui syyttömänä tuomituksi murhasta, mutta yöllä kuolemantuomion täytäntöönpanoa odotellessaan hän valmisti täydellisen pyörän sellistä löytyneistä aineksista, mm. sahanpurusta. Tätä pidettiin Jumalan ihmeenä, poika vapautettiin ja pyörästä tuli Brnon kaupungin symboli.

Tsekeillä tuntuu muuten olevan enemmänkin hienoja kansansatuja. Niissä on jotain samaa kuin iirinkielisissä myyteissä. Mutta Böömi kuuluukin saaneen nimensä kelteiltä. Ennen germaaneja ja slaaveja siellä oli jonkinlaista kelttiasutusta, muinoin, ennen kuin historiaa alettiin kirjoittaa.

PS.Markun antamasta linkistä löytyi myös toinen yllä mainitsemistani saduista. Vedonlyöjävaunuseppä oli nimeltään Jirí Birk, Brnon pormestari - tsekiksi purkmistr - joka otti hänet vastaan, oli Gabriel Schramm, ja hänen kotikaupunkinsa oli suosittu turistirysä Lednice.

Raivoisa apina - vai Kulneff?

Maalainen kehotti minua laskemaan rimaa: kaikki me emme, kuten hän toteaa, voi saada jotakuta Virpi Hämeen-Anttilaa, joka on sekä nerokas tutkija että hyvä perheenäiti. Olen Maalaisen kanssa mitä suurimmassa määrin samaa mieltä. Itse asiassa mukavia ja rakastamisen väärtejä neitoja löytyy kokemukseni mukaan ammattikorkeakoulun puolelta selvästi enemmän kuin vitun yliopistosta. Aina kun puhun yliopistomaailmasta potentiaalisena tyttöystävän rekrytointitahona, käytän siitä nykyään ilmausta vitun yliopisto. Olen jo pitkään epäillyt, että kun tytöt tulevat yliopistoon, niin ensimmäiseksi ne pannaan vittumaisuus- ja omahyväisyyskurssille. Saatoin seurata tätä eräässä naapurissani, joka oli aluksi hyvin ystävällinen ja reilu, mutta muuttui nopeasti omahyväiseksi ja vittumaiseksi ensimmäisen opiskeluvuotensa aikana. Hän piti minua kyllä "ystävänään" - hän luki historiaa, venäjää ja puolaa - mutta kavalsi kaikki yksityisasiani kavereilleen ja toi oikein heitäkin katsomaan kylähullua. Hänellä itse asiassa oli varsin keskeinen rooli naisvihani muovaamisessa nykyiselleen. Kyse ei edes ollut mistään rakkausjutun näköisestäkään, vaan ihan muusta ystävyydestä, mutta eihän niistä yliopiston ämmistä ole edes ystäviksi. Saatana vieköön, jos tässä saadaan vielä iskettyä mukava ammattikorkean tyttö (kyllä, tämä tarkoittaa JUURI SINUA!) joka ei ole ihan yhtä ruma kuin minä itse niin sitten piru vie pannaan ja rakastetaan sitä niin että yliopiston ämmänkääkkänät tikahtuvat kateuteensa. Perkele.

Maalainen pitää minua Jekyllinä ja Hydenä: toisaalta "viehättävä, huumorintajuinen oppinut" ja toisaalta raaka naisvihaaja. Hyvä Maalainen, kehotan lämpimästi pohtimaan kansallisrunoilijamme luonnehdintaa Kulneffista: kysste, söp och slog ihjäl/med samma varma själ. Silloin kun olin nuori ja ujo enkä uskaltanut olla oma itseni, sekä huumorintajuinen oppinut että raivoava apina (Schimpansson?) olivat piilossa yleisen elämänpelon ja ahdistuksen takana. Kun opin kolmikymppistyessäni olemaan arastelematta oma itseni, siihen kuului oleellisena osana, että Kulneffin koko varma själ pääsi ihmisten ilmoille. Sekä uskollinen ystävä että leppymätön kostaja, sekä oppinut mies että hullu naisvihaaja.

