Wir sind die Moorsoldaten

Totaali-Johanneksen vankilapäiväkirjassa ilmaistu marttyyrinasenne on herättänyt närkästystä eri tahoilla. Olen itsekin - toki vanhana sivarina - hämmentynyt siitä, miten kliseistä ja miettimätöntä nykyisten ns. radikaalinuorten ja vasemmistolaisten toiminta on. Maailmanparantajuus on jähmettynyt itseään toistavaksi traditioksi, jonka ylläpitäjät eivät huomaa että kaikki nämä jutut on ihan oikeasti jo kuultu. Toki tätä perinnettä pitävät osaltaan yllä sen vastustajat. Sen jälkeen kun talvisodan syttymistä oli suurella riemulla ja hulabaloolla juhlittu vuonna 1989, olemme joutuneet kärsimään nurkissamme uusisänmaallisuuden aallosta, jonka yhteiskunnalliset ja kulttuuriset seuraukset ovat täysin miinuksen puolella. Taannoin joku nuori isänmaallisuuskohkaaja selitti nyysseissä ilmeisesti ihan vakavissaan, että "vuonna 1982 ei ollut vielä mahdollisuutta kieltäytyä aseista". Joo joo, ja vuonna 1970 ajettiin vielä hevoskärryillä ja höyrykoneilla, kun ei autoja ollut. Jos joku isänmaallisuuksissaan luulee, että 1980-luvun alussa ei ollut sivareita, ja sitten väittää esim. minulle, etten tiedä isänmaan historiasta mitään, häntä tuskin voi pitää kovin konstruktiivisena osana isänmaan koneistossa; ja hänenlaisiinsa verrattuna typerinkin kukkahattuidealisti pystyy vaikuttamaan fiksulta. Äänekkäimpien armeijaintoilijoiden joukosta löytyy niin paljon kerta kaikkisen surkeita ääliöitä, että maanpuolustukseen asiana neutraalisti tai myönteisestikin suhtautuvalle ihmiselle sivariin meno alkaa väistämättä näyttäytyä parempana vaihtoehtona kuin moisten tumpeloiden seassa palloileminen.

Siihen aikaan kun itse suhtauduin aseistakieltäytymiseen nykyistä suuremmalla vakavuudella, suhtauduin toki totaaleihinkin ymmärtäväisemmin ja harrastin samaa liturgiaa. Huomatkaa sana vakavuudella - idealismi tai radikalismi on väärä sana, sillä sivariin mennessäni olin pohjimmiltani samantyyppisellä asialla kuin maalaisliittolainen isoisäni vastustaessaan lapuanliikettä, mutta tuolloin en tietenkään osannut muotoilla asiaa niin. Isoisä oli kiivas mies, mutta halveksi kaikenlaista turhaa miehistelyöyhötystä: olen varmaankin jossain välissä kertonut, että kehittäessään minulle selitystä sanalle supermies hän ei osannut sanoa muuta kuin että se on sellainen pyssyn kanssa keskustassa riehuva testosteronistaan humaltunut kaveri, joka poliisin pitää mennä taltuttamaan. Armeijaan innokkaimmin menossa olleet tyypit olivat tietysti juuri niitä - erektusvaroitus - kognitiivisen alaluokan öyhöttäjiä, jotka saivat kaikki kannattamansa asiat tuntumaan äärimmäisen vastenmieliseltä kenestä hyvänsä normaalijärkisen kirjoilla olevasta, joten aseistakieltäytyminen oli pohjimmiltaan öyhöttäjistä kieltäytymistä. Öyhöttäjät olivat maailmankuvaltaan jokseenkin fasistisia, joten sivari näyttäytyi löhinnä kannanottona laillisen ja demokraattisen menon puolesta koulukiusaajanatseja vastaan. Öyhöttäjien vaikutusvalta oppilasyhteisössä oli sitä luokkaa, että murrosikääni aloitellessani uskoin ihan vakavissani öyhöttäjien aikovan kaapata vallan ja kaataa demokratian ja lain, koska heillä ei olisi minkäänlaisia eväitä elää ihmisiksi eikä pitää yhteiskuntaa pystyssä. (Ks. Robert Crumbin sarjakuvaa siitä, kuinka machoilevat mahtimaukat ottavat vallan Amerikassa.) 12-vuotiaana kirjoitin yksityiskohtauksen kuvauksen fantasiamaailmasta, jossa luokkaani hallitsevan Ragkarit-jengin lähinnä Averell Daltonia muistuttanut pääroisto Karvinen julistautui karvismin generalissimukseksi ja kaappasi Varkauden ja ympäröivät seudut valtakunnakseen urheiluliikkeestä varastettujen ilmakiväärien avulla. (Naurakaa siellä, mutta kiltin 12-vuotiaan pojan näkökulmasta 13-vuotiaan tuhman ja vastuuttoman pojan käsissä ilmakivääri on oikeasti pelottava kapistus. Itse asiassa sellainen poika on vain kivenheiton päässä Herran vastarinta-armeijan tai Loistavan polun lapsisotilaasta.) Koska tarinassani karvisteilla ei ollut muuta aatetta kuin rosvoaminen ja ryösteleminen, heidän koplansa kasvoi sitten naurettaviin mittoihin, ja kaikki alkuperäiset jengiläiset rupesivat "upseereiksi" ja myönsivät toisilleen hassunkurisia arvonimiä, kuten komentajaeverstikapteeni, sotilassankari (tämä oli parodiaa "sotilasmestarista") tai kenraalikersantti - kun kerran on kenraalimajureita, kenraaliluutnantteja ja toisissa maissa myös kenraalieverstejä, niin miksei voisi olla my?s kenraalikersantteja? (Valitettavasti en muistaakseni silloin vielä keksinyt kenraalikorpraalia).

