itkuisen lummonan äänellä:

Kaarjalakarjalakarjala! Kaarjalakarjala! Karja-La!

Kuten jo olen noin miljoona kertaa maininnut, sekä isovanhempani että vanhempani saivat lapsensa kohtuullisen korkealla iällä (ja minä seuraan esimerkkiä, jos tästä ikinä aviomieheksi ja isäksi pääsen). Tästä seurasi, että kuulun omassa perheessäni ensimmäiseen sukupolveen, joka ei muista sotaa omasta kokemuksestaan, vaikka olen vasta kolkytjarisat-iässä. Koulukaverieni isovanhemmat olivat minun isovanhempieni oppilaina kansakoulussa. Maailmankuvani rakentui hyvin oleelliselta osin vuoden 1900 tienoilla syntyneiden isovanhempieni nuoruudenmuisteloille, ja tämän takia se Suomi, johon Karjala oli kuulunut, oli minun maailmassani hyvin aito, olemassa oleva asia. Samasta syystä muuten tiesin jo pikkunassikkana, mistä Saksan ja Puolan raja ennen kulki, ja tiesin puolalaisten kaupunkien "oikeat" nimet: Pila on Schneidemühl, Szczecin on Stettin, Racibórz on Ratibor, Wroclaw on Breslau, Inowroclaw on Hohensalza, Jelenia Góra on Hirschberg, ja niin edelleen - äiti oli opiskellut saksaa pääaineena siihen aikaan, kun Saksaa vielä jälleenrakennettiin, ja lapsuudestaan hän muisti vielä, että oikea Saksa oli ollut, maantieteellisesti katsoen, se toista maailmansotaa edeltänyt.

Vaikka meidän perheemme ei ollut mitenkään natsimyönteinen, ainakin isoisällä oli tietty taipumus kuvitella Varsovan liitto slaavilaisten kansojen liitoksi, jossa mm. puolalaiset ja tsekit olivat ainakin puolittain omasta tahdostaan mukana. (Puolalaisen venäläisvihan astronomisiin ulottuvuuksiin tutustuttuani minun on kuitenkin sanottava, että isoisäni luulo oli pahemman kerran virheellinen. Hän kuvitteli, että jos Puolan ja Suomen jääkiekko-ottelua tuomitsee venäläinen seepra, niin Puola saa tuomarilta slaavilaisen heimoveljeyden nimissä vetoapua. Krääh, mikä vitsi! Pikemminkin asia on niin, että venäläinen tuomari vetää kotiinpäin Suomen eduksi, ja jos Suomen ja NL:n/Venäjän ottelua on viheltämässä puolalainen tuomari, niin hän kallistuu mieluummin Suomen puolelle.) Ei ole mikään sattuma, että olen päätynyt tutkimaan puolalais-saksalaisen rajaseutukulttuurin kirjallisia ilmenemismuotoja Horst Bienekin romaaneissa.

Mutta juuri tämän takia minun on mahdoton nähdä Suomen menetettyjen itäalueiden kysymystä - joka äskettäin on taas noussut tapetille, kun jokin aluepalautusyhdistys on oikein osoittanut mieltään asian tiimoilta - irrallaan Saksan itäalueista ja koko Euroopasta. Jos Suomen itäalueet palautetaan, siitä seuraa väistämättä paineita myös Puolalle, kun Saksan evakkopiirit aktivoituvat ennakkotapauksen elähdyttäminä inumaan Sleesiaa ja Pommeria takaisin. Tietenkin täkäläiset aluepalauttajat selittävät, etteivät asiat ole yhteismitallisia, mutta kuuntelevatko saksalaiset aateveljet - vai "aateanalogiat"? - heitä? Kissan viikset.

