Russkij formalizm

Koetin lueskella tänään venäläistä kirjallisuustiedettä, mutta Bahtin pod maskoj taitaa vieläkin olla vähän liian vaikeaa kamaa minulle. Tai no, ei muuten, mutta typeryyksissäni tein periaatepäätöksen panuta koko kirjan alusta loppuun paremman venäjän oppimiseksi - mikä merkitsee, että olen juuttunut keskelle puuduttavaa ja mitäänsanomatonta freudilaisuudesta kertovaa artikkelia. Trio Erektuksen miehet naurakoot tässä kohtaa paskaisesti, mutta vanhana alan miehenä voin siihen vain todeta, että kielen oppimiseksi on pieni pakko tutustua sillä kirjoitettuihin teksteihin sellaisiltakin aloilta, joista ei itse ole kiinnostunut. Freudia en ole ottanut aikoihin erityisen vakavasti, mutta äijän vaikutus omaan aikaansa ja sen ajattelutapaan on mielestäni kiintoisa aihe, koska sisälläni asuu pieni aatehistorioitsija, joka haluaa ulos - ja koska olen sattuneesta syystä joutunut tutustumaan erityisesti neuvostokommunismiin ja natsismiin melko perinpohjaisesti, minua kiinnostaisi tietenkin kartoittaa laajemmin juuri näiden kahden, heh, kiintoisan anomalian aatehistoriallista taustaa - jos nyt vaikka onnistuisin kehittämään jonkinlaiset yleiset kriteerit totalitaarisen aatteen tunnistamiselle. Tosin en pidä kovin todennäköisenä totalitaarisen aatteen nousua valtaistuimelle - nykytilanteessa suurin vaara, johon totalitarismi voi johtaa, on yhteiskunnan korruptoituminen ja yhteiskuntarauhan häiriintyminen. Esimerkiksi Joensuun surullisen kuuluisa skinhead-ilmiöhän oikeastaan oli vain laajemman korruptoituneisuuden seuraus, kun "isänmaallisuudesta" innostuneet kaupunginisät sietivät ja rohkaisivat rasistista ja äärioikeistolaista väkivaltaa. (Olen kirjoittanut tästä tarkemmin iontráilissani Tavan roisto, isänmaallinen pohjalieju ja sydämen sotaveteraanit.)

Mutta puhe ei ole siitä, vaan kirjallisuustieteestä. Kun en jaksanut alkutekstiä lukea, niin luinpahan ainakin Timo Sunin suomennoksen Boris Eichenbaumin artikkelista Kak sdelan Shinelj Gogolja. Artikkeli käsittelee Gogolin kerronnan humoristisia elementtejä, sitä, miten Gogol pystyy tekemään koko kerronnastaan humoristista, niin että tapahtumien ei välttämättä tarvitse olla kovin naurettavia. Gogolin kerronta on skaz-tyyppistä, saksaksi kai sanottaisiin erlebte Rede, eli se pitäytyy kolmannessa persoonassa, mutta hyvin persoonallisessa kolmannessa persoonassa: kertoja ei ole persoonaton ja kaikkitietävä, vaan pikemminkin tarinaniskijä, joka esittää omia subjektiivisen kuuloisia arvioitaan henkilöiden motiiveista ja käyttäytymisestä. Tärkeä rooli on silloin tarinan - kun kyse on formalismista, sietää olla varovainen tarina- ja juoni-termien käytössä, sillä formalistille ne eivät tarkoita samaa asiaa - siis tarinan kannalta epäoleellisilla yksityiskohdilla, joita lisäillään vain sen takia, että ne sopivat mukavasti sekaan - ja kuitenkaan eivät sovi, tai pikemminkin: arkikielen fraasien ja kuluneiden sanontatapojen laajentaminen tavalla, joka on itse sanonnan kannalta luonteva, mutta ei enää sovi muuhun yhteyteen. Mietitäänpä, voisinko itse kehittää gogolilaisen sanaleikin. Silloin kun harrastan itse sanaleikkejä, ne pyrkivät yleensä korostamaan jonkin virheelliseksi mielletyn sanontatavan naurettavuutta. Vanha vitsi on, että suomeksi kirjoitetaan vähintään, mutta vähintäin on oikein vain jos se kirjoitetaan erikseen: vähin täin - yhteen aikaan minulla oli tapana lisätä ilmaukseen vähintäin aina kommentiksi: ...mutta runsain satiaisin. Hieman gogolilaista henkeä on myös Mikko Haljoen klassisehkossa heitossa - pahaa pelkään, että Haljoen kootut pakinat katosivat muuttoni yhteydessä - kongressihotelleista, joiden rakennuttajat vakuuttelivat investointinsa pitkällä tähtäimellä osoittautuvan kannattaviksi: Niin pitkää tähtäintä ei ole rannikkotykistölläkään, että sen toisesta päästä näkyisi puhdasta voittoa. Mutta eivät nämä vielä ole oikein gogolilaisia luomuksia. Taidanpa määrätä itselleni kotitehtäväksi kymmenen gogolilaisittain koomisen kielikuvan kehittämisen.