Tavan roisto,
isänmaallinen pohjalieju
ja sydämen sotaveteraanit

Tony Halmeen säälittävä poliitikonura alkaa sitten olla pulkassa. Täytyy sanoa, että jo oli aikakin. Se, että kaveri onnistui noilla ikivanhoilla kikoilla nappaamaan niinkin suuren äänisaaliin, tuntui hämmentävältä näinkin valistuneessa maassa; mutta kun EU:n ja globalisaation myötä on luovutettu oleellisin osa poliittisesta päätösvallasta vieraille tsaareille, rajojen avautuminen on räjäyttänyt huumeongelmat käsiin ja juomatapojen "eurooppalaistuminen" on jo tuominnut kokonaisen sukupolven kuolemaan nuorina maksavaivoihin, kansa oikeasti tarraa mihin tahansa oljenkorteen. Ikävä kyllä oljenkorsi on oljenkorsi, vaikka olisikin metallinväriseksi maalattu.

Halme on tyypillinen esimerkki rääsyproletaarista, joka ei itse katso lakien koskevan häntä - joka on kasvanut niin surkeissa oloissa, ettei hän ikinä ole kokenut lakien ja järjestäytyneen yhteiskunnan olevan puolellaan, vaan pitää niiden rikkomista esikoisoikeutenaan. Tällaista väkeä kasvaa kaikkialla, missä köyhyyttä on, ja sosiaaliturvaa tarvitaan juuri siksi, että tämän tyyppinen alaluokka ei kasvaisi kovin suureksi.

Alaluokalla on kuitenkin aina kova hinku todistaa sydämessään kuuluvansa järjestyneeseen yhteiskuntaan, vakuutella olevansa pohjimmiltaan luotettavaa väkeä - jo siksikin, että alaluokkaisen varkaan tai kerjäläisen tulee saavuttaa sen keskiluokan edustajan luottamus, jota on tarkoitus käyttää hyväksi. Venäläistyyppinen, omasta erillisestä kulttuuristaan ylpeä ja sen arvojen mukaan elävä roimanylpeiden häjyjen alamaailma - venäjäksi ammattirikolliset kutsuvat itseään itsetuntoa ja uhmaa uhkuvilla nimillä blatnoj, vaikutusvaltainen henkilö, ja avtoritet, auktoriteetti - ei taida Suomessa vielä olla omasyntyisenä kulttuurina olemassa: on tyypillistä, että lainsuojattomien moottoripyöräilijöiden jengikulttuuri on kieltä myöten amerikkalaista tuontitavaraa. Tyypillisemmin suomalainen alaluokka on perisuomalainen nimenomaan siinä, että se tietää lainkuuliaisuuden olevan suomalainen perusarvo, häpeää laitonta ja rikollista elämäntyyliään ja koittaa tuskaisesti uskotella niin itselleen kuin muille sen olevan vain tilapäinen hätätila. Kerjäläinen ja pikkuvaras korosti ennen olevansa sotaveteraani, joka ei ollut saanut kommunistien ja pitkätukkasivarihomojen kaappaamalta Isänmaalta osakseen ansaitsemaansa - hänelle ei ollut maksettu "kunniavelkaa", kuten retoriikka sanoi - joten hänellä oli moraalinen oikeus kerjätä ja varastaa. Nyt sotaveteraanisukupolven pummit ja rikolliset ovat kuolleet sukupuuttoon, mutta sama mentaalinen kuvio elää edelleen. Puolirikollinen alaluokka stilisoi itsensä mielellään jonkinlaisiksi "henkisiksi sotaveteraaneiksi"; surullisen kuuluisaa EIRYn hurrivihanettisivustoa, joka on todellinen huonon itsetunnon monumentti, jotkut nettipellet ihan vakavissaan kutsuvat "sotaveteraanien ylläpitämäksi". Taitavat olla samanlaisia sotaveteraaneja kuin ne Zimbabwen valkonaamojen maatiloja vallanneet pyssyjä heilutelleet mustat nuorukaiset: niin sanoakseni "sydämen sotaveteraaneja".

Esimerkiksi Ruotsissa julkaistiin lehdissä taannoin jokin lista maan vaarallisimmista uusnatseista. Nämä olivat järjestään tavanomaisia rikollisia, pummeja ja alamaailmaa, ja asiasta lietsottu poliittis-moraalinen hysteria missasi maalinsa täysin. Uusnatsismissa, rasismissa ja intoilevassa isänmaallisuudessa on pitkälti kyse rikollisten tavasta säilyttää itsekunnioituksensa ja selittää itselleen, etteivät he oikeasti ole rikollisia, vaan yhteiskunta on - oikeastaan heillä on paljon yhteistä tyypillisen nuoren vasemmistointoilijan kanssa, joka on kovin tuohkeissaan siitä, että yhteiskunnassa on virheitä ja epäreiluutta, ja joka samalla itse uskoo olevansa puhdas ja korruptoitumaton. Ero on siinä, että tyypillinen nuori vasemmistointoilija on - ainakin aluksi - kiltti lainkuuliainen keskiluokan lapsi; alaluokan isänmaallisuusuhoaja on ainakin sosiaalipummi ja todennäköisimmin pikkurikollinen.

