Donald Westlakesta Orwellin kautta Brinkiin

Lueskelen netistä Orwellin muistoja kirjakauppiasajoiltaan. Tuli jotain kiertotietä mieleeni: pitäisi löytää jostain Donald Westlaken superhulppeita dekkariparodioita. Onko kukaan muu lukenut niitä?

Orwell sanoo toisessa esseessään Emily Brontën (jonka sukunimi muuten olisi iiriksi Ó Pronntaigh, tai naisen nimenä Ní Phronntaigh) Humisevaa harjua "sairaaksi ja perverssiksi kirjaksi". Miksiköhän? Ei, en ole lukenut Brontëja, vaikka olen ehdottomasti sitä mieltä, että ainakin Humiseva harju ja Kotiopettajattaren romaani kuuluvat yleissivistykseen. Minulla lojui vuosikausia hyllyssäni omnibus-editio, Penguin's The Brontë Sisters, jonka olin köyhänä opiskelijana ostanut jostain ulosheittomyynnistä, mutta ennen nettiaikoja - tätä ei kyllä usko kukaan - en osannut englantia kyllin hyvin lukeakseni moisia opuksia sillä kielellä. Nykyäänkin kaikenlainen klassinen kirjallisuus menee paremmin saksaksi. Itse asiassa olen lukenut ja luen yhäkin englanninkielisten romaanien saksannoksia, mutta en toisin päin. (Hurrivihaajien ärsyttämiseksi luen myös suomenkielisten romaanien ruotsinnoksia. Itse asiassa Tuntematonta sotilasta osaan siteerata paremmin ruotsiksi: Tu ska int mist hoppe. No räcker rätona och lumpona till. Det står på vänstra sidan...Hjärtat står på vänstra sidan...)

Siitä tulikin mieleen eräs kirja, jonka suuren muuton yhteydessä heitin menemään - taskukokoinen saksannos Breyten Breytenbachin vankilamuistelmasta The True Confessions of an Albino Terrorist. Oi nuoruus! Se oli sitä aikaa kun odotettiin kuin kuuta nousevaa että Itä-Eurooppa vapautuisi, ja samalla protestoitiin Etelä-Afrikan sortopolitiikkaa vastaan. Istuin kai yhdessä apartheidin vastaisessa tilaisuudessa lähinnä kurkkimassa pimuja, joita ujostelin tuommoisena vähän päälle kaksikymppisenä tietysti aivan toivottomasti, muuten osallistuin tähän suureen solidaarisuustaisteluun lähinnä lukemalla André Brinkin kuusikymmenlukulaisesti yliseksikkäitä ja tekorankkoja romaaneja, ja niitäkin kai ennen muuta siksi, että niissä naitiin: ne olivat verbaalista pornografiaa, jota sen hyvän ja edistyksellisen apartheidinvastaisen sanoman vuoksi oli suotavaa lukea. Itse asiassa Brinkin naiskuva oli varsin esineellistävä ja tympäisevä, ainakin tuonaikaisesta feministimielestäni. Nykyisin olen sillä kannalla, että se oli huomattavasti terveempi ja realistisempi kuin tajusinkaan, vaikka tietysti on selvää, että Brinkin romaaneissa on selvästi enemmän tyhjäpäisiä panokanoja kuin persoonallisia naisia. Sateen enteiden Bea voisi jo olla ihmiskuva naaraskuvan sijasta, ja sitten tietysti Ruttomuurin kertojaminä Andrea.

Tietysti Brinkissä oli jokseenkin ärsyttävää ja huvittavaa hänen tapansa intellektualisoida pano- ja panetusasioita. Tapa tarttui suomentaja Seppo Loposeenkin, joka esipuheessa selitti jotain siitä, kuinka Brink oli pohdiskellut oppineesti jotain eteläafrikkalaisen buurikirjailijan ristiriitaa mustan Afrikan ja valkoisen Euroopan välissä ja jossain päin Eurooppaa törmännyt eteläafrikkalaiseen mulattipimatsuun, selvästi nuorempaan, jota eroottisella tasolla askarrutti sama ongelma: valkoinen vai musta mies? Olenko ainoa, jonka mielestä tämänlaiset rinnastukset ovat naurettavia, typeriä ja teennäisiä? Minusta tämä oli jonkin sortin kategoriavirhe jo silloin kun olin seitsemäntoista ja itsekin taipuvainen maailman turhanaikaiseen intellektualisointiin: lukiessani Loposen esipuhetta naurahdin ivallisesti ja teki mieli ärjäistä: Millä vitun eroottisella tasolla? Se on kulli. Se työnnetään naiseen, josta tykätään. Ja siinä se, jumankeppastiinakaroliinavonschanz!