En tiedä, heittäisinkö Schimpanssonin mäkeen jos sen oman kullan saisin, mutta selvää on, että jos joutuisin kantamaan vastuuta toisen ihmisen elämästä, niin apinana remuaminen luultavasti jäisi siihen. Apinan elkeissä kun on pitkälti kyse turhautumisesta. En tippaakaan usko sellaisiin heittoihin kuin mies on luotu kulkemaan, sanoi entinen mies. Isoisäni, joka oli itse aikamoinen Kulneff ja suuri Runebergin ystävä (kuten olen moneen otteeseen maininnutkin), opetti minulle, että mies on luotu ottamaan vastuuta; ja yksin jäämisen turhauttavimpia ja raivostuttavimpia piirteitä on se, ettei minua pidetä miehenvastuun väärtinä. Se oikeastaan sattuu enemmän kuin seksin tms. puute.

Virpi Hämeen-Anttilasta tulikin mieleeni: Oksana on miehineen vieläkin Ukrainassa. Toivottavasti hän selviää sieltä hengissä kotiin. Alkaa jo huolestuttaa, kun on tuo syyskuukin näin pitkällä.

Bujold

Bujold-riippuvuuteni tuntuu kehittyneen jo tolkuttomiin mittoihin, kirjanhakumatkalla tulin jopa ostaneeksi pokkarin, joka sisälsi jo lukemani romaanit The Vor Game ja A Warrior's Apprentice, VAIN sen takia että niiden lisäksi kirjassa on novelli Mountains of Mourning.

Nuorten naisten fasistinen pahuus johtaa epätoivoisiin tekoihin

(Kirjoitus poistettu laaduntarkkailusyistä. Tarkoitukseni on kyllä vastata sen synnyttämiin kommentteihin.)

Kasan Jussi Óg kertoo jättäneensä NYPD Bluen katsomatta keksiessään vastausta kirjoitukseeni. Olen vilpittömästi pahoillani. Tuherrukseni oli oikeasti huono, ja Sipowicz on huomattavasti minua sympaattisempi kaveri. Miksikö kirjoitan "Óg", aksenttimerkki o:n päälle? No, sattumoisin iirin kielen "óg" tarkoittaa "nuorta", ja tuolla tavalla nimen perässä "nuorempaa", "junioria". En tiedä mistä hän tuon oman Og-lisukkeensa on keksinyt, mutta minua vastaan on ajanut Galwayn kadulla niin monta kertaa jäteauto, jonka katolla luki Máirtín Óg, että minun on oikeasti vaikea olla hahmottamatta sitä Jussin "Og":ia minään muuna kuin iirin kielen sanana "óg".

Jussi vanhempi muuten olisi sean-Jussi.

Kirjanhakureissu jälleen

Kävin lauantaina perinteisellä Helsingin-matkallani tapaamassa V.I:tä ja ostamassa venäläisiä kirjoja - nyt minulla on lopultakin se haluamani Lotmanin runoustutkimus- ja teorianide, vaikka ensimmäinen ostamani kappale oli viallinen - siinä oli O poetah i poeziin kansissa Besedy o russkoj kulture, ja meille tuli kiire viime hetkellä syöksyä ulos ratikasta ja vaihtaa kirja oikeaan. Mutta kannatti kuin kannattikin. Kyseinen opus oli lojunut nurkissani ÅA:n venäjän kirjastosta lainattuna pari vuotta, kunnes sain sen palautettua, mutta oli jo tullut selväksi, että se on pakko saada jostain omaksi, jotta sen saa omassa tahdissaan (ja tietenkin muistiinpanoja sivujen reunoihin tuhertaen!) lukea kannesta kanteen. Mainittu teos sisältää mm. erinomaisen nerokkaan tieteellisyyden määritelmän, josta aion vielä laatia yhtä ja toista kommenttia ihan vain Erektuksen poikien kiusaamiseksi.