Vargas Llosan "Vuohen juhla"

Mario Vargas Llosan La Fiesta del Chivo alkaa olla luettu loppuun, espanjaksi, ja kertaakaan suomennokseen koskematta. Kirja kertoo periaatteessa Dominikaanisen tasavallan diktaattori Rafael Leonidas Trujillo Molinan urasta ja varsinkin sen lopusta omien miesten luoteihin. Trujillo oli yksi Latinalaisen Amerikan pitkäaikaisimpia diktaattoreita, joka taisi johtaa maataan 1930-luvulta 1960-luvulle. Sanottakoon, että kun Reagan (jota joku angloamerikkalaisen kulttuurin dosentti ja Yhdysvaltain henkinen kansalainen - sellainen tyyppi, joka milloin tahansa myy Suomen, jos ostajana on Yhdysvallat - koettaa tuoremmassa Kanavasa kovasti pestä puhtoiseksi) sanoi latinalaisamerikkalaisen "autoritaarisen" hallitusjärjestelmän olevan lyhytaikainen ja kumottavissa, mutta "kommunismin totalitarismin" olevan peruuttamaton ja ikuinen, niin juuri Trujillon kaltaiset diktaattorit osoittavat, miten väärässä hän oli: Latinalaisessa Amerikassa oli oikeasti niin ikuisia antikommunistisia diktaattoreita, että heitä saattaa kestoiältään aivan asiallisesti verrata Itä-Euroopan kommunismiin; latinalaisamerikkalaisella oikeistodiktatuurilla ei välttämättä ollut asiallista eroa itäeurooppalaiseen totalitarismiin.

Fidel Castroa tulee toki pitää diktaattorina, mutta minun on oikeasti vaikea nähdä mitään kovin oleellista eroa hänen ja keskivertocaudillon välillä vain siksi, että hän on alkuperäiseltä innoitukseltaan vasemmistolainen (Latinalaisessa Amerikassa on ollut vasemmistolaisia sotilasjohtajia, kuten Juan Velasco Alvarado Perussa, jossain mielessä Omar Torrijos Herrera Panamássa, ja tällä hetkellä taitaa Hugo Chaves yhä huseerata tuolla Venezuelassa; Ortegan Nicaragua ei ollut diktatuuri, vaan vasemmistopopulistijuntta, joka Reaganin propagandaväitteistä huolimatta salli melkoisesti toisinajattelua huolimatta monista neuvostovaikutteisista elkeistään; kattavimman kuvauksen maan oloista Reaganin kaudella löytänee Salman Rushdien Jaguaarin hymystä): Castron Kuuba on itse asiassa monessakin suhteessa tavanomainen pitkäaikainen latinalaisamerikkalainen yksinvaltius.

Olen muuten jo pitkään tuuminut, että Kuuba on eräänlainen sotaveteraanivaltio: koko maan olemassaolon pääasiallisena tarkoituksena tuntuu olevan järjestää jonkinlaista eläkevuosien viihdettä ja terminaalihoitoa vallankumouksen veteraaneille, huolehtia siitä, että nämä eivät pääse hetkeäkään pelkäämään "taistelleensa turhaan" sekä toimia heidän sadannellaviidennelläkymmenennelläseitsemännellä kerralla jo hieman tylsäksi käyvien muisteloidensa kuuntelijana: ne ne olivat aikoja, kun me pojat Granmalla seilattiin Chen kanssa...Itse asiassa kaikkien noiden "veteraanien perintöä" vaalivien vanhojen patujen - ja ennen kaikkea nuoruudestaan huolimatta vanhaa patua leikkivien - ihanne-Suomi näyttäisi asiallisesti ottaen kovin samanlaiselta kuin Castron Kuuba.

Mutta puhe oli Vuohen juhlasta. Joku arvostelija päivitteli sitä, että kirjassa on liikaa itsetarkoituksellista ja raakaa väkivaltaa. En kuitenkaan ole tästä asiasta ollenkaan samaa mieltä. Väkivaltaa on, mutta suurin osa siitä on juonellisesti perusteltua. Seksuaalisuus - esimerkiksi se, että epäsuosioon joutunut kannattaja on valmis uhraamaam 14-vuotiaan tyttärensä neitsyyden Trujillolle, jo alleen virtsaavalle ukolle, päästäkseen takaisin armoihin - on ahdistavampaa ja samalla tavalla hikistä ja pakkomielteenomaista kuin latinalaisamerikkalaisessa kirjallisuudessa yleensäkin (itse asiassa sanoisinpa jopa, että sitä tylsää ja usein epämiellyttävää pakkoseksiä näkee nimenomaan katolisilla kirjailijoilla, tai sitten minä olen vain jotenkin herkistynyt seuraamaan seksikuvauksia erityisen kriittisin silmin silloin kun tiedän kirjailijan katoliseksi). Trujillon murhaa valmistellaan viimeiseen asti, kuumeisesti, paljastumisen pelossa - ja kun pyssyt sitten paukkuvat ja diktaattori ammutaan seulaksi autonsa takaistuimelle, jopa lukija on helpottunut siitä, että jännitys lopultakin laukesi.

