Venäläisten moraalinen syyllisyys

Jokin aika sitten Markku sanoi, että on kohtuutonta vaatia venäläisiltä samanlaista kansallista itsekritiikkiä kuin saksalaisilta, koska venäläiset joutuivat kärsimään laajamittaisesti omasta järjestelmästään ja Stalinin uhrien enemmistö oli venäläisiä. Hän viittaa myös Stalinin kaukasialaiseen syntyperään ja georgialaiseen korostukseen. Minusta tämä tällainen argumentaatio tulee suoraan venäläisten omasta kliseearkistosta, enkä ole ikinä hyväksynyt sitä - ymmärrän toki, että Markku joutuu perheonnen ja kotisovun nimissä kuuntelemaan tätä propagandaa ja nyökkäilemään sille, mutta ei nyt ihan kaikkea ryssän myrkkyä pitäisi maistamatta niellä.

Tosiasia on ensinnäkin, että Neuvostoliittoa ei perustanut Stalin, vaan Lenin - isovenäläinen. On varsin mahdollista, että enemmistö neuvostojärjestelmän uhreista oli venäläisiä, mutta käytännön ja arkipäivän tasolla Neuvostoliitto oli oleellisesti venäläinen maa, vangitsemiskampanjoja ja joukkoteloituksia johtivat venäjää puhuvat komissaarit sielläkin, missä uhrit eivät puhuneet venäjää. Monet vainot suuntautuivat nimenomaan etnisiin erityisryhmiin, joita syytettiin aina "nationalismista" - isovenäläisiä ei koskaan ajettu vankileireihin "nationalismin" perusteella, se kohtalo oli varattu balteille, ukrainalaisille, valkkareille ja muille vastaaville ryhmille. Vaikka venäläisiäkin joutui puhdistusten uhreiksi, vähemmistöjen näkökulmasta Neuvostoliitto oli nimenomaan venäläinen sortovaltio, yksi venäläisen imperialismin esiintymismuoto. Niin kauan kuin Neuvostoliitto oli olemassa, se oli se taho, som förde ryssarnas talan, kuten toisella kotimaisella sanotaan. Neuvostoliiton kauhut tapahtuivat mitä suurimmassa määrin venäläisten nimissä ja venäläisin voimin; esim. Ukrainan suuri nälänhätä oli tarkoituksella järjestetty terrorikampanja, jonka nimenomaisena tarkoituksena oli murtaa ukrainalaisten kansallinen ja kulttuurinen selkäranka erillisenä etnisenä ryhmänä ja venäläistää heidät. Osatasavaltoihin asumaan asettuneet venäläiset pilkkasivat ja halveksivat usein tasavallan kansallista kieltä puhuvaa kantaväestöä eivätkä vaivautuneet olemaan "nationalisteille" sen vertaa mieliksi, että olisivat opetelleet näiden kielen - eikä heille sen opetusta ollut juuri järjestettykään.

Mitä sitten Stalinin georgialaisuuteen tulee, ei ole mitenkään yllättävää, että Venäjän kansallismielinen johtaja - käytännössä Stalin oli juuri sellainen, ja sellaisena nykyiset punaruskeat uusnatsiryssät häntä ihannoivatkin - oli georgialainen. Esseessään Notes on Nationalism Orwell toteaa kansallismielisistä tunteista:

The intensity with which they are held does not prevent nationalist loyalties from being transferable. To begin with, as I have pointed out already, they can be and often are fastened up on some foreign country. One quite commonly finds that great national leaders, or the founders of nationalist movements, do not even belong to the country they have glorified. Sometimes they are outright foreigners, or more often they come from peripheral areas where nationality is doubtful. Examples are Stalin, Hitler, Napoleon, de Valera, Disraeli, Poincaré, Beaverbrook.

Eli siis: on varsin tavallista, että nationalistisluonteinen kansanjohtaja on erityisellä ponnistuksella joutunut hankkiutumaan johtamansa kansan jäseneksi. Stalin oli georgialainen, Hitler itävaltalainen, Napoleon korsikalainen (Korsikalla puhutaan italialaista murretta), de Valera amerikkalainen, jonka isä oli espanjalainen ja äiti irlantilainen. (Noista muista en tiedä.) Itse asiassa vain perifeerinen henkilö luultavasti ylipäätään vaivautuu ideologisoimaan kansallista identiteettiään nationalistijohtajalta edellytettävällä tavalla, meidän muiden ei tarvitse.

Stalinin georgialaiskorosteinen venäjä tiedetään; mutta yhtä tunnettua on, että Stalin oli tehnyt kovasti työtä tullakseen venäläiseksi. Hänet tavanneet ihmiset tietävät kertoa, että hän oli monipuolisesti perehtynyt venäläiseen kirjallisuuteen ja pyrki käyttämään kieltä mehukkaasti ja rikkaasti - mihin toki kuuluu myös kiroilu, joka Venäjällä on taidemuoto. (Joskus 70-luvulla joku neukku moitti suomalaista uutta elokuvaa rivoksi ja törkeäksi julistaen, ettei moinen kiroilu kävisi päinsä Venäjällä: Meillä ei ole persettä, meillä on takamus, emmekä koskaan puhu omista munistamme, siteerasi Suomen Kuvalehti, muistini mukaan. Tässä kohtaa kaikkien venäjäntaitoisten tulee nauraa oikein makeasti!)