Ja suoraan sanoen: Sen minä vielä ymmärrän, että inhaa ja imperialistista Ryssää halutaan tölväistä nyt kun se karhu on liian heikko edes kunnolla murisemaan takaisin. Mutta jos Puola, joka sentään on samanlainen ryssän tallaama ja sortama pieni maa kuin Suomi (sillä erotuksella, että Suomi ei ole ikinä, eikä miltään ilmansuunnalta, joutunut kestämään sellaista vuosisataista sortoa ja vainoa kuin Puola) - jos Puola joutuu kärsimään joidenkin täkäläisten ääliöiden läpiajamien rajanmuutosten kansainvälispoliittisista jälkikaiuista, minä en aio antaa sitä anteeksi kenellekään rajanpalautusyhdistyksen jäsenelle. Ikinä. Mukaillakseni entistä suomalaista kommunistikirjailijaa: jos Puolan salainen palvelu lähettää agentin teloittamaan rajanpalautusyhdistyksen puheenjohtajan, aion auttaa asianomaista agenttia, vaikka sitten vain laittamalla hänelle liha-hapankaalimuhennosta.

Karjalan palauttamisen yhteiskunnallisiin kustannuksiin ovat blogimaailmassa paneutuneet jo minuakin viisaammat miehet, joten en pidä tarpeellisena heidän pääasiallisten argumenttiensa kertaamista. Luonnollisesti karjalaiset ja sellaisiksi pyrkivät kuittaavat taloudelliset argumentit yksinomaan ihanteettomien, isänmaattomien materialistien mielikuvituksettomuutena, ja jos he oikeasti ovat valmiita tekemään jotain Karjalan jälleenrakentamiseksi, heitä on pakko kunnioittaa.

Tässä yhteydessä en voi olla mainitsematta entistä uskonnonopettajaani Kalevi Keinosta. Hän asettui näet asumaan pieneen kylään itärajan takana heti rajan riittävästi avauduttua ja ryhtyi valmistelemaan Karjalan nykyisiä asukkaita Suomeen liittymistä varten, jos ja kun asia tulee ajankohtaiseksi. Tietenkin Keinonen toimii omien maailmankatsomuksellisten suuntaviittojensa mukaan, jotka meidän nykysuomalaisten urbaaniliberaalien näkökulmasta voivat vaikuttaa hyvinkin aikansaeläneiltä - mieshän on ankaruudestaan (ja hyvä on, karismastaankin) tunnettu vanhan kansan uskonnonopettaja ja juuri niin sotilaallinen olemukseltaan ja maailmankatsomukseltaan kuin kenraali Yrjö Keinosen läheinen sukulainen voi olla - lienevätkö peräti veljeksiä - mutta itse teko osoittaa moraalista rehellisyyttä, johdonmukaisuutta ja vastuuntuntoa, jota on vaikea olla ihailematta. Pahaa vain pelkään, että uhrautuvainen Jumalan mies Keinonen on todellinen poikkeus säännöstä Karjalan palauttajien keskuudessa. Onkohan hän vielä elävien kirjoissa, jatkaako työtään? Hän oli jo minun yläasteaikoinani varsin iäkäs mies, toki puhdaspiirteinen ja komea harmaine hiuksineenkin. Keinosen liikanimi oli "Käppyrä", mutta se oli ainoastaan hänen upseerinauktoriteettinsa edessä nöyrtyvien kouluhäiriköiden epätoivoinen yritys rienata sellaista Jumalaa, johon tahtomattaankin joutuivat uskomaan.

