Surushow

Anna Lindhin murha on puhuttanut eräitä seuraamiani bloginkirjoittajia siihen malliin, että minunkin kai pitää asiaan puuttua. Poliitikon työhön kuuluu oleellisena osana se riski, että herättää kansassa ärtymystä ja vihaa, joka voi olla aiheellista tai sitten ei; poliitikon kuuluu, ainakin demokraattisen fiktion mukaan (ja mitä useampi uskoo tosissaan demokraattiseen fiktioon, sitä parempi meidän kaikkien kannalta), olla kansan edustaja ja sellaisena osa kansaa; poliitikon toiminta herättää kuitenkin aina jossakussa tyytymättömyyttä, joka pahimmillaan johtaa poliittiseen väkivaltaan. Niinpä Anna Lindhin kuolema on tavallaan sellainen onnettomuus, jollaisia saattaa aina sattua ja jollaisten riski on sisäänrakennettu politiikkaan yleensä, varsinkin tällaisina kriisiaikoina, kun on paljon ihmisiä, jotka katsovat syrjäytyneensä päätöksenteosta ja siihen vaikuttamisesta.

Ikävä tapaus toki. En ollenkaan pidä siitä, että lapset menettävät toisen tai molemmat vanhemmistaan. Poliitikkoja saa aina uusia, mutta lapsilla on oikeus vanhempiin. "Vanhemmat" tarkoittaa tässä yhteydessä "turvalliset, lähellä olevat ja tutut aikuiset, joita lapsen ainakin tiettyyn ikään asti kuuluu pitää erehtymättöminä ja kuolemattomina".

Silti minäkin vierastan tiedotusvälineiden ylenmääräisen itkuista surushowta. Siitä tulee jotenkin mieleen persoonallisuushäiriöinen ihminen, joka ei oikeasti koe surua eikä muitakaan tunteita, ja joka teeskentelee sitten sitäkin äänekkäämmin. Äitini tapaa sanoa katastrofaalisen kauheista asioista merkitsevällä äänellä: onpa ikävää. Se on huomattavasti aidompi tapa ilmentää surua, pettymystä tai masennusta musertavien esteiden edessä kuin tuollainen hirveä itkuspektaakkeli. Parkujaisissa on jotain epäsuomalaista. Paljon aidompia ovat nöyrästi päänsä paljastaneet maalaismiehet, jotka laulavat arkun ääressä synkkää virttä.