Elämäni naisena: pari sanaa Peter Handkesta

Tulin langenneeksi Peter Handken tuoreeseen romaaniin Der Bildverlust, vaikkei oikeasti ollut varaa ja vaikka Suhrkamp Taschenbuch -pokkarit eivät enää ole niin halpoja kuin murrosiässäni. Hänen varhainen pienoisromaaninsa Wunschloses Unglück näkyy olevan nyt saatavana suomeksi, mutta ehdin jo unohtaa suomennoksen nimen. Takakansitekstin mukaan kirja kertoo Handken äidin elämästä naisena. Vautsi! Että oikein äidin elämästä naisena? Ei esimerkiksi äidin elämästä miehenä, koirana, hattuna tai sateenvarjona?

No, me kaikki saksantaitoiset olemme jo lukeneet Wunschloses Unglückin, josta ainakin murrosikäiselle Panulle jäi tavattoman ahdistava mielikuva elämän tarkoituksettomuudesta ja tyhjyydestä. Itse kirjasta en muista yhtään mitään, ainoastaan sen ahdistuksen muistan. Ja se oli varmaan tarkoituskin. Eihän Handken kirjoista koskaan muista mitään muuta kuin ilmapiirin. Sekä Die Angst des Tormanns beim Elfmeterissä että Der Chinese des Schmerzesissä on ilmapiiri, mutta niiden tapahtumista ei jää mitään mieleen. Isosisko osti joskus minulle joululahjaksi Handken Die Stunde der wahren Empfindungin, mutta koska se oli suomennos, se jäi lukematta. Saksankielisten kirjojen suomennoksia en juurikaan osaa enää lukea. Laimennettu limsa ei maistu.

No jaa, on minulla yhdestä Handkesta jäänyt mieleen sitaatti: aforismikokoelma Die Geschichte des Bleistifts sanoo osuvasti: Meistens würde das Motto genügen. Aber der Autor hat noch den lächerlichen Ehrgeiz, auch den Rest zu schreiben. Olen tänään harvinaisen generöösillä päällä ja käännän sen saman tien suomeksi: Yleensä pelkkä motto riittäisi. Mutta kirjailijan täytyy naurettavaa kunnianhimoisuuttaan kirjoittaa loputkin.

Niin, ja Kivun kiinalaisessa esiintyi myös kiintoisa ja tarpeellinen uudissana das Urheben. Mitenkähän suomentaja sen käänsi?