Ämpärillinen Guatemalan virtsaa

Lattarikirjallisuuden kanssa olen edelleenkin yrittänyt tapella. Taistellessani eilen illalla päälle kaatuvia kirjakasoja vastaan löysin García Márquezin Kukapa everstille kirjoittaisi espanjaksi. Olen ilmeisesti kahlannut sen kertaalleen läpi ja panunnutkin, mutta minulla ei ole mitään mielikuvaa siitä, tapahtuiko siinä koskaan mitään muuta kuin se, että eversti raapi raspaduras irti kahvipannun pohjasta, tinaoksidiin sekoittuneita kahvinporoja. Nyt täytynee ottaa seuraava panuamiskierros, poimia marginaaleihin ne sanat, joita en ole vielä poiminut.

Ja irvailkaa te rauhassa, että GGM on kolumbialainen, ei guatemalalainen kirjailija. Kirjoitin tuon otsikon vain kaikkien niiden kiusaksi, jotka ammensivat 1970-80-luvuilla Latinalaisen Amerikan kärsimyksistä vahvistusta romanttiselle vasemmistolaiselle uskolleen. Monet asiat, joiden puolesta romanttiset vasemmistolaiset toimivat, olivat moraalisesti oikein - Salvador Allende oli, niin vastenmielistä kuin tämän myöntäminen onkin oikeistohörhöille, kansan vapailla vaaleilla valitsema presidentti ja hänen hallituksensa talousvaikeudet olivat ainakin osittain Yhdysvaltain tietoisen horjutuspolitiikan seurausta; Nicaraguan sandinistihallitus ei ollut sen enempää utooppisen sosialistinen onnela kuin kommunistinen totalitarismikaan, vaan maanosalle melko tavanomainen sosialistista retoriikkaa harrastava populistijuntta, jonka rinnastaminen Itä-Eurooppaan oli täysin asiatonta - mutta siinä oli yhtä vähän aitoa huolta Latinalaisen Amerikan kansoista kuin Baltian kohtaloa itkeskelevällä oikeistolla oli aitoa huolta Itä-Euroopan ihmisistä. Jo moneen otteeseen olen viitannut siihen, että minua ärsyttää Pablo Nerudan runon intiaani, joka käpertyy elävältä. Tiesikö Neruda oikeasti mitään intiaanien asemasta ja kärsimyksistä? (No joo, hän kertoo että hänellä oli koulukavereita, joilla oli araukaanikielinen sukunimi, mutta sin a raibh de.) Oliko espanjaa puhuva marxilainen oikea henkilö vapauttamaan intiaania? Eikö marxilaisuus loppujen lopuksi vain ollut osa espanjaa puhuvan kaupunkieliitin poliittisista harrastuksista, maaseudun nälkäänäkevien kannalta yhtä irrelevantti kuin aikoinaan Bolívarin ja José de San Martínin tasavaltainen vallankumous?

Toivon mukaan la nueva Guatemala es paz y desarrollo, kuten propagandajuliste julistaa sen uudehkon suomenkielisen Latinalaisen Amerikan historian sivuilla, ja toivoisi myös että samat ihmiset, jotka keuhkosivat niin paljon lautasellisesta Guatemalan verta, jaksaisivat innostua myös ämpärillisestä Guatemalan virtsaa. Virtsaa käytetään nimittäin maaseudulla moniin tarkoituksiin - vanhassa virtsassa on ammoniakkia, jolla tunnetusti voidaan pestä ja desinfioida paikat (niinkin korkeateknologisessa kielessä kuin saksassa on erityinen sana - Jauche - tarkoittamaan tällaista hyötykäytettävää vanhaa virtsaa) ja kun sanon, että Guatemalan virtsan tulisi herättää yhtä suuria intohimoja kuin sen veren, se tahtoo sanoa, että solidaarisuudellaan kovasti kerskailevat hienohelmaintellektuellit saisivat kaikella muotoa kiinnostua siitäkin, miten esim. guatemalalaiset elävät rauhan aikana, miten he haluavat elää ja olisiko heillä itsellään muita haaveita kuin esittää ikuisesti sorretun roolia siinä maailmannäytelmässä, jota "edistykselliset radikaalit" mielellään lavastavat itsensä ja kaveriensa katsottavaksi.