Vörskotti-Vallun iivananhokemus

Tänään saapui sitten pari viikkoa sitten tilaamani Walter Scottin Ivanhoen iirinnös. Iirintäjä käyttää lempimurrettani, sillä hän on ihailemani Seosamh Mac Grianna, josta aion vielä kirjoittaa jotain kirjallisuustieteellistä, ainakin nyt kun olen paneutumassa täysillä Juri Lotmanin teorioihin. (Luin eilen illalla Lotmania niin intensiivisesti, että näin Venäjä-aiheisia unia: unessa tapasin mm. Vladimir Putinin, joka oli sonnustautunut punervaan asuun. Tosin hänen naamansakin näytti punakalta, ehkäpä häneen oli suunnattu punainen valonheitin. Minun ei tarvinnut käyttää venäjääni, sillä hän puhui ruotsia, mutta vahvalla aksentilla. Unessa esiintyi myös venäläisiä upseereita, jotka olivat saaneet vaikutteita myös eilen illalla lueskelemassani Bujoldin The Vor Gamessa esiintyneistä barrayarilaisista, ainakin kenraali Metzovista.) Ja onhan kirjakin juuri sellaista luettavaa, ettei edes huomaa tankkaavansa vanhaa oikeinkirjoitusta ja "kelttiläisiä" kirjaimia (jotka ovat oikeasti karolingisia minuskeleita). Romanttinen seikkailuromaani, joka on kirjoitettu hyvällä kielellä, on erittäin suositeltavaa lukemista minkä tahansa kielen opiskelijoille. Esimerkiksi venäjää oppiville suosittelen lämpimästi Pushkinin proosaa. Saan ihottumaa venäläisten teennäisestä Pushkin-intoilusta, enkä pidä äijän runoja mitenkään ihmeellisinä - no, löytyy sieltä yksittäisiä helmiä, kuten Ne daj mne Bog sojti s uma, "Älä, Luoja, anna minun hulluksi tulla". Pidän suurena menetyksenä sitä, että Pushkin ei kirjoittanut esimerkiksi "Pietari Suuren nekrua" valmiiksi, ja myös Lermontovin kuolema nuorena oli korvaamaton tappio venäläiselle proosakirjallisuudelle.

Vaikka arvostankin Walter Scottia ja - toisin kuin useimpia kirjailijoita - luen häntä mielelläni englanniksi (kerrankin englanninkielinen kirjailija, joka oikeasti arvostaa folklorea ja murretta!), minua hiukan suututtaa se turmiollinen vaikutus, joka hänellä on äskettäin ollut suomalaiseen kirjallisuuteen. Tarkoitan tietysti Kaisa Ikolaa, joka pikkutyttöiässä pääsi kirjoittamaan ja julkaisemaan ilmeisesti suhteilla nuorisokirjoja Hullusta luokasta. Ne kirjat voivat olla hauskojakin, en minä sitä sano; mutta puistattavaa kyllä Ikola rankaisi meitä sen jälkeen synneistämme parilla Skotlannin Ylämaille sijoittuvalla romanttisella romaanilla, joiden tarkoituksena oli uusintaa Walter Scottin näkemys ylämaista ja Skotlannin historiasta aivan viimeisen päälle. Kirjailija koki tietenkin pohjalaisen maailmankuvansa läpi Skotlannin ja Englannin taistelun ikään kuin Suomen taisteluna ryssää vastaan, eikä hänellä edes aikuisena ja historian maisteriksi valmistuneena (vaihdoin pari sähköpostia hänen kanssaan, olkoonkin että kirjoitin turhan hyökkäävään sävyyn) ollut ehtinyt kehittyä minkäänlaista kriittistä etäisyyttä Scottin Skotlanti-kuvaan - itse asiassa hänen mielikuvansa Skotlannin ja Englannin vastakkainasettelusta oli vielä mustavalkoisempi kuin Scottilla, joka sentään oli tietoinen alamaiden ja ylämaiden välisistä merkittävistä konflikteista.

Pohjalaisena isänmaallisuuskaakottajana Ikola ei tietenkään suvainnut edes ottaa suuhunsa niin rumaa sanaa kuin luokkaristiriita. Hänen piti saada ajatella Skotlantia sankarisoturien brittiläisenä Pohjanmaana, jossa moisia kommunismin siemeniä ei ole koskaan esiintynyt. Todellisuudessa Skotlanti on vielä tänäänkin sisäisesti katkeran jakautunut yhteiskunta monessakin mielessä - ja sen mukaisesti varsin äkkivääräkin sosialismi on ollut suosittua niillä kulmin. Skottigaelin kielen kato alkoi pohjimmiltaan jo siinä vaiheessa, kun Skotlannin pääkaupunki siirtyi etelään, missä gaelia ei puhuttu, vaan sen sijaan käytettiin alamaiden skottia, englannin kielen skotlantilaista pohjoismurretta (tai englannin lähisukukieltä, jos niin haluatte). Mutta suurin syy kielen heikkenemiseen ovat olleet ylämaiden puhdistukset, Fuadach nan Gaidheal/Highland Clearances. Niissä kyse oli selvästi sekä Skotlannin sisäisistä kansallisista ristiriidoista että luokkaristiriidoista.

