Isänmaan etu ja Lipponen

Paavo Lipponen ei koskaan erityisemmin ole puhutellut minua, mutta tuntuu siltä kuin se äijä olisi menettänyt viime aikoina täysin holtin. Aikamoinen möläys oli jo se, kun hän jossain Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan keväisissä kissanristiäisissä meni sanomaan, että opiskelijoiden pitäisi ymmärtää Sailasta, koska Sailas on tällä hetkellä yksi Suomen johtavia intellektuelleja. Viiraako Pavella oikeasti päästä? On mahdollista, että Sailas jopa vilpittömästi luulee toimivansa konstruktiivisesti ja pelastavansa jotain mielikuvituksettomalla hevoskuurittamisellaan ja juustohöyläilyllään (vaikka itse olen kyllä aika varma siitä, että hän on ideologisen kiihkon sokaisema fanaatikko, tiedostan, että saatan katkerana ja ilkeänä köyhykäisenä olla väärässä), ja on mahdollista, että Sailaksen uusimmat suositukset eivät merkitsisi opiskelijoille sen pahempaa ja hirveämpää kurjuutta kuin oma opintolainojen varjossa kemianopiskelijana koettu nuoruuteni (josta sentään selvisin hengissä melko arvostetuksi ja kyvykkääksi kielten tutkijaksi, vaikka markkina-arvo jäikin nollaan ja siitin käyttämättä).

Mutta se, mikä minua tuossa hämmästyttää, on Paavon heitosta ilmenevä pikkulapsen tasoinen ymmärrys siitä, miten yhteiskunta toimii. Jos minä olisin opiskelija, joka kokee Sailaksen ehdotukset omien opintomahdollisuuksieni kannalta uhkaaviksi ja pelottaviksi (tosin opiskelijoita on aina terrorisoitu järjettömillä, tuhoisilla ja toteuttamiskelvottomilla poliittisilla ehdotuksilla - siinä suhteessa Sailas seuraa vain suomalaista perinnettä - toisinaan alkaa tuntua siltä, että opiskelijoiden kiusaamista nälällä, epävarmuudella ja säälittävillä opintotuilla pidetään välttämättömänä darwinistisen luonnonvalinnan tarpeista käsin), niin ei minua lohduttaisi pätkääkään se, että minun kouriintuntuvia aineellisia etujani vahingoittava byrokraatti jossain valtiovarainministeriön kätköissä on "suuri intellektuelli", jota kohtaan minun pitäisi kokea jonkinlaista luokkasolidaarisuutta tai ammattiveljeyttä, vieläpä vastikkeetonta solidaarisuutta. Eli kun teitä sorretaan, niin nielkää sorto kiltisti, koska sortajanne oli kerran samassa jamassa kuin te itse.

Todellisuudessa tietenkin opiskelijat ovat eturyhmä, joka katsoo Sailaksen toiminnan itselleen vahingolliseksi. Opiskelijat voivat olla oikeassa tai väärässä; mutta se, että Lipponen luulee vakuuttavansa opiskelijat jostain vetoamalla siihen, että Sailas on intellektuelli, osoittaa ei ainoastaan naiiviutta, vaan suoranaista ammattitaidottomuutta: poliitikon pitäisi tajuta paremmin, miten politiikka ja yhteiskunta toimii nimenomaan eturyhmien välisenä sopimuspelinä. Sellainen eturyhmä, jolle tarjotaan huonoja sopimusehtoja ilman omaa mahdollisuutta vaikuttaa sopimuksen sisältöön - jonka elinehdot riippuvat käytännössä jonkun Sailaksen yksipuolisista diktaateista - on oikeasti diskriminoidussa asemassa demokraattisessa yhteiskunnassa, jonka kulmakivenä on eturyhmien oikeus osallistua elinehtoihinsa vaikuttavien sääntöjen laatimiseen - kuten vanhassa Puolassa sanottiin: nic o nas bez nas, "ei mitään meistä ilman meitä", ts. ei mitään meitä koskevia päätöksiä meitä kuulematta.

