Markkina-arvoteoria

Vilkaisin taas kerran Kokkarisen Ilkan tuoretta päiväkirjamerkintää. - Huomatkaa, että en puhu enää kovin mielelläni "blogeista". Koko sana kuulostaa ääliömäiseltä - jonkinlaiselta psykedeeliseltä oksennukselta, joka holahtaa pyöreänä ja vaaleansinervänä huumeidentäyteisissä 70-lukuretrojuhlissa (eikö 70-luku ollut riittävän kamala ensimmäisellä kerralla? pitääkö se oikein ottaa retronakin?) bilettävän narkkariksipyrkijän leipälävestä - eikä sillä nykyään ole mitään oleellisesti "seittipäiväkirjasta" eroavaa merkitystä. - Ilkka (en viitsi kirjoittaa "Ile", siitä tulee heti mieleen teräväpiirteinen, teiniviiksinen, ruipelonlaiha, 160-senttinen tupakalta haiseva savolainen yläastehuligaani, jollaisista sain tasan tarkkaan tarpeekseni jo 20 vuotta sitten) kirjoittaa rakastetusta aatteestamme eli markkina-arvoteoriasta.

Suuri osa ns. sosiobiologian nimellä kulkevasta vetelästä ajattelusössöstä on läpinäkyvää rasistista aivopesua, alkaen Tatu Vanhasen rotuteorioista: olen toisessa yhteydessä kuvannut sitä, miten harhaan Vanhanen osuu tulkitessaan Stalinin vainot älykkögeenien hävittämiseksi, kun kaikki hyvin tietävät, että Stalinin terrori suuntautui eniten oppimattomiin musikoihin ("kulakkeihin"); ja ylipäätäänkin Vanhasella tuntuu olevan varsin hatarat tiedot niistä historian tapahtumista, joille hän tulkintojaan rakentelee. En myöskään täydellä todella usko, että markkina-arvoteoria pystyy selittämään parisuhdemaailman kaikkia kiemuroita aukottomasti, koska ihmiset eivät pohjimmiltaan suostu olemaan minkään yksinkertaisen teorian ohjailtavia robotteja - tämähän nähtiin esimerkiksi Neuvostoliiton romahduksessa. Markkina-arvoteoriassa on sama vika kuin Marxin teoriassa, eli yksinkertaisten matematiikkaa tai luonnontiedettä jäljittelevien mallien soveltumattomuus ennustamaan ihmisten käyttäytymistä, johon liittyy liikaa ennustamattomia ja irrationaalisia häiriötekijöitä, eikä vähiten sellaisia, että ihmiset käyttäytyvät silkkaa v-mäisyyttään päinvastoin kuin heidän pitäisi käyttäytyä, jos heille joku tulee kertoneeksi, miten heidän oppikirjan mukaan kuuluisi toimia.

Kuitenkin arvostan markkina-arvoteoriaa hyvänä poleemisena aseena käytettäväksi kaikkea huonoa humaanisuutta vastaan. Ns. humaanin ja edistyksellisen ihmisen ensimmäinen tapa reagoida markkina-arvoteorian kaltaisiin malleihin on rääkäistä, ettei todellisuus kerta kaikkiaan SAA olla tuollainen. Kyynisellä maailmankuvalla, kuten myös konservatiivisuudella ja oikeistoradikalismilla, on kuitenkin aina syynsä, ja maailma paranee vain nämä syyt poistamalla. Esimerkiksi siten, että koulutetut naiset opettelevat menemään naimisiin maaseudun aikamiespoikien kanssa - mikä sinänsä ei ole mahdotonta, sillä jos historia jotain todistaa, niin ainakin sen, että ihmiset kykenevät aatteellisista syistä tekemään markkina-arvoteorian vastaisia ratkaisuja. (Tiedän jo, mikä on Ilkan vastaväite: aatteelliset avioliitot voidaan aina tulkita niin, että aatteellinen yhteisö määrittelee markkina-arvon toisella tavalla, ja että koko yhteiskunnan kannalta statukseltaan alhainen aviokumppani saattaa pienen, erillisen arvoyhteisön kannalta edustaa kovinkin korkeaa statusta. Mutta tämä onkin markkina-arvoteorian peruspuute: se ei tarpeeksi hyvin ota huomioon useiden eri markkinoiden olemassaoloa eikä niiden keskinäistä vuorovaikutusta.) Markkina-arvoteoriaa voidaan käyttää hyvänä apuna sen osoittamiseen, miten paljon asioiden todella täytyisi muuttua jotta ne oikeasti muuttuvat - ja miten vähän asiat oikeasti muuttuvat sillä, että joku pikkubirdy minnahapuli kitisee miesvihaansa jossain Tamperkeleen yliopiston laitamilla.

Kaiken tämän jälkeen totean, että markkina-arvoteoria ei kykene selittämään minun epäonneani naismaailmassa. Itse kukin tietysti pitää itseään erikoistapauksena, mutta alkaa tuntua siltä, että minulla itselläni ei ole lukkoonlyötyä eikä yksiselitteistä markkina-arvoa ja että juuri tämä on perussyy ongelmiini. Selväsanaisesti: Kun joku nuori likka saa tietää, että olen kahdeksaa kieltä osaava tutkija, hänen käsityksensä markkina-arvostani nousee heti pilviin, ja sähköpostini täyttyy ihailijakirjeistä. Mutta kun hänelle selviää mitalin toinen puoli eli köyhyyteni ja rumuuteni, hänelle tulee hysteerinen kiire irrottautua minusta. Hän mieltää asian niin, että kauhea, ruma luuseri huiputti häntä. M-a K. tunnetusti ei sen "huiputuksen" jälkeen suostunut hyväksymään minua edes "akateemiseksi": hänen mielestään ulkonäköni ja kämppäni olivat ikään kuin todistaneet vääriksi väitteeni "akateemisuudestani". Hän ei siis kykene tunnustamaan olleensa väärässä asettaessaan "akateemisen" henkilön ulkonäköä ja varakkuutta koskevia lähtöoletuksia: jos hänen teoriansa ei toimi, vika on todellisuudessa.