Tuon jyskeen kuuletteko Juuttahalta

Isoisäni, joka osasi Cajanderin suomennoksen Vänrikeistä ulkoa - hänen muistoaan kunnioittaakseni minä olen nyttemmin omaksunut tavan lukea niitä säännöllisesti ruotsiksi, ja pikkuhiljaa alan minäkin oppia niitä siteeraamaan - den kulan visste, var den tog, det måste erkänt bli - så talte generalen blott, - den visste mer än vi, den lät hans panna bli i fred, för den var klen och arm, och sökte sig vad bättre var, hans ädla, tappra barm. Talte tarkoittaa samaa kuin talade, sitä käytetään riimin vuoksi. Tosin suomenruotsin puhekielessä talade äännetään tala', joten tunnen kieroutunutta halua heittää rempseästi ja isältä oppimallani pohjanmaanruotsalaisella aksentilla så tala' generalen blott (asiaan kuuluu myös ällien lausuminen paksulla kakuminaalisella lotinalla, niin että blott on melkein kuin pahasti ärrävikaisen ääntämä brott, ja oikeaoppisesti generalen tulee tietenkin ääntää siten, että g:stä tulee dzh-äänne).

Mutta viis Sven Dufvasta. Minun PITI kirjoittaa täällä puhtaaksi sekä iirin kieltä käsittelevää tietokirjaani Det andra Irland että lisensiaattityötä, joka onneksi on nyt kesäloman aikana edennyt rohkaisevassa määrin, vaikkei ehkä ennen töihin palaamista valmiiksi ehdikään. Valitettavasti lisensiaattityö jäi tänään kirjoittamatta, kun eksyin sen sijaan lukemaan kaikenlaisia blogeja. Joo, ja luultavasti aikeenikaan eivät olleet kunnialliset, lähinnä ajattelin tarkistaa, oliko vuodatukseni tsaari Paavalista kirvoittanut minkäänlaisia kommentteja. Eipä juuri. Mutta tämän omahyväisyysodysseiani aikana ulkona alkoi sataa. Ja mitäs sateesta, mutta sieltä kuului myös se ääni, joka sai isoisän aina laukaisemaan: tuon jyskeen kuuletteko Juuttahalta - jopa siinä määrin, että kaikki perheenjäseneni heittävät saman sitaatin aina kun ukkosta kuuluu. Eli nyt sitten pelkään mennä täältä tietokoneluokasta kotiin. Pelkään oikeasti, että salama lyö minut hengiltä.

Viime kesänäkö se oli vai toissakesänä, mutta olin jo nykyisessä työpaikassani silloin kun täällä paistoi painostavasti aurinko päivällä moneenkin otteeseen, ja sitten kun meikäläinen palasi kaupungilta kotiin taivas repesi juuri Ylioppilaskylän kohdalla sellaiseen rankkasateeseen ja ukkosen paukkeeseen, että suojauduin rautatiesillan alle ja heittäydyin pitkäkseni pengertä suojaaville betonilaatoille niin kuin aina kehotetaan ukkosella heittäytymään pitkäkseen, jottei pää pistäisi esiin maan tasalta ja kehittäisi vaarallista potentiaalieroa, johon salama iskee. Ne ukkoset ryskäsivät aivan pään päällä, salamat leiskuivat sokaisevina ja pauke löi korvat oikeasti lukkoon, siinä tunsi olevansa keskellä tykistökeskitystä Karjalan kannaksella jatkosodan perääntymisvaiheen aikana. Se säikäytti niin pahasti aikuisenkin miehen, että olen sen jälkeen inhonnut ja pelännyt nimenomaan kulkea ulkona ukkosella.

Isäänhän on tiettävästi salama lyönyt ainakin kerran, kun olin ehkä kymmenvuotias. Hengissä hän siitä kyllä selvisi, eikä kai muuttunut sen omituisemmaksi kuin ennenkään, mutta itse en yleensä tainnut lapsena pelätä ukkosta. Ukkosella toki sammutettiin valot ja vedettiin televisiot ja valaisimet pois seinästä, mutta tunnelma oli juhlallinen ja kodikas, kun isoisä, joka pikkupojan näkökulmasta oli niin iso ja vahva ja turvallinen, että salamatkin väistivät häntä, istui sohvalla jutellen hiljakseen, ja me pojat makasimme lattialla katsellen pimeyden halki leikkaavia salamia ja kuunnellen jyskettä ja pauketta ikään kuin viihteenä.

Martina Björklund kertoi joskus jotain (valitettavasti unohtunutta) venäjän verbiä selittäessään, että se tarkoitti samaa kuin fira skymningen - sananmukaisesti "juhlia hämärää" - tarkoittaa hänen kotimurteessaan Petalaxissa (mitä se nyt lieneekin suomeksi - en ikinä tiedä mitä ruotsinkielisen Pohjanmaan paikkakunnat ovat nimeltään suomeksi, tuntuu joka kerta yhtä luonnottomalta kutsua Smedsbytä Sepänkyläksi tai Korsnästågetia Ristinummeksi, jälkimmäisessä olen jopa asunutkin ikimuistoisena siviilipalveluskesänä 1995) sitä, että istutaan ja jutellaan illansuussa kuistilla, tai olohuoneessa, ja annetaan vain pimeyden tulla valoja sytyttämättä - det heter "att fira skymningen". Hämärää mekin juhlimme, tai oikeastaan me juhlimme ukkosta. Se oli silloin vain pikkuisen jännittävää, mutta ei oikeasti vaarallista.

Nyt siitä on kulunut kolme vuosikymmentä, minäkin pelkään oikeasti ukkosta, eikä minulla ole omia lapsia, joille voisin antaa tuollaisia turvallisesti pelkäämisen kokemuksia.

PS: Nyt kun vilkuilen viimeaikaisia kirjoituksiani, ihmettelen kovasti, ettei kukaan ole millään tavalla vaivautunut kommentoimaan Vuohen juhlaa eikä Nuorten naisten teknisiä tietoja - jälkimmäinen on sentään huomattavasti hauskempi kuin useimmat seksuaalisesti turhautuneen poikamiehen ja katkeran naisvihaajan kitinöistäni. Kesälomalla ehtii näköjään kirjoittaa niin paljon ja niin nopeassa tahdissa, että lukijat eivät pysy kannoilla - vaikkakin olen huomannut Plökin tilaajamäärien kasvanneen viime aikoina hämmästyttävän suuriksi, olkoonkin että sijoituksessa tämä ei vielä näy, kun kaikki muutkin listan kärkipäässä olevat nettipäiväkirjat tuntuvat nousevan yhtä lailla - mikä on ehkä merkki siitä, että suuri yleisö on löytämässä blogit.