Florence Foster-Jenkins

Radion musiikkiohjelmissa on ehkä viimeisten viiden vuoden aikana kummitellut merkillinen hahmo nimeltä Florence Foster-Jenkins, sopraano joka ei osannut laulaa. Siis aivan oikeasti: musiikkiin rakastunut, rikas täti-ihminen, jolla ei ollut ääntä eikä sävelkorvaa edes kansanlaulun hyräilemiseen, mutta jolla silti oli palava tarve päästä laulamaan oopperan vaativimpia numeroita, kuten Yönkuningattaren koloratuuriaariaa Mozartin Taikahuilu-oopperasta. Kyseinen aaria on juuri sellaista kiekumista, joka sai minut murrosikäisenä inhoamaan oopperaa pompöösinä tekotaiteena, kulttuuripuolen vastineena itäsaksalaiselle urheiluteollisuudelle. Nykyisin, kun klassinen musiikki ei merkitse minulle enää lääkärinpentujen ja muiden rikkaiden kakaroiden snobbailua, pystyn jopa nauttimaan Yönkuningattaren aariasta, mutta vain jos sen esittää joku asiansa osaava oopperalaulaja. (Sitä paitsi inhoan Karita Mattilan irvokasta ääntä silloin kun hän ei laula, ja yleensäkin olen sitä mieltä, että muusikot tulisi lukita erityisille leireille siksi aikaa kun ne eivät esiinny. Klassinen musiikki on juuri samanlainen itse itseensä viittaava sulkeutunut maailma kuin esimerkiksi libertaristipiirit; ainoa, mitä musiikkiväen eduksi voi sanoa, on se, että klassisesta musiikista on sentään jotain iloakin ihmisille, mutta Amerikasta tuoduilla poliittisilla muotiaatteilla keekoilevat pojanjuntturat vain tuhlaavat kunnon kansalaisten aikaa.) Florence Foster-Jenkins ei ollut asiaansa osaava oopperalaulaja: hänen laulamanaan Yönkuningattaren aarialle on pakko nauraa. Kun naurusta toipuu, tulee nolo olo - hieman samalla tavalla kuin Adolf Ehrnroothin julkisista klavertrampeista.

Samanaikaisesti Foster-Jenkinsiä aivan ilmeisesti kuitenkin arvostettiin oikeiden taiteilijoiden keskuudessa. Enrico Caruson kaltaiset merkittävät laulajat kieltäytyivät sanomasta hänestä pahaa sanaa. Foster-Jenkins järjesti lauluiltoja valikoidulle yleisölle, eivätkä hänen ystävänsä kieltäytyneet kutsusta. Toki Florencen kiekuminen oli yhtä hyvä tekosyy mennä tapaamaan vanhoja tuttuja kuin mikä tahansa muukin. Sitä paitsi täti oli rikas ja antelias, rahoitti mielellään oikeasti merkittäviä oopperataidetapahtumia ja taiteilijoita. Voisi sanoa, että sen laulamista kuuntelet, jonka leipää syöt. Eli siis oikear oopperalaulajat pitivät häntä arvossa siksi että sillä tavoin sai rahaa. Mutta ilmeisestikään asia ei ollut näin yksinkertainen. Lahjattomat tumpelot eivät saaneet Florencelta stipendiä, eikä hän näytä olleen erityisen kateellinen hyville taiteilijoille. Jos joku oli häntä parempi, niin se ei ollut häneltä poissa, päin vastoin - sen parempi musiikille. Ja tämä on oikeasti kunnioitettava piirre ihmisessä.

Neuvostoliiton kirjallisuudessa on paljon sellaisia hahmoja, joiden kirjallista laatua on vaikea arvioida kovin objektiivisten kriteerien mukaan, koska heidän kirjallisuudenulkoinen, yhteiskunnallinen käytöksensä on omiaan antamaan anteeksi kirjailijan puutteet taiteilijana. Kirjailija, joka kieltäytyy allekirjoittamasta toisinajattelevia kollegoja vastaan tähdättyjä vetoomuksia, tai kirjailija, joka uskaltaa ensimmäisenä mennä kirjoittamaan rehellisen ja tyrannia mielistelemättömän kirjan silloin kun ei vielä olla satavarmoja siitä, että ilmapiiri on pysyvästi vapautunut, on rohkea ja ihailtava hahmo, vaikkei olisikaan kovin hyvä kirjailija, ja tämä esimerkillisyys voi sitten saada ihmiset lukemaan hänen kirjojaankin. Eipä silti: keskinkertainen neuvostoliittolainen romaani on yleensä realistinen ja ammattitaidolla laadittu - loppujen lopuksihan sosialistisen realismin tyyli-ihanteet olivat jossain Charles Dickensin ja Charles Readen välimaastossa, eli kirjan piti olla luettava sellaiselle yleisölle (= bolsevikkiveteraaneille), joiden kirjallisen maun kehitys oli pysähtynyt 1800-luvun lopun kriittisen realismin kohdalle. Realistisia klassikoita on varsin helppo lukea; ja jos hieman lattean realismin lisäksi lukija tietää etukäteen, että kirja on tehty aidolla tunteella ja kokemuksella, niin ei sitä kesken tule jättäneeksi.