Kaksi kulttuuria, osa II

Toinen Tiramisun puolikkaista ilkkuu näköjään olevansa ruotsinkielinen ja kysyy, mitä minulla on siihen sanomista. Mitäs minulla olisi sanomista tyypillisiin degeneraatiotapauksiin: hyvienkin perheiden lapset voivat päätyä juopoiksi, varkaiksi, prostituoiduiksi, narkkareiksi tai suomenkielisten seuraan. Ja seura tekee kaltaisekseen.

No, "leikki leikkinä, sanoi Pena Pesonen kun kurkkua auki leikkas ja veljensä tappo" (vanha viidakon sananlasku...ei kun varkautelainen hokema), mutta tosiasia on, että samat ihmiset ovat eri kielillä erilaista seuraa. Minä tulin ÅAhan 19-vuotiaana Savosta suomenruotsalaisen isän ja toisen polven savolaisen äidin poikana, jonka olivat kasvattaneet isovanhemmat - äidin umpisuomenkieliset vanhemmat. Isän kanssa minulla oli ollut harvinaisen vähän tekemistä ennen teini-ikää. Isoäitiä vastaan kapinoidakseni aloin puhua isän kanssa ruotsia, kun tilaisuus oli, ja ÅAhan menin hyvin hyfsaamattomana ja karkeaksihöylättynä, epäsosiaalisena lukioälykkönä, puhuen kummallista savolaisen kouluruotsin ja isän pedersöreläisen murteen sekoitusta. Pitkällisen kulttuurishokkeilun jälkeen gjorde de folk också av mig, mutta noin vuoteen 1995 asti minulla oli erittäin vähän tekemistä suomenkielisten ihmisten kanssa omia sukulaisia lukuunottamatta - myös suomenkielisten ÅA-kavereiden kanssa puhuin ruotsia enemmän kuin suomea.

Kun aloin sitten valmistumisen kynnyksellä tutustua suomenkielisiin ihmisiin, myös nuoriin opiskelijoihin ja varsinkin tyttöihin, kuvittelin aluksi, että heihin voisi soveltaa ÅAssa opittuja sosiaalisia taitoja. Varsin nopeasti kuitenkin huomasi, että apinat eivät ole ihmisiä eikä niitä kannata sellaisina kohdellakaan: suomenkielisen Suomen sosiaaliseen kulttuuriin kuuluu jatkuva kyynärpäätaktikointi, kun itsetunto-ongelmaiset neurootikot hakevat itselleen tunnustusta väkivalloin ja toisia mollaamalla.

Jos olisin tavannut Tiramisun ruotsinkielisen puolikkaan Fänrikenissä tai Kårenilla (ei siksi että olisin Kårenilla erityisemmin viihtynyt, mutta kun olin päässyt eroon pikkukundin ujoudestani, sinne oli röökinhajusta huolimatta ihan kiva mennä tsekkaamaan meikäläistä kiinnostavat kulttuuritilaisuudet aina silloin tällöin), meistä olisi kenties voinut tulla ystävätkin. Valitettavasti, kuten Brecht kirjoitti, doch die Verhältnisse, die sind nicht so.

PS. Lumikola kirjoitti tähän vastineen, joka oli tasan yhtä lapsellinen ja tyhjänpäiväinen kuin hänen juttunsa yleensä, ja hän ihmettelee, kuinka monen ruotsinkielisen kanssa olen mahtanut riidellä. Om sanningen skall fram, minulla on ollut yksi psykonarttujuttu ruotsinkielisen kanssa, jonka yhteydessä putkareissu oli oikeasti lähellä, mutta kyseinen neito otti lopulta minuun yhteyttä ja sovimme asian, jolloin molemmat ottivat oman osansa vastuusta. Olimme tosi hyviä kavereita sen jälkeenkin, saatoimme puhua kolme tuntia yhtä soittoa keskenämme. Nykyään hän on jo perheenäiti, mutta tervehdimme yhä, ainakin jos minä huonoilla silmillä ja laseitta tunnistan hänet. Moka oli yhtä lailla kummankin, mutta koska oikeasti pidin hänestä, surin juttua aika monta vuotta jälkeenpäin.