Brinkillä oli muuten paha tapa siloitella kulttuuri- ja sukupolviristiriitoja. Hänen kaksoisolentonsa Ruttomuurissa hankki seksuaalisen kokeneisuutensa nuoruutensa 1950-luvun (!) Euroopan grand tourilla vähän liian helposti. Hän iski myös Andrean vähän liian helposti, ja vaikka Andrea oli alle kolmikymppinen rokkarityttö, hän tuli viisikymppisen miehen kanssa toimeen vähän liian helposti, vain jossain kohtaa viitataan kevyesti siihen, että Andrea halusi mieluummin kuunnella The Policea kuin Beethovenia. (Mikä bändi se The Police muuten oli? Minulla on sellainen mielikuva, että itse jopa pidin siitä, mutta en saa palautettua mieleeni yhtään niiden piisiä. Nimi kuulostaa punkbändiltä, mutta samalla eoäilen, että se oli hienostuneempaa ja melodisempaa rokkia kuin nimen perusteella luulen sen olevan. Muistaako kukaan sellaista pumppua?) Brinkin kirjoista puuttuu ATM-problematiikka ärsyttävän jäännöksettömästi. No, Unkarin kansannousun pakolaisia Wienissä 1956 auttavien nuorten vapaaehtoisten elämä kuvataan kiihkeäksi seksiorgioinniksi ja parinvaihteluksi, "paitsi yhtä ressukkaa, saksalaista Klausia, hän ei saanut koskaan ketään iskettyä, ja joka ilta hänen sänkynsä kitisi pettymyksestä". Ehkä minulle valkeni jo tuolloin, että olen itse oman elämäni Klaus. Mutta Brink sai aina, hänen keski-ikäiset miespäähenkilönsä saivat aina reipasta 26-30-vuotiasta naista, ja myös kulttuurikonfliktit mustien kanssa olivat selvitettävissä reilun kaveruuden hengessä.

Brinkin jälkeen oli jokseenkin virkistävää lukea Rian Malania tai Breyten Breytenbachia, jotka korostivat, että ristiriidat voivat olla sovittamattomia. Breytenbach, joka oli osallistunut ANC:n aseellisen osaston, uMkhonto we Sizwen, toimintaan, jonkinlaisena agenttina, paheksui kirjassaan kommunistipuolueen ylenmääräistä vaikutusvaltaa ANC:ssä; tämä oli toki rotusortohallituksen suosittuja propagandateemoja, mutta oli merkillepantavaa, että se esiintyi myös sellaisen kirjailijan teoksessa, joka oli ns. hyvän asian puolella. Rian Malan taas oli rikosreportteri, joka kuvasi sekä mustien että valkoisten raakuuksia, mustien "vapaustaistelun" degeneroitumista puhtaaksi väkivaltarikollisuudeksi ja huliganismiksi (Kanavassa tästä oikein riemuittiin, kun saatiin hyvä syy asettua apartheidia ymmärtämään ja julistaa mustat raakalaisiksi, mutta itse asiassa kyse näyttää olleen siitä, että koko maa - niin apartheid-hallitus kuin mustien vapaustaistelun sotilaskuri ja koordinaatio - oli hajoamassa käsiin ja muuttumassa oikein libertaristiseksi kaikkien sodaksi kaikkia vastaan, joten neuvottelupöytään ilmeisesti käytiin ihan viime hetkellä) sekä tietysti myös valkoisten poliisien harjoittamaa järjetöntä väkivaltaa, joka kohdistui usein aivan syyttömiin mustiin, niin että kiltit pelkkää tswanaa puhuvat kirkkokuorolaispojat, joita ANC:n huligaanit jo vainosivat siksi etteivät he osallistuneet "vapaustaisteluun" vaan välttivät ikävyyksiä, saivat tappavan luodin nahkaansa buurijeparilta, joka ei ymmärtänyt, kun pojat hädissään yrittivät selittää hänelle tswanaksi olevansa kirkon poikia, joita ANC ei olisi voinut vähempää kiinnostaa.