Olavi Paavolainen

Maalainen mainitsi Olavi Paavolaisen, joka kuului joskus minunkin - jollei nyt kotijumaliini, niin ainakin lempikirjailijoihini, juuri tyylinsä ansiosta. Vaikka hän tiettävästi korjailikin Synkkää yksipuhelua uusien poliittisten olojen mukaiseksi - miten on, nyt kun Tuntemattoman sotilaankin käsikirjoitusversio (johon tehdyt poistot ovat suurimmaksi osaksi perusteltuja, vain pari vitsiä on yliviivattu turhaan - ainakin se heitto Leninin vinoista silmistä on hulvaton) on saatu markkinoille, eikö olisi aika jo tuoda ulottuvillemme myös Synkän yksinpuhelun käsikirjoitusmateriaali? Vai onko se hävitetty?

Joskus maailmassa muistan suositelleeni sekä Synkkää yksinpuhelua että Kolmannen valtakunnan vieraana -kirjaa tutuille ja tuntemattomille, huomaan, etten ole lukenut kumpaakaan varmaankaan vuosiin. Nykyään ei tietysti kerkiä lukea juuri mitään suomenkielistä, mutta tyylillisesti esikuvallisia tekstejä pitäisi lukea säännöllisesti. Niinhän teen iirinkin kohdalla, jotta mehukas Ulsterin murteeni ei kärsisi - pikemminkin kärsivät lukijat. (Seán O'Connor luki juuri keskentekoista iirinnöstäni Pasi Jääskeläisen palkitusta scifinovellista Missä junat kääntyvät, jolle jo vuosi-pari sitten sain iirintämisluvan itse kirjailijalta Portin nettisivujen kautta, ja sanoi, että iirin kieli on tavallisen hyvää, mutta valitti sitä, että rajoitan itseäni liikaa käyttämällä Ulsterin murretta. Oikeastaan ei enää ole kyse mistään murreuskollisuudesta - luen meheviä kansankielisiä tekstejä muillakin murteilla ja omaksun niistä vaikutteita - vaan siitä, että Ulsterin iiristä on oikeasti tullut minulle "iirin kotimurre", siinä hieman standardilla pehmennetyssä muodossa kuin sen olen oppinut. Toivon mukaan kansanomainen otteeni ja tyylini tekee siitä murteellisuuksista huolimatta lukukelpoista tekstiä - Seánia pelotti, että kavennan lukijakuntaani, silti hänkin, parantumaton munsterilainen, sen tekeleen jaksoi lukea.) Ja Synkkä yksinpuhelu on oikeasti kaunista suomea ja tehokasta kieltä, puhumattakaan siitä, että eräät maisema- ja tapahtumakuvaukset ovat pikkutarkkoja ja painuvat tehokkaasti mieleen. Itse asiassa minulla on eräistä kirjan tapahtumapaikoista hyvinkin visuaalisia mieli-, jopa muistikuvia.

Juuri sen takia pidän täysin mahdollisena, että ihmiset voivat kuvata ikään kuin nähtynä vaikutelmia muistikuviaan jostain sellaisesta, mitä he eivät ole koskaan nähneet. Isänmaallisilla tahoilla on paha tapa inttää kyllästymiseen asti, että historiantutkijat ovat kommunisteja tai muuten vain epäluotettavia ja että elävää tietoa on vain ne ajat itse kokeneilla. Tästä en ole ollenkaan samaa mieltä: tulkinta, luettu ja keskusteltu muuttaa muistoja vuosikymmenten saatossa todella voimakkaasti. Taannoin kuulin radiossa jonkun tädin muistelevan, että Moskovan Tiltun radiopuheiden edellä kuuluivat sanat slúusaitte, slúusaitte, tava-RITS fin-LJÁN-dija. No niin, ensinnäkin tuo toiseksi viimeinen sana ei ole tovarishtsh, joka painotetaan toiselta tavulta - ta-VAAAA-rish - vaan govorít, puhuu. Lause kuuluu siis slúshajte, slúshajte, govorít Finljándija - jos olette nähneet Kristiina Schoulginin dokumentin Miksi en puhu venäjää, tiedätte, että nämä sanat eivät liittyneet ollenkaan venäläisten propagandaan, vaan niillä aloittivat puheensa sodanaikaiset suomalaiset kaiutinautot julistaessaan suomalaisten totuutta venäläisille rintamalinjojen yli. Lause muuten tarkoittaa: Kuunnelkaa, kuunnelkaa, Suomi puhuu! - On mahdollista, että täti-ihminen oli kuullut sanat uutisfilmissä tai rintamalottana, mutta sanojen merkitystä ymmärtämättä liittänyt ne toiseen yhteyteen. Kyllähän sinänsä on mahdollista, että Moskovan Tiltun radiolähetysten yhteydessä kuului venäjänkielistä puhetta, mutta mikä järki Moskovalla olisi ollut selittää suomalaisille venäjäksi, että "nyt puhuu Suomi"?

Mitä tulee Natsi-Saksan matkakirjaan Kolmannen valtakunnan vieraana, siinä Paavolainen antaa itsensä haltioitua natsismista siinä määrin, että Matti Kurjensaari (silloin vielä nimeltään Salminen), kolmikymmenluvun vihainen nuori mies ja ei-sosialistinen vasemmistolainen (nuorena poikana luin aika perusteellisesti hänen muistelmansa noilta ajoilta, sillä olin kai havaitsevinani itsessäni jonkinlaisen mentaalisen sukulaisuuden Kurjensaareen, ja merkittävä vaikuttaja ja esikuva hän ilman muuta on ollut) päivitteli omassa arvostelussaan, oliko Paavolainen - ystävä, mentori, esikuva ja haastateltava - peräti kääntynyt natsiksi: hän piti kirjaa "syvimmältä innoitukseltaan oikeistolaisena", mutta totesi, että Paavolainen tuskin kauaa jaksaa seurata viiksekästä oppi-isäänsä. (Joskus 90-luvulla kustantaja teki meille sellaisen palveluksen, että Kolmannen valtakunnan vieraana ilmestyi uutena laitoksena - Kolmannen valtakunnan vieraana ja juhlien jälkeen - johon on liitetty sekä aikalaisarvostelut - niiden joukossa tuo Salminen-Kurjensaaren arvostelu - että teoksen kommentointia nykypäivän näkökulmasta.) Sanoisin itse, että Paavolaisen teos on erittäin arvokas dokumentti siitä, miten senaikaiset intellektuellit antoivat itsensä lumoutua natsismista. Paavolaisessa oli hiukan Esa Saarista - Esa Saarisenkin voisi kuvitella kohkaavan natsismin karnevalistisesta sikaenergiasta - mutta siinä missä Saarinen olisi luultavasti jäänyt pysyvästi jonkinasteiseksi Hitlerin kannattajaksi (paitsi että hän olisi tietenkin jälkeen päin sanoja vääntelemällä selittänyt asian niin, että hän innostui vain natsien kyvystä ohjata ja lavastaa suuria massatapahtumia, ei juutalaisvastaisuudesta), Paavolainen antaa itsensä innostua hallitusti voidakseen ymmärtää - ja tehdä ymmärrettäväksi muillekin - miksi muut innostuvat hillittömästi ja parantumattomasti.