"Poliittisen korrektiuden" aatehistoriaa

Otsikko on turhankin maailmojasyleilevä. Lähinnä olen vain kiinnittänyt huomiota kummalliseen folkloremotiiviin - luonnontieteilijät ymmärtänevät motiivi-sanan tämän merkityksen paremmin, jos selitän sen meemiksi - joka on esiintynyt viimeisten parin vuoden aikana netissä näkemissäni rasistisissa vuodatuksissa. Tai sanotaan, että kyseessä on pelkkä retorinen kuvio - sen kutsuminen meemiksi tai motiiviksi lienee liian pretentiöösiä. (Onko pretentiöösi tässä oikea sana? Ja mitä pretentiöösi on suomeksi?) Joka tapauksessa tämän motiivin sisältö on suunnilleen sellainen, että rasismin vastustaminen, eurooppalais-angloamerikkalaisen kulttuurin ylivoimaisuuden kiistäminen ja muu "poliittinen korrektius" on omien isovanhempien muiston häpäisemistä, koska "sinunkin isovanhempasi vierastivat mustia".

Tämä on tietysti hyvä tekosyy miettiä, miten minun isovanhempani - jotka toimivat käytännössä vanhempinani - suhtautuivat ihonväriltään erilaisiin ihmisiin. 1970-luvun Varkaus oli yksi monokulttuurisimpia ympäristöjä, mitä voi kuvitella, joten ainoat neekerit tai aasialaiset, joita näimme, olivat sähkökipinöitä televisioruudulla, vieläpä mustavalkoisella - meillä oli puukuorinen Philips, joka oli hankittu ennen minun syntymääni, itse asiassa samana vuonna kun Seán Mac Gearailt Ó Cinnéide, siis Ameriikan restentti Keneti, murhattiin - se oli perhetarinan mukaan ensimmäisiä uutisia (Mauno Koivisto sanoisi "mediatapahtumia"), joita siitä telkusta katsottiin. Tosin isoisällä oli Varkauteen asettunut saksalainen ystävä, vanha mies nimeltä Lainkruuperi (Leingruber), jonka kotona muistan hyvin pienenä käyneeni; ja Huruslahden rannassa oli kerran japanilainen turistiryhmä, jota me isoisän kanssa pällistelimme kuin nähtävyyttä. Mutta ulkomaat ja ulkomaalaiset olivat yleisesti ottaen jossain kaukana taivaanrannan takana, i bhfad i gcéin, za dalju dal'. Suomen ns. kansainvälistyminen on siis hämmentävän uusi ilmiö, kuitenkin. Ala-asteella ajattelin, että kaikki koulukaverit, jotka lensivät vanhempiensa kanssa Mallorcalle, olivat tosi rikkaita ja meidän porukat sitten rutiköyhiä. (Vasta vuosia myöhemmin luin pakinoitsija Jammun mieleenpainuvat säkeet:

Lompakkoonsa vahlaten,

lottovoittoo jahlaten

elää nytten Viivi, Kalle,

jotta pääsis Mallorkalle,

ja oivalsin, ettei se Mallorcan-matkailu nyt ehkä niin hienoa ollutkaan loppujen lopuksi; sitä paitsi Espanja oli kuulemma köyhä kehitysmaa, jossa esiintyi bilhartsiaa, ja se ei kuulostanut ollenkaan kivalta.)

Minua siis on taustani perusteella erinomaisen vaikea kuvitella kovin kansainväliseksi. Pikemminkin sain hyvin kauas historiaan ulottuvan aitosuomalaisen kasvatuksen. Vielä nytkin osaan siteerata Cajanderin Runeberg-käännöksestä monta värssyä: isoisä rakasti runoutta ja lausui sitä mielellään, käytti runositaatteja sananlaskun tavoin, ja puhekielemme vilisi sitaatteja niin Vänrikki Stoolin tarinoista kuin Kalevalasta, olkoonkin, että ainakin isoäiti oli aika jäännöksettömästi sisäistänyt Väinö Linnan Runeberg-kritiikin - hän kutsuikin Runebergiä ivallisesti Ryynekreeniksi, ja minä totuin ajattelemaan, että ruotsin täytyy olla kauhean vaikea kieli, kun -berg äännetään -kreen. Muuten isoäiti tunsi myös riikinruotsalaista ja skandinaavista runoutta ja kirjallisuutta, niiltä osin kuin sitä oli suomeksi käännetty, - Rydberg, Snoilsky, Heidenstam ja Moberg olivat tuttuja nimiä, ehkä myös Ivar Lo-Johansson.

Isoisä ei ollut kai käynyt koskaan ulkomailla, paitsi ehkä kansanedustaja-aikoinaan; mutta ensimmäisen tasavallan aikana ei paljoa matkailtu tasavallan huipullakaan - Relanderin valtiovierailuja pidettiin liikanimen aiheena, vaikkei hänkään niin kovin paljon tainnut reissata nykymaailman aikojen mittapuulla - ja sotavuodet, jotka isoisä vietti eduskunnassa (toinen isoisä - ruotsinkielinen - oli rintamalla, ja yksi ruotsinkielisistä sukulaisistani jopa kaatui siellä, suomenkielisistä ei kukaan), eivät tietenkään tarjonneet sanottavia mahdollisuuksia matkailuun. Sodan jälkeen isoäiti kuului Finnish-British Societyn paikallisosastoon ja oppi englannin alkeet, joita yritti pitää yllä katsomalla televisiosta scifihenkistä opetussarjaa Slim John. Kerran hän kävi Lontoossa luultavasti Societyn väen kanssa ja tapasi siellä yhden neekerin. Neekeri oli rahastajana linja-autossa, ja neekerin kättä kosketettuaan isoäiti pyyhkäisi kättään vaistomaisesti. Hänen seurassaan ollut vaimoihminen, luultavasti Societyn ihmisiä Varkaudesta, paheksui tätä, ja isoäiti ymmärsi kyllä, että moinen oli huonoa käytöstä, mutta jaksoi vielä myöhemminkin muistella tapausta ja korostaa, että ele oli vaistomainen - hänhän ei ollut koskaan aiemmin kohdannut neekeriä.