Suomessa ei taida olla kunnon vastinetta saksan verbille sich anbiedern, joka tarkoittaa mielistelevää seuraanhakeutumista ja ystävyyden teettelemistä. Saksan sanaan liittyy sikäli merkillepantavia assosiaatioita, että Biedermann tarkoittaa latteanvanhoillista poroporvaria; Anbiederungin voi siis tulkita yhteiseen Biedermanniuteen vetoamiseksi: ollaan hei kavereita, kun ollaan kuitenkin molemmat kelpo Biedermanneja. Alaluokan oikeistolaisuus, isänmaallinen uho ja rasismi on nimenomaan rikollisten Anbiederungsstrategie, yritys mielistellä lainkuuliaista yhteiskuntaa puolelleen rikostoverikseen: kamaan hei, me täällä ollaan ihan yhtä biedermanneja kuin tekin. Esimerkiksi poliisien suuntaan tämä voikin olla toimiva strategia. Poliiseilla on taipumus kokea tiettyä lukkarinrakkautta "vanhoja tuttujaan" kohtaan, ja poliisi ja rikollinen alaluokka elävät vaarallisen pitkälle samassa maailmassa. Kun poliisin suunnasta aika ajoin kuuluu rasistisia tai äärioikeistolaisia äännähdyksiä, tästä on aiheellista huolestua - ei siksi, että tämä olisi vasemmistointoilijoiden kieli pitkällä ja housut märkänä odottama todiste poliisin luonteesta "fasistisena sortokoneistona", vaan siksi, että poliisi osoittaa muuttuvansa maailmankatsomukseltaan rikollisten kaltaiseksi, mikä voi olla ensimmäinen merkki poliisin korruptoitumisesta ja joutumisesta alamaailman henkisesti soluttamaksi. Rasistinen poliisi on poliisi, joka ajattelee kuten rikollinen, ja poliisi, joka ajattelee kuten rikollinen, on rikollisten hämättävissä, hurmattavissa tai lahjottavissa oleva poliisi, siksi poliisin rasismista on oltava huolissaan.

Henkilö, joka sanoo ajavansa suomalaisten asiaa Suomessa, kuulostaa samalta kuin kesällä pidettävä "kannatamme aurinkoisia päiviä" -mielenosoitus. Kaikki puolueet ajavat suomalaisten asiaa, siis niiden suomalaisten, joilla on puolueen ajamien asioiden mukaisia mielipiteitä. Tällaiset ihmiset ovat ensisijaiselta identiteetiltään perheenäitejä, eläkeläisiä, postimerkkeilijöitä, konttoripäälliköitä tai Takapölvästilän Hila & Vitkutin Oy:n työntekijöitä, eivät he ajattele lakkaamatta olevansa suomalaisia. Ei ole tarvis, Suomessahan tässä ollaan. Puolirikollisen alaluokan edustaja sitä vastoin ei voi myöntää itselleenkään olevansa rikollinen ja roisto. Hän pitää dauðahaldilla kiinni viimeisestä kunniallisen ihmisen identiteetin sirusestaan. Hän ei voi sanoa olevansa työläinen, rehellinen veronmaksaja tms., joten ainoa mitä hänellä on jäljellä on suomalaisuus. Ja se, joka ajaa suomalaisten asiaa leimaa itsensä juuri tämän ryhmän edustajaksi, ja kerää sen äänet.

Äänten keräämisessä ei olisi sinänsä mitään pahaa, mutta kuten Halmeen tapaus osoittaa, rääsyproletaarien äänet kerätään usein järjettömillä ohjelmilla, jotka ovat äänestäjien oman edun vastaisia: esim. sosiaalituella elävä väki äänestää henkilöä, joka vaatii sosiaalitukia pois - ja jonka linja johtaisi siihen, että sosiaalipummit joutuisivat lopullisesti siirtymään varasteluun, huumekauppaan ja prostituutioon henkensä pitimiksi. Tai no, itse asiassa eihän jotain Halmetta äänestetty eduskuntaan niin abstrakteista syistä kuin poliittisen ohjelman takia - eikä varmaan populisteja yleensäkään. Rääsyläiset ja proletaarit äänestivät Halmetta siksi, että hän on henkisesti labiili väkivaltarikollinen ja sellaisena kuin yksi heistä. Heidän itsetuntoaan kohottaa nähdä, että henkisesti labiili väkivaltarikollinen katuojasta pystyy tappelemaan itselleen valtavat rahat joutumatta edes luopumaan henkisesti labiilin väkivaltarikollisen ominaisuuksistaan, vieläpä niiden ansiosta. Kyse on samasta ilmiöstä kuin Amerikan gettoneekerien hinku koripalloilijoiksi: se on ainoa tie ylöspäin, sankaruuteen ja rahoihin, ja niillekin mustille, jotka eivät itse menesty, se on merkittävä itsetunnon lähde (kuten Harakka tai Nevanlinna sanoi).