Puhdistukset sijoittuvat ennen muuta 1700-1800-luvun vaihteeseen, ja niiden taustalla on Skotlannin kuulun klaanilaitoksen rappio. Sana klaani muuten tulee sanasta clann - "klaan" lienee kyllin oikea ääntämistapa, vaikka ensimmäiseksi oppimani iirin murre käytti ääntämystä "klaun", siis ihan kuin englannin clown. Oikeastaan sana tarkoittaa "lapset", ennen kaikkea tietyn ihmisen lapset tai jälkeläiset: iiriksi "onko sinulla lapsia?" kysytään muodossa an bhfuil clann agat?, siis "onko sinulla klaania?". (Yksittäistä lasta tarkoittavista iirin sanoista tavallisin on muuten páiste, joka on lainasana normandianranskasta - paashipoika on samaa alkuperää.) Merkityksessä "klaani", siis sukulaisuuteen perustuva heimoyksikkö, se taitaa esiintyä vain Skotlannissa. Irlannin puolella síol, cineál ja dál olivat tavallisempia.

Klaanit olivat alkujaan patriarkaalisen isän johtamia sukuyhteisöjä. Mutta pikkuhiljaa klaanipäälliköt rappeutuivat pelkiksi feodaaliherroiksi, joilla oli vielä 1700-luvulla feodaaliherran tuomiovalta alustalaisiinsa. Niinpä klaanipäälliköt ja alamaalaiset yhdessä ajoivat gaelia puhuvat alustalaiset kodeistaan muuttaakseen heidän siihenastisen elinympäristönsä lammashaaksi. Suurin osa joutui pakenemaan Amerikkaan. Eräät joutuivat muuttamaan toisiin osiin ylämaita ja elättämään itsensä kalastajina, jota ammattia he eivät osanneet. Gaelia puhuvasta ylämaalaisesta tuli alamaiden skotin silmissä alempirotuinen ja halveksittava. Vielä nykyäänkin gaelinpuhujaa saatetaan Skotlannin alamailla kutsua rasistisella haukkumasanalla teuchter.

Vielä nykyäänkin Skotlannin maanomistusolot ovat tiettävästi varsin feodaalisella tolalla, eivätkä ihmiset välttämättä edes tiedä, kenen maalla asuvat. Saattaa kuulemma sattua sellaistakin, ettet ole eläissäsi joutunut maksamaan vuokraa maastasi, mutta sitten yhtäkkiä uppo-outo kaveri ilmaantuu ovelle asianajajan ja notaarin kanssa selittämään, että korjaa jätkä luusi - kämppäsi on minun maillani. Ja viuhtoo nenäsi edessä paperia, josta käy ilmi täysin laillisesti ja vastaansanomattomasti, että maa tosiaan kuuluu hänelle.

Kaikki tämä ei tietenkään kiinnosta Kaisa Ikolaa, joka on löytänyt Skotlannista hienon analogian - niin väärä analogia kuin se onkin - pohjalaistytön naiiville isänmaallisuudelleen. Mutta jotta voisin nivoa tähänkin asiaan nuorten naisten fasistisen pahuuden, totean, että tässäkin näkyy, miten itsepäisesti ja itsestäänselvästi nuoria naisia suojellaan, autetaan ja hemmotellaan kulttuurielämässä ja kustannusmaailmassa. Nuori nainen saa väsätä ihan mitä potaskaa hyvänsä, ja se pannaan kirjoihin ja kansiin, koska hän on nuori nainen. Mutta kuvitteletteko, että mitään meikäläisen kirjoittamaa julkaistaisiin?

Ivanhoe-kirjaan palatakseni, antikvariaatin omistaja Éanna Mac Cuinneagáin - tai Enda Cunningham, jos niin haluatte - liitti mukaan ystävällisen kirjeen: hän on itse iirinkielinen ja Donegalista kotoisin, ja tietysti tavallisen ilahtunut siitä, että joku suomalainen tekee jotain sen hyväksi. Tämän takia tätä hommaa tehdään!