Séamus Ó Grianna, taas kerran

Mainitsin ostaneeni Söpöyden kaupasta Séamus Ó Griannan kirjan. Luulenpa, että kelpo Séamus, jolla muuten on sattumalta sama syntymäpäivä kuin minulla (pelottavaa!), edustaa Perkolan Tommille tyypillistä esimerkkiä siitä hänelle vastenmielisestä ennenvanhaisuudesta, jolla ei ole mitään arvokasta annettavaa nykypäivälle. Séamus kirjoitti sellaisesta ruumiillisen työn täyteisestä maaseutuelämästä, josta Tommi ei epäilemättä halua tietää mitään, paitsi Auschwitzin veroisena varoittavana esimerkkinä menneiden aikojen hirveydestä. No, provokaatiot sikseen, mutta nimenomaan kirjoittajana ja kirjallisten esikuvien etsijänä olen vuosi vuodelta oppinut yhä enemmän arvostamaan juuri Séamus Ó Griannan tyyppisiä sanankäyttäjiä, jotka hakevat metaforansa käsinkosketeltavan käytännön todellisuudesta - Carlos Castanedan (luullakseni nimen espanjankielinen kirjoitustapa on Castañeda, tildellä, mutta itse asiassa Carlito-poju kirjoitti englanniksi englantia puhuvalle new age -yleisölle, varmaan siksi että espanjankielisen yleisön olisi ollut helpompi havaita hänet huijariksi) täydellisiä vastakohtia siis. Tarkoitan tässä Castanedaa lähinnä esteettiseltä kannalta. Castanedan kirjoja olen lukenut joskus vähän matkaa siinä toivossa, että niissä olisi oikeasti kirjallisesti merkittäviä fantasiamaailmoja - ja hyvin kirjoitettu huuhaa saattaa olla nimenomaan fantasiakirjallisuutena ihan kohtalaista. (Tästä tietysti paras esimerkki on Immanuel Velikovsky, jonka käsitykset maailmankaikkeuden rakenteesta ovat niin seinähulluja, että niille on pakko nauraa, mutta joka heittelee järjettömyyksiään niin aidolla eläytymisellä - sanoisin jopa eläymyksellä, jos sellainen sana olisi olemassa - että siihen vastentahtoisestikin tempautuu mukaan; toinen samanmoinen on tietysti Islannin kirjallisuuden tarkimmin vartioitu kansallisaarre Þórbergur Þórðarson, spiritisti, buddhisti, stalinisti, esperantisti, vegetaristi ja suurin piirtein jokaisen mahdollisen hörhö-ismin kannattaja.) Castanedan kirjoissa on kuitenkin se paha esteettinen vika, että ne eivät viittaa kerta kaikkiaan mihinkään todellisessa maailmassa olemassaolevaan. Siinä vaiheessa kun yritetään kuvata sitä, mikä sanoin ei ole kuvattavissa, päädytään mitäänsanomattomiin seikkailuihin lentävänä henkenä lentävien henkien ja valorykelmien seassa - esimerkiksi Lovecraft ymmärsi, että kosmisen kauhun lietsomiseksi tarvitaan sanomatta jättämisen taitoa - ja sen puoleen, Lovecraftin sotkuinen pienoisromaani The Dream-Quest of Unknown Kadath onnistuu olemaan jossain määrin inhimillisesti koskettava kuvatessaan noita tuntemattomia ja moraalisilta käsitteiltään ja vastakkainasetteluiltaan meille vieraita maailmoja, koska kirjaa lukiessa tulee vähitellen ilmeiseksi, että siellä pohjalla luuraa edelleenkin Lovecraftin syvästi inhimillinen kaipuu paratiisiksi romantisoituun kotikaupunkiin Providenceen, puhumattakaan pikkupojan surusta kadonneen kissan vuoksi. Mutta joku Castaneda on puuduttavan ikävystyttävä ollessaan täysin irrallaan kaikesta kouriintuntuvasta todellisuudesta, ja hänenlaisiaan omiin hörhömaailmoihinsa vajonneita ihmisiä on keskuudessamme valitettavan paljon - niin paljon, etten voi väittää kokkarislaista humanistin pilakuvaa täysin esikuvattomaksi tai perusteettomaksi. Nykymaailmassa on niin paljon näitä, öhmm, encastañedados (toivottavasti ne, jotka osaavat oikeasti espanjaa, eivät järkyty liikaa tästä sanatekeleestä) vastapainoksi tarvitsemme Séamus Ó Griannan (tai Kalle Päätalon) kaltaisia kirjailijoita.

