Humanismi

Kai maar minunkin täytyy lusikkani tähän soppaan pistää, vaikka se löyhkääkin mädiltä rotilta.

Ajauduin itse humanistiseen tiedekuntaan 23 ikävuoden kriisini tuloksena, kun alkoi tuntua siltä että nuoruus oli jo mennyt (= ei sukupuolielämää, ensirakkaus helsinkiläiseen psykopatian... ehh, psykologian opiskelijatyttöön meni nurin ja teki minut tuskallisen tietoiseksi ATMyydestäni) enkä enää pystynyt kokemaan matematiikkaa ja luonnontieteitä entisenlaisena jännittävänä seikkailuna. Kielet sitä vastoin olivat tuottaneet iloa pikkupojasta saakka, sitä paitsi matemaattis-luonnontieteelliset aineet eivät olleet mielestäni erityisemmin hyväksi sosiaaliselle kehitykselleni. Aivan oikein oivalsin, että tarvitsisin kieliä pitääkseni pollan koossa.

Ensivaikutelmani humanistisesta tiedekunnasta oli, että täällähän tehdään ihan oikeasti töitä. Edelleenkin olen sillä kannalla, että matemaattis-luonnontieteellisessä tiedekunnassa on mahdollista kasata opintoviikkoja vetelehtimällä ja tekemällä kaikki kirjan mukaan, mutta humanistipuolella joutuu rasittamaan aivojaan niin että se todella tuntuu jossakin.

Ilkan heitot tupakoinnin ja huumekokeilujen yleisyydestä humanistien keskuudessa pitävät toki oikeastikin paikkansa. Näkisin, että tähän vaikuttaa se Jyri Puhakainen -asenne: omaa itseä ei kyetä näkemään eikä haluta nähdä materialistisena lihakönttinä, jota huumeet ja lailliset päihteet voivat vahingoittaa fyysisesti, sillä tavalla kuin naarmu on peruuttamaton fyysinen vaurio disketissä (tämä vertauskuva tulee siitä kauheasta muistosta, kun gradu ei suostunut tulemaan ulos disketistä, ja Datacentralenin guru tarkisti sen ja ilmoitti: Ser du att de där förstörda sektorerna kommer så där med jämna mellanrum. Det innebär att disketten är fysiskt skadad), vaan lähtevät sen sijaan siitä, että tyyli on kaikki kaikessa, että elämään kuuluu "kokeilla" huumeita silloin kun ollaan huumeisissa ulkomaan metropoleissa (ja niissä oleskeleminen paikalliseen kulttuuriin tutustuen kuuluu oleellisesti esimerkiksi kielten opiskeluun), että jengiin kuuluminen - siihen liittyvine päihteilyvaatimuksineen - on omaa fyysistä etua tärkeämpää.

On olemassa sellainen Ilkankin syystä kyllä valittelema pölhöhumanistinen asenne, että miljardi vainajaa ei voi olla väärässä - että jos jengi joskus ennen on saanut lohtua ja iloa huumeista, niin mekin saamme ja meidänkin kuuluu tutustua siihen, koska se kuuluu siihen inhimilliseen kokemukseen, jota humanisti tutkii; ja jos jengi on joskus ennen vanhaan uskonut joihinkin älyttömiin taikaluuloihin, niin meidänkin muka pitää omaksua sellaisia taikaluuloja, koska emme muuten voi asettua tutkimiemme Näbäbämbörö-heimon sadan vuoden takaisten shamaanien asemaan - ts. kyseessä on innokas (mutta usein pinnallinen ja itsepetoksen täyteinen) ryömiminen tutkimuskohteen nahkaan. Omassa itsessäni näen tämän taipumuksen lähinnä siinä, että olen heittäytynyt täysillä mukaan iirinkielisyysliikkeen toimintaan opiskeltuani kieltä; mutta pyrin juuri iirinkielisyysharrastuksissani parhaani mukaan muistamaan olevani auttamattomasti suomalainen, ja huomattava osuus iirinkielisyystoiminnastani - alkaen S.Albert Kivisen Keskiyön madon iirinnöksestä - on orientoitunut hedelmällisen kulttuurivaikutuksen lisäämiseen Suomesta iirinkieliseen Irlantiin, se on siis Suomen markkinointia iiriksi. Pölhöhumanistinen suhtautuminen iiriin olisi lähempänä sitä, jonka tiedän eräästä saksalaisesta iirinharrastajasta: hän käyttää iirinkielistä nimeä, harrastaa iiriä (muttei osaa sitä kovin hyvin) ja yrittää (säälittävästi) samastua iirinkielisiin. Kokemukseni mukaan syntyperäiset iirinpuhujat arvostavat minua enemmän, koska yritän antaa heille jotain omastani heidän ehdoillaan; saksmanniparkaa he pitävät lähinnä pellenä ja oman itsensä loukkaavana pilakuvana.