Toisella kertaa taas tyttö itse otti asian puheeksi heti kun aavisti, että minä saattaisin olla tulkitsemassa häntä väärin. Näiden juttujen jälkeen opin ruotsinkielisellä puolella edellyttämään normaalilta miehen ja naisen väliseltä ystävyydeltä sitä, että 1) ei anneta ymmärtää, ja 2) jos annetaan ymmärtää, niin siitä otetaan vastuu, ja 3) riidat voidaan sopia jälkeenpäin 4) ilman, että toista osapuolta sen jälkeen mollataan julkisesti mm. lehtipakinoissa.

Psykonarttujen käytös ottaa niin raskaasti aivoon juuri sen takia, että ne saakelin juntit 1) eivät kerta kaikkiaan osaa olla miehen kanssa muuten kuin flirttaillen, 2) eivät ota minkäänlaista vastuuta mistään, 3) tuomitsevat miehen heti ensimmäisen ristiriidan perusteella hulluksi raiskaajaksi ja 4) levittelevät toisesta osapuolesta jälkikäteen julkisesti kaikenlaista paskaa sekä mobilisoivat kaverinsakin lähettämään miehelle uhkauksia. Tällaista peliä en ole koskaan, ikinä, konsanaan enkä kertaakaan saanut osakseni keltään ruotsinkieliseltä, mutta psykonarttukokemusteni perusteella (jotka kaikki sijoittuvat yllä mainittujen sovinnolla selvitettyjen tapausten jälkeiseen aikaan) moiset elkeet ovat nuorten suomenkielisten naisten keskuudessa sallittuja, jopa suositeltavia.

Minä olen yhden ainoan kerran sanonut muodollisesti irti ystävyyteni ruotsinkieliseen ihmiseen. Se johtui siitä piirteestä, joka suomenruotsalaisessa kulttuurissa oikeasti ottaa minua prosessoriin, eli juoruilusta, nuuskimisesta ja uteliaisuudesta - puolaksi se olisi wscibstwo, ässän päällä kreska (akuutti aksentti). Asianomainen henkilö oli ja on hyvää tarkoittava ja kiltti ihminen, jonka kanssa mielelläni olisin yhä väleissä, sillä kertaa vain pinnani kerta kaikkiaan katkesi, ja yritin ilmentää suuttumustani ylevästi ja hienostuneesti. Mutta psykonarttuilua en ole kertaakaan ruotsinkielisissä piireissä kokenut, kun taas suomenkielisellä puolella en ole paljoon muuhun törmännytkään.

PPS. Lumi sanoo, ettei minulla ole mahdollisuuksia parisuhteeseen suomenkielisten kanssa, jos pidän heitä kaikkia apinoina. No, itse asiassa olen kirjoittamassa omaelämäkerrallista romaania Alla känner apan, jonka päähenkilö on suomenruotsalainen apina Anders Arvid Schimpansson. Hänen ensimmäinen esi-isänsä saapui Suomeen sirkuksen simpanssina ja sai tietysti heti monta tyttöystävää, koska oli eksoottinen ulkomaalainen, mutta koska Anders itse on ihan tavallinen hurrin (jolta hän on perinyt jalopiirteisen kuononsa) ja savolaisäidin poika, hän ei tietenkään voi esittää ulkonäköään minään jännittävän ulkomaalaisen aatelismerkkinä: hän on vain tavallinen apinan näköinen alimman tason suomalaismies, joka joutuu tyytymään avioliittoon oikean kätensä kanssa, mikä on kyllä såtillvida naisen kanssa seurustelua parempi järjestely, että oikea käsi ei pane (sic!) pahakseen, jos vaikka man ibland för omväxlings skull prasslar lite till vänster. Anders Arvid käy tietysti myös Korkeasaaressa pohtimassa, sekaantuisiko hän oikeisiin apinanaaraisiin, jos ne vaikka kiihottaisivat häntä kun hänessä itsessäänkin on tuota simpanssin verta, mutta hän toteaa vieraantuneensa tyystin rodustaan: hänkin himoitsee vain tavallisia ihmisnaisia, ei simpanssinaaraita, niin perverssiä kuin moinen lajirajat ylittävä seksi onkin.

Olen aika kunnianhimoinen Anders Arvidin seikkailujen suhteen, ja aion ympätä romaaniin mukaan kaikki hulluimmat ideani. Vakava aikomukseni on saada kirja julkaistua, ruotsiksi. (Suomeksiko? - älkää viitsikö!) Koska tulen romaanissani nimittäneeksi niin itseäni kuin (implisiittisesti) suomenruotsalaisia apinoiksi, minulla on mielestäni oikeus kutsua myös suomenkielisiä apinoiksi.