Ó Griannan julkilausuttu tavoite oli luoda kannettava Gaeltacht, eli siis kirjoittaa massiivinen tuotanto kielellä, joka olisi mahdollisimman lähellä iirinkielisten alueiden autenttista puhekieltä sellaisena kuin se hänen mielestään oli parhaimmillaan. Hän vietti kuitenkin elämänsä jälkipuoliskon englanninkielisessä Dublinissa, ja itse asiassa siinä hänen romaanissaan, joka Alan Titleyn mielestä oli oikeasti kaunokirjallisuutena merkittävin, hänen lauseoppinsa pätki parissa kohtaa, niin että häneltä lipsahti tekstiin se kaikkein kielletyin englantilaisvaikutteinen syntaksivirhe.

Ó Griannaa on sanottu katolisen Irlannin viralliseksi kirjailijaksi, mutta en minä nyt olisi ihan samaa mieltä asiasta. Hän taisteli Irlannin vapaussodassa, mutta sekä odotettu ihanteellinen Irlannin tasavalta että iirin kielen turvattu asema jäivät saavuttamatta. Samoin jäi tyttöystävä. Hän itse asiassa meni naimisiin vasta nelikymppisenä jouduttuaan jonkin krempan vuoksi sairaalaan - hän iski sieltä itselleen hoiturin, joka ilmeisesti oli hänen näkökulmastaan järkiavioliitto, mutta hoitsu tuntuu rakastaneen miestään erittäin paljon - hän kuoli aika pian Séamusin jälkeen murheen murtamana. Luullakseni markkina-arvomiehille ei edes erikseen tarvitse selittää, miten tämä asetelma pitää tulkita teoriamme valossa.

Veikkaan, että Séamusilla oli nuoruudessaan ja varhaisessa miehuudessaan vaikea alempitasoisuusongelma, koska hauras ja onnettomasti katkeava rakkaussuhde on niin oleellinen osa hänen kuvaamiensa ihmisten tarinaa. Itse asiassa Séamusin novellit ja romaanit ovat hämmentävän suomalaisia, ne vieläpä muistuttavat suomalaista iskelmää tarinoiltaan: oli elämän valttikortit mulla kerran kourassain, kun suuntasin vapaussotaan taistelemaan Irlannin puolesta, ja minua odotti kotona kaunis tyttö. Mutta vapaussota vaihtui sisällissodaksi, kun vapaavaltiolaiset pettivät meidät oikeat tasavaltalaiset, minä jouduin vankilaan, ja kun vapauduin, tyttöni oli luullut minun kuolleen ja muuttanut Yhdysvaltoihin ja/tai/eli kuollut suruun ja/tai/eli mennyt naimisiin toisen kanssa.

