Kannabistande

Ja minä itse? Miksi näitä mietin?

Se merkki varhaisen on vanhuuden.

--- Eino Leino

Kävinpä tässä joutessani multikulttuuritapahtumassa. Länsiafrikkalainen bändi esiintyi hyvää suomea puhuvan samalta suunnalta kotoisin olevan managerinsa manageeratessa ja ohjaillessa touhukkaana koreografiaa. Perulaista safkaa oli tarjolla, täytyihän sitä maistaa, jos siihen (sattuneesta syystä) joutuu vielä joskus tottumaan. Ihan hyvää. Mutta huomioni kiinnittyi erääseen olentoon, jolle en voi keksiä muuta nimitystä kuin kannabistande. (Tande, se kerrottakoon, on murrosiänaikainen halveksuva vastine tantalle.)

Kannabistandeja taitaa olla maailmassa enemmänkin. Joskus 1980-luvun loppupuolella jossain peräkylässä vaikutti iltalehtiinkin asti päässyt hasistäti, joka eli rupisessa hökkelissä hasista poltellen. Tämä kiltti täti oli hyvin iloinen ja onnellinen ja opetti lapsiakin polttelemaan ilon ja onnen lähdettä, pyhää yrttiä ja plää plää plää. Tande kehui tunteneensa Osmo Soininvaaran, minkä Ode itse asiasta kuultuna oli valmis myöntämään todeksikin: kyseessä oli entinen opiskelukaveri, joka oli mennyt deekuille. Hän oli ollut nuorena nätti tyttö, mutta nelikymppisenä kannabistandena näytti kuusikymppiseltä rutilaihalta pulimummolta.

Multikulttuuritapahtumassa hilluneesta kannabistandesta huomasi heti, mitä heimoa hän oli. Vaatteet olivat ties mistä haalittu yhdistelmä, matkatavarat olivat maassa hänen edessään, ja totta kai seassa oli myös jonkinlainen käsilaukku, johon oli ommeltu tyylitelty hamppukasvin kuva. Hän kiemurteli tavalla, joka varmaan joskus 30 vuotta sitten oli ollut seksikäs. Nyt se näytti lähinnä irvokkaalta. Jalkojen liikuttamista tanssiesitykseen ei kuulunut lainkaan, ainoastaan kiemurtelua.

Kun kaikki hasiksenvapauttajat, libertaristipellet sun muut jyripuhakaiset tulevat selittämään minulle siitä, että huumekielto on fasismia ja että kannabis on onnen ja rauhan lähde (yleensä nämä kukkaislapset ovat kireämpiä, äreämpiä ja väkivaltaisemman oloisia kuin meikäläinen, mitä on jo oikeasti pidettävä suorituksena), en voi olla ihmettelemättä, miten heidän tapansa mukaintellektualisoida oma riippuvuutensa oikein eroaa junttimaisten alkoholistien defensseistä. Varsin tavallinen dysfunktionaalinen alkoholistiperhe on sellainen, jossa viinavaikeudet selitetään ja stilisoidaan "luovuuden" ja "taiteellisuuden" välttämättömäksi seuraukseksi/edellytykseksi. Luovia ja intellektuaaleja oltiin meilläkin, vaikka/koska (minusta "koska") pöydässä ei ikinä näkynyt alkoholipulloa. Älkää kuvitelkokaan, ettei pilveläisperhe voisi olla samanlainen. Aivan vastaavasti: kun kannabistanden tai kannabisspurgun alku selittää innokkaasti että tötsyjen käyttö on älyllistä, että sille on aatteelliset perusteet, älkää kuvitelkokaan että kyseisen hörhön argumentointitapa sinänsä olisi merkki jostain hallitusta tai älyllisestä huumeidenkäytöstä. Muistan että Helsingin rautatieasemalla - vai oliskohan se itse asiassa ollut Pasilan asema - seuraani tyrkyttäytyi säälittävässä tilassa ollut ja surkeasti ynisevä, itkuinen kaveri, joka pitkän tukan perusteella piti minua potentiaalisena hassiksentarjoajana ja alkoi vuolaasti selitellä, kuinka hän - vaikka tukka ei "enää" ollutkaan pitkä - "oli vaeltanut sillä samalla tiellä", tavoitellen jonkinlaista ideologista hippidiskurssia, jonka kuvitteli menevän minulle himaan. Narkkarien arvaamattomuutta pelkäävänä miehenä en kehdannut sanoa kaverille, että sinä poika et enää "vaella" minkään hippiaatteen laveaa tietä, vaan olet tukevasti tienposken liejussa ja siellä pysyt.

Ehkä kannabistande oli onnellinen siinä kiemurrellessaan, te sanotte. Joopa joo. Epäsosiaalisena ja yksinäisenä miehenä tiedän tasan tarkkaan onnellisuuden edellyttävän jonkinlaista seuraelämää ja muiden ihmisten antamaa arvostusta. Kannabistande oli kuitenkin selvästi omissa maailmoissaan, varmaankin keskittyi sauhutteluaineensa vaikutuksen alaisena muistelemaan niitä aikoja kun oli nuori ja haluttu ja miesten penikset nousivat häntä tervehtimään yhdessä heidän tarjoamiensa kannabissätkien kanssa. Hän oli kuten Uljaan uuden maailman somahumalassa makaavat vanhukset - liian rumia ikuista nuoruutta ja seksiä palvovaan maailmaan, jossa ei ollut ekologista lokeroa arvokkaasti vanhenneelle ihmiselle.

Ja siinäpä se kannabistanden masentavuus on. Kun nuoruudesta on tehty normi, ihmisellä ei oikein ole muuta tapaa vanheta - ei edes keski-ikäistyä - kuin muuttua nuoruuden pilakuvaksi - säälittävästi kiemurtelevaksi kannabistandeksi. Minäkin olisin halunnut vanheta arvokkaasti sellaiseksi kuin isoisäni, arvokkaaksi patriarkaksi, jota lapsenlapset voisivat kunnioittaa elämää suurempana miehenä, Jumalasta seuraavana. Mutta minustakin on tullut eräänlainen kannabistande vaikken käytä sen enempää kannabista kuin laillisiakaan päihteitä - jatkan edelleenkin omituisten kielten pänttäämistä ja opiskelijakämpässä luuhaamista, oman ihmelapsinuoruuteni kävelevänä parodiana.

PS. Koettakaahan arvata, pystyikö Kokkarinen pidättäytymään käyttämästä sanaa "humanisti" kommentoidessaan edelläolevaa. Oikein arvaajille ei ole luvassa palkintoja!