Jos Lipponen olisi oikeasti ammattitaitoinen poliitikko, hän tajuaisi edes sen verran, että demokratian kannalta on oikeasti epäterve ja kieroutunut tilanne, jos kokonainen kansalaisryhmä on jätetty täysin vaille mahdollisuuksia osallistua omia elinehtojaan ja perustoimeentuloaan, das nackte Überleben, sääteleviin päätöksiin. Tämä ei kuitenkaan mene Lipposelle ollenkaan jakeluun, vaan hän puolustelee Sailasta älyttömällä ja epäoleellisella heitolla, jonka sisältö on samaa tasoa kuin Sailaksen nuoruudenaikaisiin urheilusuorituksiin (jos hänellä olisi sellaisia) viittaaminen. Ratkaisu olisi tietenkin opiskelijoiden valtuuttaminen tai osallistaminen itseään ja opintotukiaan koskevaan päätöksentekoon, mutta sehän ei tule Lipposen pieneen mieleenkään, koska hän on niin huono ja ammattitaidoton poliitikko. (Muuten: päätösvallan avokätinen luovuttaminen virkamiehelle ja vieläpä asianomaisen virkamiehen nöyristelevä kehuminen ei sekään anna hyvää kuvaa Lipposen poliitikon ominaisuuksista eikä johtajankyvyistä.)

Lipposta voidaan pitää sikäli taantumuksellisena poliitikkona, että hänen melko selkeästi julkilausuttu päämääränsä on aseveliakselin palauttaminen valtaan. Vanhan valtauksen hän näkee rappion ja tuhon merkkinä, joka johti taistolaisuuden syntyyn; luonnonsuojeluasioissa hänen linjansa on niin lähellä George W. Bushia kuin tässä maassa ylipäätään voi olla, ja Vuotoksen altaasta annettua tuomioistuimen päätöstä hän paheksui tavalla, jonka olisi oikeastaan pitänyt tuoda hänelle sakot oikeuden halventamisesta, hän kun lähtee siitä ikuisesta totuudesta - joka muuten jo yritysmaailmassa uskalletaan kyseenalaistaa - että luonnonsuojelijoiden, vihreiden ym. kanta asioihin on jo periaatteessa väärä ja taloudellisesti vahingollinen. (Fiksummat ja kaukonäköisimmät yrittäjät tietävät luultavasti jo erinomaisen hyvin, että maailman pelastaminen on hyvä bisnes, johon kannattaa valmistautua hyvissä ajoin.)

Lipponen on julkisissa esiintymisissään vaatinut kunnianpalautusta aseveliakselille, mikä sinänsä on yhtä naurettavaa kuin "kunnianpalautuksen" vaatiminen vaikkapa keskustapuolueelle, Abraham Lincolnille, Paasikiven-Kekkosen linjalle tai Isaac Newtonin fysiikalle: silloin kun aseveliakseli syntyi, se oli toki oikeasti innovatiivinen poliittinen hanke, jolla maahan tosiaan luotiin sekä vaurautta että yhteiskuntarauhaa; mutta aikanaan siitä tuli se ancien régime, jota vastaan kuuluikin kapinoida - siitä tuli samanlainen omaan itseensä rakastunut ja arvostelua suvaitsematon valtaklikki kuin kaikista laajan konsensuksen turvin kiistatonta valtaa pitävistä suurista koalitioista tulee ennemmin tai myöhemmin; eivätkä aseveliakselin kannattajat osanneet erottaa hankkeeseensa kohdistuvaa asiallistakaan arvostelua "kommunismista". Ei mikään yhteiskunta aseveli-Zardozia loputtomiin katsele; ja jollei Zardoz älyä väistyä johdosta kun sen työ on tehty, se pakotetaan väistymään, syntyy ärhäköitä yhteiskunnallisia ristiriitoja, ja ne johtavat tietysti ylilyönteihinkin, kuten vaikkapa taistolaisuuden syntyyn. Tällaista on yhteiskunnallinen elämä, Paavo-setä, ja jollei se miellytä, niin Paavo-sedän ei ole mikään pakko tänne jäädä: vapaasta maasta saa muuttaa vapaasti pois, ja olen mielelläni laiturilla huiskuttamassa kun laiva lähtee ja vie Paavo-sedän parempiin maihin merten taa.