Omasta mielestäni noissa innokkaissa samastujahumanisteissa on vikana se, että he menevät fanaattisesti päinvastaiseen äärimmäisyyteen vapautuessaan luulottelemastaan kuutiopääluonnontieteilijäasenteesta. Kuutiopään asenne esimerkiksi siihen Näbäbämbörö-heimon shamaaniin on, että shamaani on tieteestä ja tekniikasta mitään tietämätön, omassa paskassaan piehtaroiva villi, jolla ei voi olla kerta kaikkiaan mitään opetettavaa nykyajan ihmiselle, ja kun shamaani kuolaa ja örseltää ayahuascapäissään, hän on vain surkea narkkari, joka luulee huumehallujaan jumalnäyiksi.

No niin, omasta mielestäni sille on jokin syy, miksi shamaani örseltää ayahuascapäissään; ja jos me haluamme saada Näbäbämbörö-heimolaiset pikkuhiljaa luopumaan noitatohtoreista ja shamaaneista ja siirtymään oikean lääketieteen piiriin, saattaa olla käytännöllistä tietää, miten sen voisi tehdä aiheuttamatta turhia konflikteja. Kuutiopään resepti on, että lähetetään oikeita tohtoreita näbäbämböröille ja opetetaan ne luopumaan kuolaavista ja örseltävistä narkkarishamaaneistaan. Juuri tällä asenteella on toteutettu kehitysapua, ja kaikki tietävät hyvin miten siinä on pahimmillaan käynyt: hieno länsimainen tekniikka on ruostunut pilalle heti kun sitä ylläpitänyt hieno länsimainen kehitysapuhenkilöstö on lähtenyt livohkaan projektimäärärahojen ehdyttyä; ja virkaheitto shamaani traditionalistikavereineen on kaiken lisäksi sabotoinut työkseen länsimaisen terveyskeskuksen toimintaa, koska on jäänyt työttömäksi sen takia.

Samastujahumanisti on se tyyppi, joka ihan oikeasti uskoo että shamaani pääsee kosketuksiin oikeiden henkien kanssa vetämällä ayahuascaa; niinpä samastujahumanisti vetää itse päänsä täyteen ayahuascaa plaraillen siinä sivussa Carlos Castaneda -kokoelmaansa, kokee halluja ja toteaa nähneensä henkiä. Samastujahumanistin mielestä näbäbämböröitä ei tarvitse ollenkaan auttaa pääsemään osallisiksi modernista tekniikasta ja terveydenhuollosta, ei sittenkään kun he ovat kovan kuumeen ja kulkutaudin kourissa, koska samastujahumanistin mielestä noitatohtori hoitaa joka tapauksessa homman paremmin vetämällä ayahuascaa ja örseltämällä sekavia.

Mikä sitten on oma kantani näihin juttuihin? Pragmaattinen. Jotta näbäbämböröt saataisiin osallisiksi modernin elämän mukavuuksista omilla ehdoillaan, shamaani tulee pyytää apumieheksi. Toisin sanoen on luotava sellainen tilanne, jossa shamaani nivotaan osaksi kehittynyttä terveydenhuoltojärjestelmää, hänen annetaan huolehtia sellaisista pikkukrempoista, joihin kukaan ei kuole, hänelle opetetaan sellaiset länsimaisen lääketieteen niksit, jotka hän omasta maailmankuvastaan käsin ymmärtää, ja ne tulee opettaa hänelle hänen omaan maailmankuvaansa sopivalla tavalla ("jollei haavoja pestä, pahat henget pesiytyvät niihin - älä vedä liikaa ayahuascaa, sillä jos tapaat henkiä liian usein, saatat liukua kokonaan henkimaailman puolelle" jne). Hänen pojalleen, josta heimon tapojen mukaan aikanaan tulee shamaani, tulee tietysti järjestää stipendi lääketieteelliseen tiedekuntaan.

Kuutiopääluonnontieteilijän tapa suhtautua asiaan on omalla tavallaan fundamentalistinen, eli mennään kertomaan shamaanille, että vitut ne mitään oikeita henkiä ovat - ayahuascoissasi vain hourailet reppana - eli siis shamaani kuuluu jo periaatteellisista syistä palauttaa maanpinnalle henkimaailmoistaan. Juttu nyt kuitenkin on niin. että se on äärimmäisen epäproduktiivinen ja epäpragmaattinen tapa, joka ei toimi käytännössä, ja joka pahimmassa tapauksessa nostaa koko heimon kapinaan länsimaista lääketiedettä vastaan. Homma on hoidettava diplomaattisesti ja etsimällä pragmaattisesti toimivia yhteys- ja liitoskohtia näbäbämböröiden kulttuurin ja modernin kulttuurin välillä.