Jotenkin minusta siis tuntuu, että Séamus oli liian surumielinen ja elämään pettynyt ollakseen sellainen valtion virallinen bardi, jona hänet esitetään. Uskonnollisuuskin on hänen romaaniensa ihmisille lohtu ja inspiraatio, mutta kirkonmenojen sijasta Séamus keskittyy kuvaamaan - esimerkiksi läpimurtoromaaninsa Caisleán Óir kaltaisissa teoksissa - nimenomaan kansanomaiseen uskontoon kuuluvia rituaaleja ja tapoja, ainakin silloin kun ne on selkeästi omaksuttu osaksi kristilliseksi miellettyä uskonnollisuutta - puhtaasti taikaluuloiksi luokiteltavat uskomukset, jollaisia myös katolinen kirkko äänekkäästi vastusti, esimerkiksi kuvitelmat hiidenjoukoista (slua sí), keijukaisista (síóga, na daoine maithe, na daoine beaga, bunadh na gcnoc), kummituksista (taibhse), menninkäisistä (lucharachán, "leprechaun") ja vaihdokkaista (malartán, iarlais) loistavat kyllä poissaolollaan Séamusin teoksissa. (Selkeä vastakohta on Seán Bán Mac Meanman, joka ei paljon muusta kirjoittanutkaan ja jonka maailmassa kaikki tällaiset yliluonnolliset ilmiöt ovat mitä suurimmassa määrin - yleensä ne, jotka niihin kieltäytyvät uskomasta, joutuvat Seán Bánin teoksissa rangaistuksi, usein hyvinkin julmasti.) Ainoa oikeasti yliluonnollinen jumalvoima Séamusin kirjoissa on meri, an fharraige bhradach, joka ylipäätään iirinkielisessä kansankirjallisuudessa on jatkuvasti läsnä - käytännöllisesti katsoen kaikki iirinkieliset alueethan sijaitsevat Atlantin rannikolla, ja hukkumiskuolemat olivat tavallisia laulujenkin aiheina. En nyt muista sen ulsterilaisen runoilijan nimeä, jonka poika hukkui kalamatkalla aluksi tyyneltä näyttäneenä päivänä Donegalinlahdella (Bá Dhún na nGall) ja joka sitten sepitti poikansa muistoksi vieläkin lauletun runon An Chéad Mháirt d'Fhómhar, "Syksyn ensimmäinen tiistai", mutta riittäähän tuosta aiheesta laulettuja iirinkielisiä lauluja muuallakin, taisin jo mainita maigheolaisen (iiriä osaamattomille: mayolaisen) Anthony Rafteryn laulun Eanach Dhúin, jonka aiheena on kokonaisen kirkkoveneen uppoaminen muistaakseni Corrib-järvellä (kai maar se käytännössä on pikemminkin merenlahti kuin järvi, mutta lochiksi, järveksi, sitä kuitenkin nimitetään), Connachtissa: vene vei mukanaan täyden lastin nuoria ihmisiä, muistaakseni siksi, että veneessä oli mukana lampaita markkinoille vietäviksi, ja yksi niistä sitten astui pohjan puhki. Myös Séamusin novelleissa vaaralliset merimatkat ja hukkumiset ovat varsin merkittävä osa kuvattua maailmaa. Valittujen novellien kaksiosainen kokoelma Cora Cinniúna, joka sisältää vain noin kymmenesosan Séamusin novelleista, mutta on silti aika paksu tiiliskivipari, alkaa itse asiassa novellilla, jonka aiheena on juuri tämä: vanhenevan avioparin ainoa poika lähtee merille ja saa surmansa, molemmat vanhemmat saavat eri teitä tietää hukkumisesta, mutta koettavat parhaansa mukaan salata sen toisiltaan.

Séamusille kotiseutu oli staattinen, ajan ulkopuolella sijainnut paikka, joka ei koskaan saanut muuttua. Esimerkiksi silloin, kun hän novellissaan An Dá Dhall kuvasi kahta Amerikan sisällissotaan osallistunutta veljestä - siinä sodassa taisteli ilmeisesti molemmilla puolella, mutta ainakin pohjoisen puolella kokonaisuudessaan irlantilaisia joukko-osastoja (jossain päin jenkkilää on edelleenkin jokin joukko-osasto, jonka lipussa on iskulause Riamh nár dhruid ó spairn lann, "Mi konsaan ei kavahtanut kalpain kalsketta", jopa lähes oikein kirjoitettuna; toisella porukalla on lause Fág an Bealach, "Pois tieltä", mutta ne eivät ole osanneet kirjoittaa sitä oikein - siitä on tullut Fagh a' ballagh) - jotka päätyivät ampumaan toisensa, tarina kerrotaan novellin kertojaminälle myöhemmin seanchaíden, perinteensäilyttäjäukkojen, istuessa airneália tulen ääressä, cois tine. Ukot ovat ikään kuin ulkopuolella maailmasta. Elämä on tuolla jossain, missä historiaa ja muutoksia on; Gaeltachtin väki emigroituu työikäisiksi vuosikseen ajalliseen maailmaan - Amerikkaan - palatakseen sitten vanhoiksi päivikseen kotiseudun ajattomuuteen.