Leimatessaan Vanhan valtauksen jonkinlaiseksi rappiotien aluksi Lipponen implisiittisesti leimaa kaikki sen jälkeiset Suomen poliittisen kentän muutokset rappioilmiöiksi, joista sitten varmaankin olisi hänen mielestään päästävä eroon; esimerkiksi minä olen hänen mielestään pelkän syntymävuoteni perusteella rappion edustaja, jolle ei kuulu samanveroisia poliittisia oikeuksia kuin puhtautensa ja turmeltumattomuutensa osoittaneille. Selvää on, että vihreitä ei Lipposen mielestä saisi olemassa ollakaan, koska he ovat liikkeenä ja puolueena ainoastaan vuoden 1968 jälkeisen rappiokauden tuotetta, entisiä taistolaisia. Toki entinen taistolainen voi puhdistautua synnistään kannattamalla Lipposta ja hänen edustamaansa politiikkaa kritiikittömästi ja ilman vastaväitteitä. Mutta kaikki entisen taistolaisen omilla aivoillaan harjoittama ajattelu on Paavo-sedän mielestä vain seuraus hänen taistolaisesta sisikunnastaan, joka estää tätä ressukkaa oivaltamasta Lipposen hallussa olevaa ainoaa oikeaa totuutta. Ja toisaalta, kaikki, jotka ovat Paavo-sedän kanssa eri mieltä, ovat in the eyes of God entisiä taistolaisia eikä heitä sen takia saa ottaa vakavasti, vaikka he olisivat aina vastustaneet kommunismia ja varsinkin sen typerimpiä ja nulikkamaisimpia esiintymismuotoja.

Tämä ei tietenkään erityisemmin poikkea taistolaisten omana aikanaan harjoittamasta pelottelusta ja leimaamisesta. Juuri taistolaisillakin oli tapana julistaa kaikki eri mieltä olevat objektiivisiksi vihollisiksi, joiden kanssa ei tarvinnut millään tavoin neuvotella ja joiden poliittisia tai ihmisoikeuksia ei tarvinnut millään tavalla kunnioittaa. Ei erityisemmin ihmetytä, että Lipponen on oppinut vastustajiensa tavoille ja soveltaa niitä nyt vapaasti ja röyhkeästi omiin tarkoituksiinsa. Myös taistolaistyyppisen paskanheittodemagogian ja alhaisen kansankiihotuksen Lipponen osaa ja soveltaa sitä mielellään keskustapuolueeseen. Olen alkanut itse jo tuntea tiettyä myötätuntoa keskustalaisia kohtaan: kai niissä edes jotain hyvää täytyy olla, jos Lipponen niitä noin jaksaa kurmottaa?

Saattaa toki olla mahdollista, että nykyisen tyyppinen hyvinvointivaltio ei ole mahdollinen, ja saattaa sekin olla mahdollista, että jokin sailasmainen avustusjärjestelmien purkaminen on väistämätöntä. Itse en suoraan sanoen usko tähän tippaakaan, koska Neuvostoliiton propagandaan ammatillisista syistä tutustuneena suhtaudun automaattisella epäluuloisuudella kaikenlaiseen ainoasta vaihtoehdosta saarnaamiseen. Poliitikko, joka puhuu ainoasta vaihtoehdosta, on määritelmällisesti huono ja ammattitaidoton poliitikko, koska poliitikon työhön kuuluu vaihtoehtojen etsiminen ja kehittäminen vaikka peukalosta imaisemalla. Vaikka laajat yhteiskunnalliset järjestelmämuutokset olisivatkin edessä, pidän paluuta 1950-luvulle, joka tuntuu Lipposen haaveissa liikkuvan, vielä huonompana vaihtoehtona kuin hysteeristä tarraamista saavutettuihin etuihin.

Todella hupaisaa on huomata, että Lipponen näkee suomalaisten kiintymyksen sotilaspoliittiseen liittoutumattomuuteensa "salauskollisuutena Neuvostoliittoa kohtaan". Vaikka siitä olisikin kyse, moinen "uskollisuus" tuskin voi olla haitaksi enää kellekään, kun Neuvostoliitto on mädäntynyt omiin joukkohautoihinsa kuopattuna jo vuosikymmenen. Juuri tuossa tuleekin näkyviin Lipposen peruspuute poliitikkona: ainoa periaate, jota hän tuntuu soveltavan politiikan teossa, on se mielikuvituksettomin, joka kenenkään poliitikon mieleen voi juolahtaa Neuvostoliiton kaaduttua: kaikki, mitä ei neukkuaikoina saanut ulkopoliittisista syistä tehdä, on määritelmällisesti hyvää. Toisin sanoen sekä EU:hun että Natoon on liityttävä vain siksi, että neukkuaikoina ei saanut. Isänmaallisuudella ja sotamuistoilla on elämöitävä räikeästi, vain siksi että neukkuaikoina ei saanut. Siis: jos silloin ei saanut, nyt täytyy.