Se mikä minua tässä kiinnostaa on se, että jo isoäitini tunsi poliittisen korrektiuden jossain muodossa. Hän myös näki Perun - tai inkojen Tawantinsuyun - valloituksen hyvin intiaanimyönteisessä - indigenistisessä, kuten eteläamerikkalaiset itse sanoisivat - valossa ja suhtautui konkistadoreihin syvästi halveksuen. Hän oli hyvin perillä siitä, että niin Cortes kuin Pisarrokin olivat lukutaidottomia juntteja, ja tämä ratkaisikin sitten, miten päin hänen - kansakoulunopettajan! - sympatiat kääntyivät Atahualpan ja Pisarron kohtaamisessa. (Ymmärrettävästi häneltä menivät Cortes ja Pisarro sekaisin, samoin kuin Atahualpa ja Moctezuma; mutta Meksikon ja Perun valloituksissa esiintyi niin paljon yhteisiä piirteitä - siksikin, että Pisarro tietoisesti kopioi Meksikossa hyväksi havaittua strategiaa - että sekaannus on ymmärrettävä. Perulainen kirjeystävättäreni muuten oli iloisesti yllättynyt siitä, että hänen lapsuutensa kotikaupungin nimi Cajamarca oli minulle tuttu. Cajamarcassa tunnetusti Pisarro ja Atahualpa kohtasivat.)

Tietenkin sekä isoäidin omassa indigenismossa että hänen ystävättärensä "poliittisessa korrektiudessa" oli yhtä ja toista kyseenalaistettavaa. Tawantinsuyun kulttuuri oli monessa suhteessa kehittynyt ja ihailtava, mutta samalla se oli oikeasti raaka ja verinen ja täynnä ihmisuhreja. Kuka tahansa valistunut nykyihminen, joka mielellään paheksuu Pisarron julmuuksia, ruilauttaisi vetelät housuihinsa joutuessaan kosketuksiin minkään etäisestikään Atahualpan valtakuntaa muistuttavan kanssa. Ja sitten se hänen tuttavansa...Suuri osa siitä ärtymyksestä, jota ns. "poliittinen korrektius" herättää vannoutuneiden maailmanparantajien sisäpiirin ulkopuolella, johtuu juuri tuollaisesta simputtamisesta: ihmisille ei anneta oikeutta munata itseään rauhassa, vaan aivan anteeksiannettavat ja epähuomiossa tehdyt teot leimataan "rasismiksi" ja mokaajaa kiusataan. Tämä jos jokin on väärin.

Joskus vuosia sitten radiossa haastateltiin jotakuta tapakouluttajaa, joka mainitsi hyvien tapojen ja etiketin saaneen ansaitsemattoman huonoa mainetta ja joutuneen 60-luvulta alkaen kapinoinnin kohteeksi Suomessa sen takia, että meillä niitä on käytetty liikaa lyömäaseena ja nöyryyttämisen välineenä. Esimerkkinä tällaisesta väärinkäytöstä hän kertoi seuraavan tarinan: Kaupassa oli myyjänä iloinen ja hommansa selvästi osaava nuori tyttö, joka palveli asiakkaita ystävällisesti ja parhaansa mukaan - mutta sinutteli kaikkia. Sitten kauppaan tuli tanttaikäinen naiseläjä, joka ensi sanoikseen totesi: Minua ei sinutella. Tyttö pelästyi ja meni hämilleen eikä enää osannut palata entiseen iloiseen työteliäisyyteensä.

Ja niiltä osin kuin "poliittisessa korrektiudessa" ylipäätään on mitään moitittavaa, moitittavuus on siinä, että omahyväiset tantat tekevät siitä itselleen aseen, jolla kiusaavat heikompiaan ja epävarmempiaan. Pari vuotta sitten koko suvaitsevaisuusfalangi oli onnesta lääpällään, kun oikeistolaisena liturgia-automaattina ja nuorisonpaheksujana kannuksensa hankkinut radiotoimittaja Maija Dahlgren tuli mukaan rakentamaan monikulttuurista Suomea. Vaikka olenkin sitä mieltä, että ulkomaalaisten integroiminen yhteiskuntaan on koko kansan asia, en ole erityisen ilahtunut Dahlgrenin touhuista, koska epäilen hänen motiivejaan. Pahaa pelkään, että hän on oivaltanut juuri sen, minkä minäkin: että "poliittinen korrektius" on hänenlaisilleen ihmisille uusi näppärä keino simputtaa epävarmoja lähimmäisiään ja kiillottaa omaa kilpeään. Se johtaa varmasti ikäviin vastareaktioihin, joihin isänmaalla tuskin on varaa.