Uni uudesta Turun palosta

En yleensä muista uniani jälkeen päin. Viimekertainen psykonarttuni harrasti jotain lucid dreamingiksi kutsuttua touhua, jonka ideana on jonkinlainen unien tapahtumainkulun hallitseminen ja ohjaileminen - itse pidän moista ideaa mielenterveydelle vaarallisena, ja (hehehe) seinähulluksihan se ämmä sitten osoittautuikin. Mutta asiaan: viime yönä näin niin mielenkiintoisen unen, että se oli pakko heti herättyä kirjoittaa muistiin. Muuten, unen juonen muistiinkirjoittaminen auttaa oikeasti palauttamaan mieleen unen yksityiskohdat kauan heräämisen jälkeenkin, ainakin tällä kertaa se onnistui.

Uni alkoi siis niin, että töistä palatessani kaupungissa oli pieniä valkoliekkisiä tulipaloja siellä täällä, ja niiden valo sai kaupungin välkkymään kuin talvisena. Kuuma ei ollut, eikä minulla ollut tunnetta vaarasta, mutta kaupunki oli kaaoksessa, ja kaikkialla oli mielikuvituksellisia traktori- ja nosturityyppisiä ajoneuvoja, jotka tekivät palokuntatöitä - pelastivat ihmisiä, sammuttivat tulia tai olivat muuten vain tien tukkeena. Eräs pitkä ja kapea, pienikokoinen ja matala traktorimainen ajoneuvo kuljetti minua vähän matkaa päällään kotia kohti - putosin sen päälle vahingossa. Moottorin lämpö tuntui, vaikka liekkien lämpöä en havainnutkaan.

Myös Yo-kylässä oli tulipaloja vähän siellä täällä - aina pihassa. En löytänyt kotiini, ja lopulta jouduin kaikkien muiden mukana lentokentälle. Minut oli määrä evakuoida Ouluun. Sain ottaa mukaani muutaman kirjan. Otin yhden kullakin kielellä (vaikken löytänyt kotiini kirjojen luokse - ehkä nämä olivat ne kirjat, jotka minulla oli kassissa). Yksi niistä oli ruskeakantinen kokoomateos iirinkielisistä alueista, luultavasti Gearóid Ó Tuathaighin ja Lillis Ó Laoiren toimittama Pobal na Gaeltachta, a Scéal is a Dhán, vaikka unessa se oli pienempi ja kansi oli yksivärisen ruskea. Lentoasemalle laskeutui Lufthansan koneita, ja joku arveli meidän pääsevän sellaisella Ouluun. Ulkomaatkin oli näet lentoyhtiöineen valjastettu humanitääristä apua toimittamaan, kun Suomen Turku (!) oli pulassa. (Ilmeisesti alitajunnassani lymyää turkulainen nurkkapatriootti, ihan oikeasti. Heh!)

Evakkojen joukossa oli ruotsinkielisiä opiskelijatyttöjä, joita tosin en tuntenut ja jotka ilkkuivat tietämättömyyttäni heidän graduaiheestaan. Meille evakoille jaettiin lentolehtinen, jossa kerrottiin Turussa syttyneestä suurpalosta. Palolle oli unisurrealismin puitteissa verraten järkevä selitys: useat ulkogrillit olivat yhtaikaa aiheuttaneet paikallisia paloja, ja kaikki muutkin ulkogrillillä grillanneet olivat leviävän tulipalohysterian vuoksi jättäneet kauhuissaan grillinsä, jolloin uusia paloja oli syntynyt ketjureaktiomaisesti. Tämä ainakin selitti, miksi suurin osa näkemistäni paloista oli ollut talojen ulkopuolella, tosin eräs kerrostalo oli keskustassa roihunnut katostaan. Lentolehtinen tuntui syyllistävän kaikki turkulaiset tulen huolimattomasta käsittelystä ja ylipäätään etsivän kovasti syyllisiä, ja olin närkästynyt, koska minä en ainakaan ollut tulta aiheuttanut - enhän suvainnut edes kynttilöitä kämpässäni, saati grillannut pihalla.

Lentolehtisen lisäksi luin lentoasemalla aikakauslehden, jossa mainostettiin nuoren naisen omaelämäkerrallista romaania koulukiusaamisesta. Tyttö itse oli "oikeasta työläisperheestä", koulukiusaajat taas hienostelevia taistolaisten lapsia. Mainos antoi ymmärtää kirjan todistavan, että luokkayhteiskunta oli yhä olemassa ja että työläistytön kaltaiset monen alan Einsteinit jäävät löytymättä ja hyödyntämättä suomalaisen tieteen ja yhteiskunnan hyväksi. Tosin Einsteinin sijasta lehdessä puhuttiin "monen alan Izrailiteista", joten Verasta oli ilmeisesti tullut kuuluisa kansainvälinen nero; ja koska kirjan kirjoittaja oli naispuolinen, oli luontevaa käyttää Einsteinin sijasta jonkun vastaavaan asemaan nousseen naishenkilön nimeä.

Lopulta lentokoneemme saapui. Se oli hollantilainen, sanottiin - tosin en muista nähneeni siinä KLM:n tunnuksia; vasta herättyäni muistin, että Hollannin lentoyhtiön nimi oli KLM - mutta siinä oli venäläinen miehistö. Lentopelkoisena pidin tätä varmana reseptinä lento-onnettomuudelle, mutta joku rauhoitteli minua sanoen, ettemme kuitenkaan olleet lentämässä Oulua kauemmaksi. Meille jaettiin venäjänkieliset liput, sellaiset elokuvalipun näköiset, joissa oli repäistävä osa. Niissä oli suuria, vakuuttavan näköisiä kyrillisiä kirjaimia. Meidän piti antaa lippumme koneen pilotille repäistäväksi.

Nousimme portaat koneeseen - lopulta ne muuttuivat pystysuoriksi tikkaiksi - ja pelkäsin ison iirinkielisen kirjani putoavan laukusta ja jäävän (väittelin asiasta pilotin ja muiden matkustajien kanssa). Niin itse asiassa kävikin, sillä en löytänyt kirjaa laukustani päästyäni koneeseen. Koneessa oli tavallisten istuimien lisäksi jonkinlainen hämärä salonki, se muistutti merkillisesti laivaa. Kun kurkistin ikkunasta, alhaalla lainehti meri. Sitten heräsin.