Tuo asenne nyt vain johtaa siihen, että päätöksiä tehdään ja toimeenpannaan jonkinlaisen hysterian vallassa, siksi, että on niin helvetin kivaa, kun nyt lopultakin niin saa tehdä, mutta niiden yhteiskunnallisia seurauksia monipuolisesti harkitsematta. Ei siis vakavasti pohdita eikä mietitä, mikä oikeasti on isänmaan etu. Kaikkein vähiten joku Lipposen kaltainen tulee ajatelleeksi sitä, että 60-luvun jälkeen syntyneet poliittiset käytänteet ja käytöstavat - vaikkapa hurraa-isänmaallisuuden välttäminen vakavassa yhteiskunnallisessa keskustelussa - eivät välttämättä ole seurausta mistään "Neuvostoliiton painostuksesta", vaan nimenomaan lähentymisestä länsieurooppalaisiin maihin ja niiden poliittiseen kulttuuriin. (Esimerkiksi Karjalan palautusvaatimusten kieltäminen vahingollisena revansismina saattaa yhtä hyvin johtua länsisaksalaiselta vasemmistolta saaduista vaikutteista kuin "Neuvostoliiton pelosta".)

Pekka Siltala sanoi vuosia sitten, että modernisaatio tuotiin Suomeen venäläisten pistimien päälle, eli monet sellaiset asiat, jotka kuuluivat yleiseen länsieurooppalaiseen modernisaatiokehitykseen, saapuivat Suomeen Kekkosen kaudella, mikä saa esimerkiksi monet oikeistolaisesti asennoituvat vanhat ihmiset ajattelemaan, että rokki, seksuaalisuuden vapautuminen, aseistakieltäytyminen, sekularisaatio ym. ovat jollain mystisellä tavalla seurausta Neuvostoliiton sekaantumisesta Suomen asioihin, ja että niiden pitäisi kadota nyt kun Neuvostoliittoakaan ei enää ole; koska ne eivät tietenkään ole kadonneet minnekään, suomalaiset ovat muka yhä kommunismin, neuvostomielisyyden ym. saastuttamia. Kun Paavo Lipponen väittää, että "salauskollisuus Neuvostoliittoa kohtaan" estää suomalaisia suhtautumasta nykyistä innokkaammin Natoon ja Yhdysvaltoihin, hän muistuttaa erehdyttävästi niitä oikeistolaisia, joiden mielestä Mauri Sariolan jääminen ilman arvostusta kirjailijana johtuu suomalaisen kriitikkokunnan edelleen elävästä kommunismista - eikä esimerkiksi siitä, että Mauri Sariola on viihdekirjailijana ja vaikuttajahahmona täsmälleen yhtä uskottava kuin Tony Halme kansanedustajana.

Nyttempi isänmaallisuudella elämöinti on johtanut rasistisen väkivallantekojen lisääntymiseen. Tätä tietenkään sentimentaalinen isänmaallisuusfalangi ei halua nähdä, koska se kuvittelee voivansa yhtaikaa sekä syödä että säästää kakun, ts. juhlia isänmaallisuutta ja huitoa sinivalkorätillä aiheuttamatta samalla rasismin ja väkivaltarikollisuuden nousua. On jokseenkin selvää, että kun suomalainen isänmaallisuus pelkistyy yksinomaan sotamuistoihin, lamavuosien synnyttämä puolirikollinen alaluokka käyttää sitä tekosyynä ja legitimaationa maahanmuuttajiin kohdistamilleen väkivaltarikoksille. Alaluokka osaa nimittäin lukea signaaleja: jos isänmaallisuus kuuluu yhteiskunnan, tai paikallisen yhteisön, eliitin hyväksymiin ja kannattamiin aatteisiin, ja jos tällä isänmaallisuudella ei oikeasti ole muuta sisältöä kuin ulkomaalaisten torjuminen maasta, alaluokka ryhtyy tekemään lisää rasistisia rikoksia siinä toivossa, että eliitti ymmärtää, hyväksyy eikä rankaise. Missä elämöidään isänmaallisuudella, siellä avataan ovet rasistisille rikoksille. Esimerkiksi Joensuun skinikulttuurin historia todistaa tämän täysin aukottomasti.

