Interblogismia
Tuulikannel ihmetteli, miksi ruotsissa sanotaan mordet på någon, miksei av. En voi tuohon vastata muuta kuin että niin on meidän Herramme aikojen alussa määrännyt, kun taivaankantta maalattiin. Itselläni ei ollut aikoinaan vaikeuksia oppia tuota, koska saksassa sanotaan Mord an jemandem, ja saksaahan aloin omin päin lukea jo ennen ruotsia. Sitä paitsi taisin lukea ruotsiksi kaikki Sjöwall-Wahlöön komisario Beckin aika tympeän seksipitoisista seikkailuista kirjoittamat romaanit jo melko varhaisella iällä. Vaikka pidän pariskuntaa asiansa osaavina tekstinsuoltajina, heidän maailmankuvansa on puuduttavan 70-lukulainen sekä seksi-intoilussaan että tonnin lyijymötikkänä selkää painavassa kommunistisuudessaan. Jo niitä kirjoja lukiessani kaipasin yhteiskuntakriittistä otetta, joka ei olisi niin luotaantyöntävän kommunistinen. Luultavasti kaipasin sitä samaa, minkä Orwell uskoi näkevänsä Dickensissä:
When one reads any strongly individual piece of writing, one has the impression of seeing a face somewhere behind the page. It is not necessarily the actual face of the writer. I feel this very strongly with Swift, with Defoe, with Fielding, Stendhal, Thackeray, Flaubert, though in several cases I do not know what these people looked like and do not want to know. What one sees is the face that the writer ought to have. Well, in the case of Dickens I see a face that is not quite the face of Dickens’s photographs, though it resembles it. It is the face of a man of about forty, with a small beard and a high colour. He is laughing, with a touch of anger in his laughter, but no triumph, no malignity. It is the face of a man who is always fighting against something, but who fights in the open and is not frightened, the face of a man who is generously angry—in other words, of a nineteenth-century liberal, a free intelligence, a type hated with equal hatred by all the smelly little orthodoxies which are now contending for our souls.
Luultavasti Orwell halusi itse olla tässä suhteessa mahdollisimman paljon Dickensin kaltainen, mikä onkin hyvin suositeltava ambitio. Muuten olen itse sitä mieltä, että Dickensiä kannattaa lukea, jos haluaa oikeasti oppia muutakin englantia kuin kansainvälistä koodienglantia. Itse huomasin vasta Dickensiin tutustuttuani, että englanti on oikeasti myös kansalliskieli, jolla on spesifinen kulttuuritausta. (Ja Dickensiä aloin lukea vasta tutustuttuani Orwellin esseeseen.)
Olen vaeltanut liian kauas omiin lempiaiheisiini interblogistisista lähtökohdistani, joten lienee syytä palata takaisin Tuulikantelen (saksaksi muuten die Äolsharfe, tulee kreikkalaisten tuulenjumala Aioloon nimestä, saksaksi Äol) alkuperäiseen merkintään, hän kun ottaa puheeksi partisaanien terrorihyökkäykset rajaseutukyliin Outoa Taigaa -blogin innoittamana. Nuo partisaani-iskut ovatkin oikeastaan ainoa todella keskieurooppalainen piirre Suomen sodissa, ja meillä reagoidaan niiden "itäisen barbaariseen" julmuuteen niin voimakkaasti sen takia, ettemme olleet antaneet syytä moiseen: Itä-Karjalan miehitys ei ollut kaikilta piirteiltään asiallinen keikka, mutta siinä ei loppujen lopuksi ollut sellaisia järjettömän väkivaltaisia piirteitä kuin natsien touhuissa. Neuvostopropaganda ei kuitenkaan tehnyt eroa Suomen ja Saksan välillä - fasisteja mitä fasisteja (venäjässä sana fashist tarkoittaa käytännössä ketä tahansa ulkomaalaista tai inorodetsia) - joten Saksan älyttömät julmuudet tavallaan neuvostonäkökulmasta legitimoivat partisaanien älyttömät julmuudet Suomessa.
En itse ole nähnyt asiaa käsitteleviä televisio-ohjelmia. Kirjan olen lukenut, ja siitä jäi kyllä mieleen teinipoikana partisaaneihin otettu venäläinen mies, joka oli ihastunut vankina pidettyyn samanikäiseen tyttöön. Aikuiset partisaanit kuitenkin pakottivat hänet tappamaan tytön - hän vielä kertoi kuinka tytön silmät lensivät metsään kun hän ampui tätä takaraivoon. Muisto on vainonnut miestä siitä lähtien niin että hänen koko elämänsä meni pilalle sen takia: hän ei ole hankkinut ammattia, ei mennyt naimisiin, vaan ainoastaan elänyt yksinkertaisilla töillä, surrut ja hävennyt.
Enemmän minua säälittää tuo mies kuin hänen uhrinsakaan. Siinä on yhden ihmisen elämässä vertauskuva koko menneen vuosisadan kansanmurhille. Kaikki uskontoa mollaavat mukaälykköateistit tietenkin vetävät tästä herneen nenäänsä ja poistavat linkin, mutta tuollaiselle miehelle tarkalleen yksi asia voi tuoda lohdutusta - uskonto, ja luja usko Jumalan anteeksiantoon: on olemassa mielen- ja sieluntiloja, joista on yksinkertaisesti mahdotonta selviytyä ilman uskontoa. Hänen kärsimyksiään on aivan varmasti pahentanut se, että hän on asunut maassa, jossa tätä lohtua on ollut tarjolla varsin rajallisesti.
