Lempikirjatkin vaihtuvat

Kasablogissa siteerataan Henry Milleriä, joka väittää, että ihminen lukee elämänsä aikana kunnolla ja oikeasti vain noin kaksikymmentä kirjaa, joihin hän sitten kerran toisensa jälkeen palaa. En ole ollenkaan samaa mieltä. Nuoruuteni suurista kirjoista valtaosa on jäänyt reilusti taakse: vallankin Hessen Arosusi ja jopa pitkäaikainen raamattuni, Sandemosen Pakolainen kohtaa jälkensä. Kumpaakaan en ole lukenut uusiksi enää vuosiin, enkä juurikaan edes tarvitse niitä. Monien aikoinaan hyvinkin paljon arvostamieni kirjojen hienous on hämärtynyt. Esimerkiksi saksalaisista kirjailijoista sekä Heinrich Böll että Günter Wallraff ovat selvästi taaksejäänyttä elämää, vaikka Böllillä oli niin suuri merkitys saksantaitoni kehittymiseen, että varmaan edelleenkin puhun ja kirjoitan leimallisesti ennen muuta Böllin ja Hessen saksaa. Tällä hetkellä kuitenkin klassikoista päällimmäisenä on Stefan Zweig, jonka novellit ovat sängynlaidallani, nykykirjailijoista olen viimeksi innostunut Wladimir Kaminerista. Edes Orwellin esseitä, joilla oli oleellinen vaikutus maailmankatsomukseni muovautumiseen, en kertaa kerran viikossa, kuten joskus aiemmin. Ja viimeksi kun jokin kirjailija sai minut hämmästymään siitä, että noinkin voi kirjoittaa, kyseessä oli Borges, joka sai minut innostumaan espanjan opetteluun - viisi vuotta sitten, Irlannissa. Mutta jo nyt Borges alkaa olla tyhjiin ammennettu, vaikka toki aion perusteellisesti lukea miehen tuotannon espanjaksi - lempinovellini, kuten Tlön, Uqbar, Orbis Tertius, olen jo lukenutkin.

Minusta tuntuu, että Miller jäi lukijana lopullisesti kiinni johonkin sellaiseen vaiheeseen, jonka itse katson jo ohittaneeni.