Séamus lienee ollut näkemyksiltään omalaatuisella tavalla konservatiivi, sikäli kuin nyt konservatismi on oikea sana. Irlantilainen tasavaltalainen pystyy olemaan samalla aikaa radikaali ja konservatiivi. Proinsias Mac an Bheatha, joka koetti kirjoissaan jäljitellä Séamus Ó Griannaa (!), oli mielestään vasemmistotasavaltalainen ja samalla uskonnollinen, mikä tosin käytännössä merkitsi, että loppuvuosinaan Proinsias oli miltei fasisti. Tai loppuvuosista en tiedä, mutta sotavuosina hän ainakin eksyi pikkumussolini Gearóid Ó Cuinneagáinin kelkkaan.

ar lean - jatkuu

Lisää ATM:yysteoriaa

Oikeissa mielipiteissä puututtiin tuohon kirjoitukseeni, ilmaisin varmaan itseäni epäselvästi sanoessani, että ATM-ehdokkaan rauhassa olemiseen kuuluu välttyminen nöyryyttäviltä iskeskelyhommilta - Loke on sitä mieltä, että iskeskelyhommat ovat välttämätön osa toiseen ihmiseen tutustumista. No, itse asiassa ajattelin kyllä asian niin, että ATM-ehdokas luulee voivansa päästä suhteeseen ja täyttymykseen tavallisen ystävyyspohjaisen seurustelun perusteella - että kun hän tuntee paljon nuoria naisia ja on näiden kaverina, joku niistä tarttuu luontevasti ja ilman eri vaivautumista mukaan, niin että on mahdollista rauhassa olla ja silti tutustua toisiin ihmisiin jopa riittävän hyvin päästäkseen suhteeseen. Tällöin hän tietysti luulee, että armosta tai ei-seksuaalisista syistä hänen seuraansa hakeutuvat naiset ovatkin oikeasti kiinnostuneita hänestä, ja todellisuuden isku pudottaa hänet korkealta.

ATM:yyden teoria

Yleensähän sitä ajattelee, että yksikään seksologi ei ole kirjoittanut sanaakaan ATMyydestä, kun niillä on ollut niin kova kiire ylistää kritiikittömästi naisen seksuaalisuuden ihanuutta ja polkea miehiä maanrakoon. Mutta äskettäin löysin Turun kaupunginkirjastosta totuuden ja oikeudenmukaisuuden äidinkielellä kirjoitetun kirjan Den manliga sexualiteten (kirjoittajat Ann-Kathrin ja Bo Eneroth, kustantaja Liber Förlag Stockholm, painovuosi 1979), jossa tekijät pohtivat sivulta 25 alkaen, miksi eräät miehet jättivät vastaamatta heidän suureen miehen seksuaalisuutta kartoittaneeseen kyselyyn. Heidän pohdintansa on tarkoitettu olemaan löst prat ja pelkkää teoretisointia, mutta kohtuullisella määrällä normaalia inhimillistä empatiaa se onnistuu hahmottelemaan ATM-syndrooman muutamalla siveltimenvedolla varsin elävästi lukijan silmien eteen. Kuulkaapas tätä.

Lähtökohtana on kaikki se onni ja ilo, jota seksuaalisuus lupaa aikuistuvalle nuorukaiselle. Se on tavoite ja se on käyttövoima. Mies ei ole (vielä?) törmännyt mihinkään vaikeisiin esteisiin seksuaalisuusurallaan, mutta hänestä kehkeytyy - luonnostaan? - puhtaaksiviljelty 'seksi on yksityisasia' -ajattelun edustaja, joka haluaa kaiken sen nautinnon rauhassa itselleen sen sijaan että keskustelisi sen puhki. [...] Ensimmäinen ilmaantuva ongelma on, että mies, joka ei ole vielä koskaan antautunut seksuaaliseen leikkiin, aavistaa etukäteen yhä pelokkaampana ne pettymykset ja ahdistuksen aiheet, jotka ovat tulossa. [...] Pelossa on kyse koko siitä sotkuisesta ja mutkikkaasta asiasta, jota kutsutaan 'seksuaaliseksi aloitteellisuudeksi'[...]