Mutta skinit ja rasismi eivät oikeastaan kuulu tähän. Palataan Paavoon ja Paavon touhuihin.

Paheksuessaan suomalaisten epäilevää suhtautumista George W. Bushin Yhdysvaltoihin ja epäillessään sen johtuvan "neuvostomielisyydestä" Paavo Lipponen itse asiassa osoittaa, ettei hän alkuunkaan tajua, mikä taistolaisten ym. neukkuliehittelijöiden touhuissa oikeasti oli niin vastenmielistä, vaarallista ja vahingollista: se, että taistolaisilla ei ollut käsitystä Neuvostoliiton edusta eroavasta Suomen kansallisesta edusta. Kyllähän Suomi hyötyi neukuista monellakin tavalla, eikä siinä sinänsä ollut mitään pahaa, koska kauppaa voi käydä vaikka kannibaalien kanssa, ja diplomaattisuhteita on pienen maan ylläpidettävä vaikka joukkomurhaajiin, jos ne asuvat naapurissa. Vaikeudet alkoivat siinä kohtaa, kun asioista eivät enää vastanneet valistuneen itsekkäät keijokorhoset, joilla - olkoonkin että olivat usein näkemyksiltään kyynisiä ja epähumaaneja - oikeasti oli käsitys Suomen erillisestä kansallisesta edusta, vaan kaikenlaiset amatöörit, jotka antoivat Neuvostoliiton suurlähetystön muodostua elimelliseksi osaksi Suomen poliittista näyttämöä. (Muuten, tässä saattaakin olla perussyy - psykologinen perussyy - siihen, että joku Keijo Korhonen kammoaa, halveksii ja pilkkaa niin kovasti kansalaisjärjestöjen omaehtoista avustus-, kehitysmaa- ja muuta humanitaarista toimintaa. Hänen maailmassaan "kansalaisjärjestöjen omaehtoinen toiminta" tarkoitti nimittäin sitä, että kansalaisjärjestöt menevät omaehtoisesti Neuvostoliiton suurlähetystöön hölpöttämään lähetystövirkailijoiden kanssa Suomen sisäisistä asioista.)

Lipponen ei tajua, että suomalaisia arveluttaa nyt hänen kyvyttömyytensä erottaa toisistaan Suomen ja Yhdysvaltain etua. On ilmiselvää, että yksinapaisessa maailmassa Suomen kuuluu säilyttää hyvät suhteet Yhdysvaltoihin. Aika hyvät nuo tuntuvat tähän asti olleenkin, eipä siinä mitään. Mutta siinä vaiheessa, kun suomalaisten poliitikkojen ja vaikuttajien suusta alkaa kuulua puheita, joiden mukaan Suomen - pienen eurooppalaisen maan - ja Yhdysvaltain - amerikkalaisen suurvallan - edut muka olisivat yhteneväiset ja että Suomi ja Yhdysvallat muka kuuluisivat johonkin etu- ja arvoyhteisöön, - siinä vaiheessa kuuluikin hieman hermostua. Vaikka välit Yhdysvaltoihin olisivat - ja vaikka niiden pitäisi olla - kuinka hyvät tahansa, ei se tarkoita, että meidän pitäisi vastikkeetta ojentaa amerikkalaisille kaikki ne myönnytykset, joita he meiltä haluavat. Kyllä amerikkalaiset ottavat kaiken, mitä naiivi suomalainen kultalautasella tarjoaa - tyhmää jymäytetään maailman markkinoilla - mutta eivät he meille hyvää hyvyyttään anna vastikkeeksi mitään sellaista, mitä emme vaadi. Diplomatian kaupantekoon kuuluu aina kysyä: mitä me vuorostamme saamme? Paimentaessaan Suomea Yhdysvaltain liittolaiseksi Lipponen ei kyllin selvästi sanonut, mitä velvoitteita ja toisaalta mitä etuja meille koituisi sellaisesta liittolaisuussuhteesta, joten hän sai aivan aiheellisesti nenilleen vaaleissa: hän ei ollut vakuuttanut äänestäjiä siitä, että hän osaa, kehtaa, uskaltaa ja älyää ajaa Suomen etuja neuvotellessaan Yhdysvaltain kanssa, tai että hän ylipäätään tajuaa, että meillä on jokin USA:sta eroava etu.