Keinosta en siis yritä mollata, hän tekee minkä katsoo velvollisuudekseen, ja sitä minun on mahdoton olla ihailematta, koska minäkin aikoinani ryhdyin ajamaan iirin kielen asiaa, koska katsoin sen velvollisuudekseni. Sitä vastoin tunnen itseni aina isänmaallisuudessani loukatuksi, kun joku pojankloppi alkaa selittää minulle, kuinka mukamas häpäisen isovanhempani tai osoitan epäisänmaallisuuteni olemalla kannattamatta aluepalautusta. Kuulkaahan, räkänokat: minä satun olemaan sitä mieltä, että tämä maa on näissä nykyisissä rajoissaan ihan kohtuullisen hyvä maa. Tässä maassa on oikeus kieltäytyä aseista ja oikeus käyttää molempia kansalliskieliä - muun muassa - ja näistä itsekin hyödyntämistäni oikeuksista minä olen ihan oikeasti isänmaallisesti ylpeä. Minun isovanhempani ovat rakentaneet tätä maata kulttuurivaltioksi kasvattamalla housuihinsa paskantavista savolaistollukoista ihmisiä kansakoulussa 20-luvulta 60-luvulle, ja minä olen siitäkin nimenomaan isänmaallisesti ylpeä. Kukaan kaksikymppinen pikkukundi ei tasan tule minulle selittämään, mitä isänmaallisuus on. Minä tiedän sen häntä helvetin paljon paremmin. Minulla on oikeus olla tyytyväinen tähän maahan näissä rajoissa, joissa olen koko ikäni elänyt, eikä kellään ole oikeutta uittaa minun isänmaallisia tunteitani loassa ja paskassa ja sanoa, että kaikki mikä meillä nyt on hyvin ja ylpeiltävässä kunnossa pitäisi heittää menemään ja vaarantaa siitä ilosta, että saataisiin itsellemme jokin paskainen ja liejuinen provinssi, joka koko minun elämäni aikana ei ole kuulunut tähän maahan.

Tuntuukin siltä, että noilla aluepalauttajilla ei ole itsellään mitään elävää kosketusta suomalaisuuteen. Ylipäätään isänmaallisuusintoilijat eivät arvosta suomalaista kulttuuria. Suomen historiasta niillä on se käsitys, että se jakautuu neljään osaan: talvisodan odotus vuoteen 1939, talvisota 1939-1940, talvisodan seuraukset 1940-1945 ja talvisodan muisteleminen vuodesta 1945 alkaen.

Aluepalautuksista, sotaveteraaneista ym. vaahtoaminen taitaakin johtua siitä, että asianomaiset pyrkivät kiihkeästi kompensoimaan omaa kyvyttömyyttään luoda ja uusintaa suomalaista (nyky)kulttuuria tuomitsemalla sen kokonaan pilalliseksi ja "väärän Suomen" aikaansaannokseksi, määritellä suomalaisuuden uudestaan niin että vain he itse ja heidän kaltaisensa ovat "oikeita suomalaisia", ja tunkea sitten sen oman suomalaisuutensa väkisin meidän muiden kurkusta alas. Minä puolestani tiedän itse varsin paljon paremmin, mitä minun Suomeni rauhaan kuuluu, enkä ota tällaista paskaa vastaan miltään rätinheiluttajasakilta.

Jos tosiaan haluatte sen Karjalanne, niin tehkää kuten Keinonen: alkakaa toimia kuin alue jo kuuluisi Suomeen, muuttakaa sinne, kehittäkää sitä niin kulttuurin, sivistyselämän kuin taloudenkin osalta, yhteistyössä paikallisen väestön kanssa. Todistakaa oma isänmaallinen aatteellisuutenne. Mutta älkää jumalauta minulle sitä tyrkyttäkö. Minä en rupea uskomaan kenenkään toisen idealismiin, en varsinkaan jos minua syyllistetään ja mollataan.

Karjala-liikkeessä toimi (ja toimii ehkä vieläkin) takavuosina muuan herra, joka oli koulutukseltaan psykiatri ja joka ammattijargoniinsa turvautuen selitti kaikki liikkeen tavoitteita vastustavat tai epäilevät henkilöt "sortajaan ja hyökkääjään samastuviksi" oman maansa ja identiteettinsä halveksijiksi, siis eräänlaisiksi hulluiksi, joita ei ollut edes tarvis kuunnella. Tällainen kiristäminen ja pelottelu kuuluu nimenomaan Neuvostoliiton salaisen poliisin argumentaatioon, mutta demokraattisessa vapaan keskustelun maassa moinen vastustajan sairaalloistaminen ei kerta kaikkiaan käy. Siinä vaiheessa kun aluepalautusliikkeestä kuuluu tuon sarjan rimanalituksia, on mielestäni jo periaatekysymys vastustaa liikettä sen tavoitteista riippumatta.