Tässä kohdassa kirjoittajat eksyivät lauseen lopun ajaksi pohtimaan sitä epäolennaista asiaa, joka impotenssin nimellä tunnetaan, ja jonka esimerkiksi Hannu Salama on nostanut turhankin keskeiseen osaan harmillisen vähälle huomiolle jääneessä ATM- ja runkkariromaanissaan Joulukuun kuudes. Todellisuudessahan ATMyydessä oleellisempaa on nimenomaan tämä aloitteentekemisen ja pelien pelaamisen vastenmielisyys. Meidän perheemme oman kielen lempi-ilmauksia on jonkun puoliksi puhetaidottomana pikkulapsena itkuisesti heittämä iskulause rauhassa olla! - ts. "antakaa minun olla rauhassa!" - ja kuten kirjan kirjoittajat tuossa oivaltavasti totesivatkin, ATM:n alku saattaa periaatteessa suhtautua itse seksuaalisuuteen hyvinkin iloisesti ja toiveikkaasti, mutta samalla hänelle on erittäin tärkeää saada rauhassa olla, ja hän toivoo, että olisi mahdollista päästä seksuaaliseen täyttymykseen ja samalla kuitenkin rauhassa olla, joutumatta osallistumaan nöyryyttäviin, pettymyksiä tuottaviin, sosiaalisesti mutkikkaisiin ja rasittaviin "neuvotteluihin" potentiaalisten partnerien kanssa. Naisen rauhassa olla tarkoittaa "olla rauhassa seksiä tarjoavilta miehiltä silloin kun itseä ei huvita", kun miehen rauhassa olla tarkoittaa "elää täysipainoista ja vähästressistä elämää joutumatta nöyryyttämään itseään pariutumisneuvotteluissa."

Tietenkin osa huomaa, ettei se niin kamalaa ole, koska pahat aavistukset eivät heidän kohdallaan toteudu[...]. Mutta monet joutuvat vähitellen kasvotusten toistuvien, todellisten pettymysten ja pelkojen kanssa. He pitäytyvät urheasti seksuaalisessa halussaan, mutta saavat nähdä pahojen aavistustensa toteutuvan. Mutkattoman seksuaalisuuden jaksojen välillä - oletan, että tällä tarkoitetaan niitä ATM-elämän vähän onnellisempia ja optimistisempia jaksoja, joiden aikana asianomainen saa kokea myönteistä egon vahvistusta - esimerkiksi seisoessaan nelituhatpäisen irkkujoukon edessä Molesworth Streetillä, öh, tarkoitin tietysti Sráid Theach Laigheanilla, heh heh - he törmäävät laskuvirheisiin ja ahdistukseen. Heidän seksuaaliset toiveensa [...] torjutaan vähän väliä, johtuipa se sitten heidän omasta kömpelyydestään ("töntighet") tai partnerin mielenkiinnon puutteesta. [...] Yksi tapa reagoida tähän on, että omaan seksuaaliseen haluun opitaan kohdistamaan yhä enemmän häpeän tunteita. Miehet, jotka eivät vain koe itseään seksuaalisesti, vaan myös ihmisinä ja henkilökohtaisesti torjutuiksi - kuten ATM, joka oppii kohdistamaan halunsa, kiinnostuksensa ja rakkautensa yhä enemmän siihen potentiaalisesti samoista asioista kiinnostuneeseen, ujoon Söpöyteen sen Anna Kurnikova -kloonin sijasta, mutta saa kokea, että tällainen kypsyminen ja järkiintyminen ei paranna hänen tilannettaan yhtään, koska Söpöyttäkään ei kiinnosta - alkavat vähitellen hävetä koko sukupuolisuuttaan ja halujaan, jotka ilmeisesti ovat niin kuvottavia, että niiden näyttämisestä joutuu sosiaaliseen boikottiin ("blir utfryst om man envisas med att hålla fram dem"). Huomatkaa, ettei tämän tarvitse olla missään tekemisissä todellisuuden kanssa, eikä sille voi tahdonalaisesti mitään. Kyse on tunnetilasta, johon toistuvia pettymyksiä kokeneet miehet päätyvät. Näin he joutuvat 'seksuaalisuuttaan häpeävien' ryhmään ("gruppen 'de sexuellt skamsna'"). He luopuvat. He resignoituvat. Se ei tarkoita että he menettäisivät kiinnostuksensa seksuaalisuuteen [...] jotkut luopuvat siitä siinä mielessä, että he omistautuvat pornolle ja itsetyydytykselle. Se, mistä ennen muuta luovutaan, on seksuaalinen aloite.