Leikki leikkinä, mutta en todellakaan usko olleeni ainoa nuori älykkö, jolle armeija noina aikoina näyttäytyi nimenomaan paikkana, johon vain pohjasakka halusi mennä, jonka yleistä lainkuuliaisuutta pönkittävästä vaikutuksesta saattoi olla varsin monenlaista mieltä ja jonka pääasiallisena funktiona tuntui olevan naurettavien arvonimien myöntäminen itsetunnon pönkäksi tyhmille, siviilissä pärjäämättömille turpeille loisille. Nykyisin tiedän hyvin, että rationaalinen ammattisotilas saattaa olla hyvinkin paljon fiksumpi ja kiinnostavampi ihminen kuin ne öyhöttäjäroistot, vieläpä melkoisen lähellä isoisäni edustamaa monipuolista miesihannetta. Luulenpa, etä 1980-luvun alun rauhanliikkeessä - ja sivareissa yleisemminkin - on paljon enemmän kyse kapinasta niitä yläasteaikojen komentajaeverstikenraalikersanttisotilassankareita vastaan kuin mistään varsinaisesta pasifismista.

Oikeastaan sivariin ei mennäkään sen takia, että haluttaisiin varsinaisesti kieltäytyä aseista, vaan siksi, että halutaan ylläpitää aseistakieltäytymisoikeutta, koska sitä pidetään oleellisena osana demokratiaa. Halutaan puolustaa demokratiaa öyhöttäjien karvismia vastaan, tai kuten Anders Arvid Schimpansson sanoi:

Men det här med ensaksmänniskor gäller inte minst för försvarsvänner. En typisk sådan är djupt övertygad om att ryssarna, oberoende av om det är fråga om kommunistiska sovjetryssar eller djungelkapitalister, unga eller gamla, makthavare eller uteliggare, tillbringar största delen av sin tid på möten, diskussioner och studiecirklar, där de funderar över nya sätt att ta kål på stackars lilla Finland. Att leva under ryskt styre, som veterligen skulle avskaffa civiltjänsten, förlänga värnplikten till tre år och i skolan ersätta vettigare ämnen med urtråkiga föreläsningar om sovjetiska soldaters heroiska försvarskamp mot tyska fascister - denna hemska tanke plågar försvarsvännen till den milda grad att han inte kan vila förrän han definitivt avskaffat civiltjänsten, förlängt värnplikten till tre år och i skolan infört obligatorisk närvaro på ständigt återkommande föreläsningar om finska soldaters heroiska försvarskamp mot ryska bolsjeviker. Kalla mig för en paranoiker och stäm mig så gärna för ärekränkning, men ju längre jag följt med våra försvarsvänners sätt att argumentera, ju mera jag kom underfund med vad de egentligen hyste för avsikter, desto klarare blev det för mig från vilket väderstreck de egentligen fick mest stöd. Självklart bestämde jag mig för att motverka denna fientliga infiltration och försvara republiken, friheten och den demokratiska samhällsordningen: jag blev alltså vapenvägrare och gjorde civiltjänst för att visa, att till och med en schimpans kunde vara rakryggad finländare och inte lyssna till arvfiendens sirensång.

Koska vielä 1980-luvulla sivariin sai mennä vain pasifistiseen vakaumukseen perustuvien omantunnonsyiden nojalla erityisen lautakunnan kanssa keskusteltuaan, tätä kaikkea ei voinut sanoa ääneen, vaan oli pakko omaksua pasifistinen liturgia. Monet eivät päässeet eroon liturgiasta edes täysinpalvelleina sivareina.

Missä kohtaa sitten totaalit tulevat kuvaan mukaan? Siinä, että sotilaat ja öyhöttäjät pitävät (armeijan toiminnan rationalisoimisen sijasta) sivarin jatkuvaa vaikeuttamista kunnia-asianaan. Vaikka sivari olisi viiden vuoden mittainen halonhakkuuleiri Nuorgamissa sissimuonilla ilman lomia ja Venäjältä vuokrattaisiin kokeneita asiantuntijoita lakisääteisesti raiskaamaan joka sivari homoseksuaalisesti viisi kertaa viikossa, luultavasti sittenkin jotkut isänmaallisuushöpöttäjät jaksaisivat urputtaa siviilipalveluksen lyhyydestä ja helppoudesta. Ilmeisesti ainoa tapa hiukan hillitä pyssypellejen intoa pilata sivari on se, että tietty osa ikäluokasta menee totaaliin. Luonnollisesti ei ole yleiselle lainkuuliaisuudelle hyväksi, että sivarin pituus ei koskaan kelpaa kaluunaklovneille, vaan lakia pitää aina olla rukkaamassa, eikä voi luottaa siihen, että laki on ensi vuonna sama kuin nyt. Ei hyväksi liioin ole se, että tarvitaan tietty joukko lainrikkojia - totaaleja - pitämään ne klovnit aisoissa. Mitä todennäköisimmin sekä sivarin että totaalikieltäytymisen suosio laskisi melkoisesti, jos öyhöttäjien sivarinpidennysmania saataisiin kuriin. Mutta niin kauan kuin ne jatkavat öyhöttämistään, tietty määrä totaalikieltäytyjiä yksinkertaisesti tarvitaan niiden vastapainoksi, niin valitettavaa kuin moinen puoli-institutionaalinen laittomuus onkin.