Jan Guillou ilmiönä

Hyvä syy miksi pakkoruotsia kuuluu lukea, on Jan Guillou, joka ilmiönä olisi Suomessa täysin mahdoton. En ole hänen kanssaan läheskään joka asiasta samaa mieltä, mutta nuorilla pojilla kuuluu olla kelpo esikuvia, ja jonkinsorttisena vasemmistolaisena olen kyllä hyvin tyytyväinen siihen, että on olemassa itsenäisehkösti ajatteleva vasemmistolainen kovis, joka ei ämmille nöyristele. Tietenkin minulle tuottaa täällä typerien svenskahomo-ennakkoluulojen läpitunkemassa Suomessa suurta kieroutunutta mielihyvää, että tämä jyhkeä testosteronijytky on ruotsalainen ja vieläpä riikinruotsalainen. "Pakkoruotsia" pitää varmaan juuri siksi vastustaa niin äänekkäästi, että meidän vellihousut pelkäävät hysteerisesti juuri Guillouta: tämä osoittaa pelkällä olemassaolollaan, että ruotsalainen mies voi ehkä yleisesti ottaen paremmin kuin suomalainen, ja sitähän nämä lahden tämän puolen penikselliset akat eivät suostu myöntämään ikinä.

Suomalaisen miehen kriisiytymisestähän on jauhettu maailman sivu, ja jauhajina ovat enimmäkseen olleet suomalaiset naiset, siis juuri se porukka joka ei hyvän miehen päälle ole ennenkään ymmärtänyt. No, leikki sikseen, mutta sota-aika on opettanut suomalaiset ajattelemaan, että miehen mieheys on vain ja ainoastaan kiinni hänen kyvystään puolustaa maata sodan aikana ja armeijan käymisestä. Toisin sanoen miten kurja surkimus, oppimaton ääliö ja peräkyläläinen juntti mies sitten onkin, kun hän armeijan on käynyt niin sen jälkeen hänellä on moraalinen oikeus maleksia loppuikänsä kunnan elättinä. Itse asiassahan hyvinvointivaltio ja sosiaalihuolto luotiin Suomeen vain ja ainoastaan sotaveteraaneja varten. Ei ole mikään sattuma, että hyvinvointivaltion alasajo alkoi presiis samaan aikaan kun sotaveteraanit alkoivat joukoittain siirtyä ajasta ikuisuuteen: heitä vartenhan se oli.

Sota-ajan jälkeen suomalaisella miehellä on ollut vain kaksi dikotomisesti vastakkaista sosiaalistumisen mallia: joko tulla sellaiseksi armeijan aivopesemäksi henkisesti pystyynkuolleeksi oikeistopölvästiksi - tai sitten kapinoida tätä miehisyysmallia vastaan sen negaatiolla, eli verettömällä ja voimattomalla vasemmisto-aseistakieltäytyjä-pehmokliseellä. Pehmomieheys näkee itsensä jonkinlaisena vastapoolina perinteiselle mieheydelle, mutta itse asiassa se on jo valmiiksi hävinnyt taistelunsa armeijaa palvovaa oikeistojäärää vastaan tunnustamalla, että nykyaikainen oikeistojäärä ja "perinteinen mieheys" ovat muka sama asia. Näinhän ei ole. Tyhmä, lukutaidoton ja armeijaa palvova oikeistojäärä on nimenomaan modernisaation mukanaan tuoma ilmiö. Agraariyhteiskunnan perinteinen patriarkka, kuten minun isoisäni, on aivan eri asia: luonnollisella auktoriteetilla varustettu mies, jota uskotaan, kunnioitetaan ja totellaan, koska hän oikeasti tietää, osaa ja ymmärtää. Hän ei kammoksu väkivaltaa sellaisin melodramaattisin - ja melodramaattisuutensa vuoksi epäaidon oloisin - äänenpainoin kuin pehmomies, mutta väkivallan käyttö ei liioin ole hänelle itsetarkoitus, hyve eikä hauska leikki, kuten nykyajan asehullulle oikeistojäärälle, vaan viimeinen mahdollisuus ja hätäkeino, ja sellaisena oikealla, asianmukaisella paikallaan. Hän ei ole pehmo eikä macho, vaan molempia yhtaikaa ja paljon muuta: hän on itseään häpeilemätön kokonainen mies.

Se, että Ruotsista löytyy Jan Guilloun kaltaisia kokonaisia miehiä, osoittaa, että pitkä rauhanaika ei suinkaan ole veltostuttanut eikä kastroinut ruotsalaisia henkisesti. Nimenomaan sota tuhoaa ja kastroi miehen. Ruotsissa minun isoisäni (joka oli keski-iän kynnyksellä jo sodan alkaessa eikä joutunut rintamalle) kaltaiset miehet ovat saaneet kehittää omaa mieheyttään vapaasti ja häpeilemättä, ja naisille on uskallettu sanoa asiallisesti vastaan, kuten Guilloukin mielellään tekee - siitä hyvästä häntä toki on haukuttu sovinistiksi, mutta Miehenä hän ei sitä leimaa tietenkään pelkää.