Se, mikä tässä on minun näkökulmastani todella kiintoisaa, on, että kirjan kirjoittajat ovat osanneet ennustaa profeministin ajautumisen seksuaalisuuttaan häpeäväksi runkkariksi ja ATMäksi. (He kutsuvat profeministiä nimellä "kokenut miehen roolin vastustaja", mutta samasta asiastahan siinä on kyse.) Profeministi haluaa puhdistaa sotkun, joka liittyy "perinteisen miehen rooliin", ja päästä eroon siitä sovinistimiehuudesta. (Oma käsityksenihän on, että tämä sovinistimiehuuskaan ei ole mitenkään "perinteinen" miehen rooli, vaan feministien ja heidän vastustajiensa yhdessä pönkittämä ideologinen konstruktio, joka on tämän yhteispönkityksen vuoksi itse asiassa nykyään vahvempi kuin kuviteltuina "perinteisinä" aikoina. Mutta tämä menee jo liikaa sivuun asiasta.) Mutta silloin syntyy helposti uusi ongelma, nimittäin se, että se seksuaalisuus, joka itsellä on, on kuitenkin pitkälti muovautunut sen sukupuoliroolin vaikutuspiirissä, josta halutaan päästä eroon. Ja vaikka älyllisesti olisi kuinka kriittinen, seksuaalisuus on suurimmaksi osaksi tunnekysymys, josta ei saa otetta argumenteilla eikä periaatepäätöksillä. Se seksuaalisuus, joka itsellä on, on valettu perinteisen miesroolin muottiin, ja vaikka itse kuinka vastustaisi ja pilkkaisi miesroolia, päätyy aivan johdonmukaisesti häpeämään omaa seksuaalisuuttaan, joka kaikesta huolimatta pettää kaikki ihanteet. Tällöin profeministi päätyy omaa seksuaalisuuttaan häpeävien joukkoon.

Mitenkäs anglosaksit taas sanovatkaan: words of wisdom which, alas, went unheeded.

Kokeilu

Olen koettanut nyt illalla (ja keskiyöllä, prkl) laittaa tähän blogiin uuden nätimmän työpohjan, kun löysin sellaisen tosi hienon. Ikävä kyllä tämä näiden julkaisutoiminto pätkii näin ison blogin kohdalla. Toimiikohan nyt?

Oppia nuorille miehille

Ihmissuhde-Henkan blogin kommentaariosastolla muuan neiti kirjoittaa seuraavanlaisia. Te nuoret miehet, joiden tiedän blogiani lukevan, herkistäkää silmiänne, sillä nyt saatte nähtäväksenne totuuden siitä, mitä naiset haluavat ja mikä heitä kiinnostaa. Muistakaa aina seuraavat sitaatit, kun joku nainen yrittää hämätä teitä näyttelemällä humaania:

"ATM-miehille ei kuulu muuta kuin halveksuntaa." "Heikot sortuu elon tiellä, tiedoksi vain tämä Henry! Ei kiinnosta jakaa miehelle, joka on pienituloinen. Miksi jakaisin, kun maailma on täynnä miehiä, joilla riittää $$$?" "Tiedän muuten hyvin sen, että suurin osa naisista ei sano näitä asioista niin suoraan kuin minä, mutta syvällä sisimmässään ajattelevat niin kuitenkin. Huvittavinta on joskus istua iltaa ja vertailla kokemuksia kaikista niistä luusereista, joita on vastaan joskus tullut yrittäen vongata. Jos mies on ATM, tarkoittaa tienaamatonta marisijaa, niin tyytyköön oikein kunnon läskilyyleihin. Jos ei stondaa läskin misun kanssa, niin voi voi. En itke myötätunnosta.Puheet heikkojen paapomisesta ja oikeudenmukaisuuslänkytys ovat usein muuten _ämmämäisyyden_ merkkejä." "En oikein jaksa näitä John Lennonin Imaginea kuuntelevia pökkelöpesijöitä, koettaisivat vaan poika raukat käsittää sen, ettei naista sellainen tapaus saa. Neuvon ihan suoraan sen, että parasta on saada rahaa ja paljon, parasta on unohtaa tämä nyyhkysydämien vinkulitania "heikkojen suojelemisesta"."