Murhan tekijät ovat Trujillon kannattajia, jotka ovat todenneet alkuvuosinaan oikeasti dynaamisen ja aikaansaavan diktatuurin hiljakseen rappeutuvan tavanomaiseksi korruptionsyömäksi rotankoloksi. Kannattajien siirtyminen Trujillon puolelle - ainakin yksi aloittaa Trujilloa vastustavana partisaanina, joka haavoittumisensa ja vangiksi jäämisensä jälkeen saa Trujillolta osakseen sekä armeliaisuutta että arvostusta, jolloin hän vaihtaa puolta ja hänestä tulee yksi diktaattorin uskollisimmista ja antaumuksellisimmista kannattajista - on kuvattu psykologisesti uskottavalla tavalla, samoin heidän vähittäinen tympääntymisensä Trujillon hallinnon vähittäiseen korruptoitumiseen ja stagnaatioon.

Itse asiassa sama kehityskulku lienee ominaista diktatuureille laajemmaltikin: ensin vahvalla miehellä on kannatusta, hän pyrkii oikeasti luoviin uudistuksiin ja onnistuukin. Mutta jossain välissä vauhti loppuu, ja demokratian vallitessa hän siirtyisi lepovuorolle, mutta diktaattorina ei tietenkään voi muuta kuin jatkaa: hän on asemansa vanki siinä missä kansalaiset hänen vankejaan. Palatsikeikauksen ja vallankumouksen vaara kasvaa, joten hänen on omistauduttava yhä enemmän taustansa varmistamiseen ja yhä vähemmän konstruktiiviseen työhön maansa ja kansansa hyväksi. Kannattajat ja yhteiskunnan yläkerta on lahjottava, ostettava uskollisiksi kansallista varallisuutta rohmuamalla. Kansan vastarinta on murskattava väkivalloin - ja jollain ne kiduttajapoliisien pamput ja luoditkin on maksettava. Pikku hiljaa koko homma sitten leviää käsiin, kun väistämättä uhkaavaa loppua ei enää voida lykätä.

Kaikesta edelläolevasta huolimatta haluan erikseen korostaa, että en arvosta sanottavasti Varguitasia (tämä on kuulemma hänen lempinimensä, ja jos minun ylhäisyyteni suvaitsee kutsua Tolkieniakin Tollersiksi, niin miksen nimittäisi Vargas Llosaa Varguitasiksi?), koska hänen poliittinen historiansa ei sanottavasti miellytä minua. Minusta henkilö, joka 1970-luvulla oli äärivasemmistolainen ja joka nyt on uusliberaali äärimmäisyysihminen, paljastaa vain oman selkärangattomuutensa ja muotienheiteltävyytensä, puhumattakaan siitä että juuri tuollaiset tyypit haukkuivat silloin 70-luvulla kaikkia muita fasisteiksi ja nimittelevät nyt kaikkia muita punikeiksi ja kommunisteiksi - ja yleisesti ottaen keskittyvät pilaamaan kunnon ihmisten olon ja elon. Mutta Varguitasin kunniaksi on todettava, että hänen poliittiset hölmöytensä eivät juurikaan paljastu tästä erinomaisen poliittisesta romaanista. Hänen huonoin puolensa ei ole, kuten sanottu, poliittinen saarnaaminen eikä väkivallalla mässäily, vaan se seksuaalisuus. (Väkivaltaa - itsetarkoituksellista ja kuvottavaakin väkivaltaa - on huomattavasti enemmän romaanissa Lituma en los Andes, jonka nimi suomeksi on joko Kuolema Andeilla tai Andien mies, en muista kumpi.) Jos Borges osaa kirjoittaa hyvää latinalaisamerikkalaista kirjallisuutta ilman seksiä, niin Varguitas on kirjoittanut useamman kuin yhden romaanin, jossa hän on vääntänyt tikusta tai peniksestä asiaa - tarkoitan tietysti romaaneja La tía Julia y el escribidor ja Los cuadernos de don Rigoberto. Jos kirjoittaa romaanin, jonka pääasiallisena käyteaineena ovat seksuaaliset intohimot, niin pitäisi edes olla munaa (hyvin tahallinen sananvalinta) tehdä siitä rehellisesti pornografinen. Mutta en erityisemmin arvosta kirjoja, joissa on oikeasti kyse seksistä mutta jotka on yritetty naamioida muka älyllisiksi.