Kirjallisuus

Perkolan Tommi pommitti meitä seuraavanlaisella kirjallisten mieltymystensä kuvauksella:

Minua miellyttävän kirjallisuuden resepti onkin yksinkertainen: kommentoida historiaa, tiedettä tai kulttuuriperintöä omaan aikakauteen ja arkeen verrattuna. Suurin osa kirjoista on sellaisia, etteivät ne kiinnosta. Niissä keskitytään vain omaan elämään, jokapäiväisiin tunneheilahduksiin ja muuhun näköalattomaan. Tällaista kirjallisuutta kirjoittavat naiset (ja naismaiset miehet). Toisaalta on myös sitten kirjoja, missä henkilöt ovat vain tärkeiksi katsottujen aatteiden ja tapahtumien mannekiineja, ja näitä kirjoittavat miehet.

Voin sanoa, että Tommia miellyttävä kirjallisuus kyllä miellyttää minuakin. Mieleeni tulee heti monta kirjaa, joita voisin suositella Tommille: Daniel Hjortin Kakafoni aivan ensimmäiseksi. Kuitenkin ihmettelen, ettei Tommi maininnut ollenkaan tarinan eikä juonen merkitystä kirjallisille mieltymyksilleen, saati sitten sanailun ym. kielellisen hauskanpidon. En myöskään oikein pidä suurinta osaa kaunokirjallisuudesta omaan napaan tuijottamisena, vaikka myönnän, että puuduttava tunnustuskirjallisuus on viime aikoina yleistynyt huomattavasti, ja syy siihen on epäilemättä Tomminkin mainitsema: kirjoittamaan ruvetaan liian varhain. Vaikka sanottavaa olisikin, taitoa ei ole. (Tässä kohdassa tulee muuten mieleen, että kirjallisuustiede ja kirjallisuudenhistoria on tarpeellista ainakin kirjoittajiksi pyrkiville: muuten he luulevat itseään suuriksikin neroiksi keksiessään uudelleen sellaisia pyöriä, joilla jo 1950-luvun modernistit ovat ajelleet.) Mielestäni sitä nuorten intoilijoiden sanontataidon puutetta on juuri se, että he eivät ole kiinnostuneita juonesta eivätkä tarinankerronnasta. Tai eivät viitsi opetella sitä, kun ovat niin laiskoja; ja selittävät laiskuutensa itselleen sillä, että haluavat kirjoittaa modernistisia, tunnustuksellisia, esseistisiä ym. teoksia.

Yhteen aikaan minäkin ajattelin, että juonellisuus ja tarinankerronta on vanhanaikaista ja että jos rupean kirjailijaksi, alan kirjoittaa tunnustuksellisia teoksia. Onneksi olen sen jälkeen järkiintynyt. Nykyisin olen sitä mieltä, että juonellisuus ja tarinankerronta kuuluu rajoitteisiin, joita kirjailijalle tulee asettaa, jotta hän saisi ajatuksensa työstettyä kunnolliseen ja luettavaan muotoon sen tunnustuksellisen lorottelun sijasta. Minulla on suunnitelmissa miekka ja magia -fantasiaromaanin kirjoittaminen - ehdin laatia sitä jo aika pitkälle vuosina 1999-2000, mutta viime muuttoni yhteydessä käsikirjoitus näyttää valitettavasti kadonneen, vaikka totta kai voin kypsytellä ideaa edelleen ja kirjoittaa kaiken alusta uudestaan, tarina on pääasia - ja huomasin, että vaikka alunperin tarinaa suunnitellessani minua kiinnosti lähinnä ulkoisten puitteiden suunnittelu, johdonmukaisten juonenkäänteiden kehittely ja fantasiamaailman keksiminen, huomasin, että jutusta tuli lopulta hyvinkin aatteellinen, hyvin pitkälle minun näköiseni.

Tommin moittimista tunnustuksellisista sisäavaruusmatkakirjoista haluan kyllä sanoa sen verran, että nuorelle ja epävarmalle ihmiselle voi usein olla hyvin tarpeellista ja terveellistä huomata muidenkin ihmisten kärsineen samoista vieraantuneisuuden ja yksinäisyyden tunteista kuin hän itse. Minulle esimerkiksi sekä Hessen Arosusi - tiedän, tiedän, kauhea klisee! - ja Sandemosen En flykting korsar sitt spår - onko se suomeksi Pakolainen kohtaa vai Pakolainen ylittää jälkensä ? - olivat aikoinaan suuria lukukokemuksia, varsinkin jälkimmäinen, joka puki sanoiksi viimeisen päälle omat pikkukaupunkikokemukseni. Mutta nyt en juurikaan jaksa lukea kumpaakaan. Ne kuuluivat nuoruuden ja epävarmuuden ikäkauteen. Nykyään itsetuntoa on jo niin paljon, etten tunne tarvitsevani moisia kainalosauvoja.