Lisään, että oman kokemukseni mukaan neiti Pisse, jolta edelliset sitaatit ovat peräisin, on oikeassa. Ns. humaania osallistujaa näyttelevät nuoret naiset ovat täysin rahalla ostettavissa. He kelpuuttavat ilman muuta ystävikseen miehiä, jotka ovat kiinnostuneita samoista harrastuksista, mutta pimppa on investointi ja rahasta kaupan, ja rakkaus ennen muuta liiketoimi. Kun Pisse sanoo, että kaikki naiset syvällä sisimmässään ajattelevat näistä asioista samalla tavalla, hän on oikeassa. Älkää pojat koskaan antako naisten nyyhkyhumaaniusshown hämätä itseänne luulemaan, että Pisse on väärässä. Pisse on totuus myös niistä Lennonin Imaginea kuuntelevista tytöistä. Nainen on nimenomaan rahanalaista tavaraa, myös, juuri ja nimenomaan se nainen, joka on kiinnostunut samoista asioista kuin te itse. Lähtekää tästä, niin ette koe turhia pettymyksiä elämässänne.

Sanalla sanoen: muistakaa aina varoa uskomasta siihen vaaralliseen valheeseen, että nainen muka olisi ihminen.

Viime aikoina muuten on puhuttanut erään 35-vuotiaan naisen kohtalo, joka tuolla Ruotsissa ei saanut "raiskaajiaan" tuomituksi. Vanha kunnon Jan Guillou on kirjoittanut asiasta jo aiemmin kolumnissaan. Ns. rahalainauksia:
Varhaisena kevätiltana tänä vuonna nainen Q, joka on noin 35-vuotias, poistui lähiökapakasta kolmen noin 20-vuotiaan maahanmuuttajapojan kanssa, jotka hän kutsui asuntoonsa. Pojilla oli suuret odotukset. He tiesivät, että Q oli aiemmin ollut yhdynnässä kahden pojan kanssa samanaikaisesti. Näin myös tapahtui pitkäksi venähtäneen yön aikana. Q oli yhdynnässä kolmen pojan kanssa sinä yönä, mahdollisesti myös jonkun ensimmäisten kolmen jälkeen paikalle ilmaantuneen kanssa. Jossain vaiheessa yön aikana yksi hänen ystävättäristään soitti, jolloin Q kertoi, kuinka hänellä oli asunnossaan "kolme himokasta syyrialaista". Tämä luonnehdinta piti varmasti hyvin yhtä sen käsityksen kanssa, joka pojilla oli itsestään sillä hetkellä, eikä tämä muotoilu ainakaan antanut ystävättärelle syytä olettaa Q:n olevan minkäänlaisessa hädässä.

Guillou toteaa naisen osallistuneen sellaisiin seksuaalisiin virityksiin (sexuella varianter), joihin osallistuakseen täytyy käyttää omaa lihasvoimaa, ja huomauttaa hänen vielä liikkuneen huoneesta toiseen kahvinkeittotarkoituksessa. Pojat olivat öyhöttäviä pikkurikollisia, eivätkä he olleet mikään miessuvun ylpeys, Guillou toteaa; mutta pojilla oli oikeutettuja odotuksia naisen seksuaalisen käyttäytymisen suhteen, ja nainen oli ehkä kännissä ja hasapöllyissä, mutta sen verran tolkuissaan, ettei poikien kohtuudella voinut odottaa pitävän häntä avuttomana tai hyväksikäytettävänä.

Tästä kaikesta huolimatta naiset kiljuvat, että raiskaus on raiskaus on raiskaus. Nyt setä opettaa: raiskaus on tapahtunut silloin, kun nainen jälkikäteisessä markkina-arvoanalyysissä toteaa antaneensa ATM:lle. Miehen käyttämä väkivalta tai pakottaminen ei vaikuta asiaan ollenkaan. Ainakin näin se homma tuntuu naisten ns. oikeustajun mukaan menevän, jos kerran vaaditaan, että raiskauksesta syytetty mies pitäisi tuomita pelkästään naisen esittämän syytöksen nojalla - ja sellaisia vaatimuksia on jo esitetty, Ruotsissa aivan ilmeisesti laki muuttuu tämän tapauksen johdosta.

Muistakaa siis: jokainen heteroseksuaalinen yhdyntä on raiskaus, jos nainen niin päättää.