Adolf Ehrnrooth

Adolf Ehrnrooth on sitten kuollut. Olisi helppoa haukkua ukko lyttyyn "fasistisen sivarivihansa" vuoksi, mutta veden moittiminen siitä, että se on märkää, ei ole mitenkään erityisen originellia eikä osuvaa. Kuten Kysyn vaan vihjaisee, kaikenlaisten "hauskojen" vitsien murjominen siitä, että hänellä oli sama etunimi kuin Hitlerillä, olisi sekin äärimmäisen helppoa. Valitettavaa se toki on, noin ikään kuin yleiseurooppalaisesta näkökulmasta: minulla on se paha aavistus, että Adolf-nimen suosio on lisääntynyt kenraali Ehrnroothin julkisuudessa rehvastelun takia oleellisesti, jopa tavalla, joka ei ole hyväksi isänmaan kansainväliselle maineelle. (Tässä kohdassa menin Veran sivulle, jossa olen joskus nähnyt linkin Väestörekisterikeskuksen etunimirekisteriin, ja tarkistin asian. Olen melkein pettynyt, että aavistukseni osoittautui vääräksi: vuosittain Adolfiksi kastettujen poikien määrä ei todellakaan ole lisääntynyt 1990-luvulla mitenkään oleellisesti, nimen suosio on heitellyt vuosittain kahden ja kahdentoista välillä, ja se on 1990-luvulla pikemminkin vähentynyt kuin lisääntynyt edellisiin vuosikymmeniin verrattuna. Kursorinen vilkaisu ei missään tapauksessa viittaa minkäänlaiseen korrelaatioon Ehrnroothin julkisten esiintymisten kanssa.)

Mutta itse asiassa minulla ei ole mitään erityistä itse Ehrnroothia vastaan. Sitä vastaan kyllä on yhtä jos toistakin, miten häntä on julkisuudessa ryöstöviljelty milloin mihinkin tarkoituksiin. On aika selvää, että isänmaallisuutensa myöhäisellä iällä löytäneet entiset taistolaiset tarvitsevat oman shokkiterapiansa, kunhan eivät sillä häiritsisi meitä lainkuuliaisia kunnon ihmisiä, jotka emme eläissämme ole taistolaisuuteen sekaantuneet. Se, mikä minua tympii Adolf Ehrnrooth -intoilussa, on se pieteetin puute, jolla vanhaa miestä on raahattu julkisuuteen - varsin usein sanomaan sellaisia asioita, jotka yksinkertaisesti eivät nyky-yhteiskunnassa ole mielekkäitä eivätkä sopivia, ja jotka ovat olleet omiaan tekemään koko miehen naurunalaiseksi. Joitakin vuosia sitten Ehrnrooth raahattiin turunmaalaiseen julkisuuteen jotain käsittämätöntä kunnallispoliittista sotkua hyvin yksipuolisesti kommentoimaan - en edes muista, mistä oli kyse, mutta vaikutelma oli suunnilleen, että hän koko arvovallallaan ex cathedra julisti suunnilleen jonkin ruostuneen kaivonhanan hirveäksi loukkaukseksi sotaa, sodankäyneitä ja sotaanpääsemättömyyskompleksia potevia kohtaan. Siinä vaiheessa tuli pikkuisen paha olla vanhan miehen puolesta. Kenraalilla rahastaneet ja häntä ryöstöviljelleet viestimet ja siipiveikot eivät tosiaankaan osoittaneet minkäänlaista pieteettiä. Juuri sellaiset kyyniset toimittajanplantut, jotka jokseenkin varmasti nauroivat illalla kapakassa paskaisesti koko kenraalille ja hänen nykyelämän keskellä teatraalisiksi ja naurettaviksi muuttuneille menneen maailman elkeilleen, lypsivät miehestä ämpäreittäin falskia ja teennäistä isänmaallista patetiahunajaa. Sekä Ehrnrooth että häntä ympäröinyt mediasirkus tuottivat lähinnä vaivautuneen olon.

Jotta kunnian saisi se, jolle kunnia kuuluu: Ehrnrooth ei ollut rasisti, vaan hän sanoi itse asiasta kuultuna, että ratkaisu mahdollisiin rotuongelmiin on vain tehdä maahanmuuttajista mahdollisimman hyviä suomalaisia. Minä uskoisin, että tämä ei ollut minkään käsikirjoittajan hänen suuhunsa panema lause, vaan ihan hänen rehellinen mielipiteensä. Kun Ehrnrooth oli nuori, Suomi oli selvästi heterogeenisempi maa kuin sotienjälkeisenä aikana - siksikin, että heimo- ja murre-erot olivat paljon jyrkempiä kuin tänään. Ajatus erillisestä Savon tai Pohjanmaan tasavallasta omine nationalismeineen ja kirjakielineen olisi vuoden 1918 tienoilla ollut paljon vähemmän absurdi kuin nyt. Kansakunnan rakentamishanke oli vielä kesken, ja kansakunta oli siitä tavarasta rakennettava, jota tarjolla oli. Tuontitavara Somaliasta, Kosovosta tai Kurdistanista kelpaa siihen soppaan aivan yhtä lailla kuin savolaisetkin, koska Ehrnroothin nuoruudessa savolaiset eivät välttämättä vielä tienneet, tajunneet tai tiedostaneet kuuluvansa Suomi-nimiseen kansakuntaan eivätkä olleet oleellisesti kovin paljon suomalaisempia kuin Hargeisassa syntynyt Abdullah tänään on.

Toisaalta: ne rasistisesti isänmaalliset huligaanitkin ihailivat Adolf Ehrnroothia ja katsoivat tämän pelkällä olemassaolollaan todistavan oikeiksi omat äkkiväärät mielipiteensä. Eivät ne tyypit kuunnelleet sitä, mitä Ehrnrooth sanoi. He vain näkivät sodankäyneen vanhan miehen, joka puhui isänmaallisia jylhällä aksentilla. Mutta se, mitä Ehrnrooth sanoi, oli heille aivan yhdentekevää: pelkästään äänimateriaalia sämplättäväksi rasistibändin teknopuuron sekaan.