Psykonarttu kaunokirjallisuudessa

Blogger tuhosi tämän postauksen edellisen version, joten otetaan uusiksi. Kyse on siis George Orwellin romaanista Burmese Days. (Jantusen Markulle, joka kiitti kirjallisuusvinkistä, tiedoksi, että niiltä samoilta sivuilta saa lukeakseen koko Orwellin tuotannon. Suosittelen varauksetta Orwellin esseitä!) Hesarin taannoisen Orwell-jutun innoittamana rupesin kirjoittamaan herrasta artikkelia Ny Tidiin ja huomasin vasta nyt, että tämä romaani sisältää parhaan ja uskottavimman - ei mitenkään demonisoivan! - tietämäni kaunokirjallisen henkilökuvan psykonartusta. (Kirja on muutenkin tavattoman kiintoisa, ainakin ajankuvana, vaikka se onkin ilmeisen poleeminen ja pamflettimainen kuvatessaan Burman brittiläisten siirtomaaisäntien herranelkeitä ja fasistista, verenhimoistakin suhtautumista alkuasukkaisiin.) Päähenkilö on Flory, kasvojensa suuren syntymämerkin ATM:ksi rumentama brittivirkamies, joka on menettämässä uskonsa imperiumin oikeutukseen: lohtua hän hakee makaamalla burmalaistytön kanssa, joka vaistoaa hänen heikkoutensa ja käyttäytyy jo kuten pirttihirmu vaimo. Sitten brittisiirtokuntaan saapuu nuori englantilaisnainen, Elizabeth Lackersteen, joka vangitsee miehemme mielenkiinnon.

Floryn ja Elizabethin ensikohtaamisen yhteydessä Florylle syntyy vaikutelma, että Elizabeth on taiteellinen älykkötyttö, sillä Elizabeth on viettänyt kaksi vuotta Pariisissa taiteilijapiireissä äitinsä kanssa. Mutta itse asiassa Elizabethin äiti on ollut tekokultturelli homssu, joka on hillunut Pariisissa "taiteilija"-piireissä, mikä on tarkoittanut viheliäisessä kurjuudessa ja paskassa elämistä ja huijareiden huiputettavana olemista: Elizabethille äidin surkeuden näkeminen on ollut syvästi traumaattinen kokemus. Asiaa ei ole auttanut, että Elizabeth on tässä yhteydessä ollut taloudellisesti riippuvainen tuhlailevasta äidistään, nähnyt nälkää äidin taidepuuhastelujen takia ja joutunut ottamaan työn kähmivän ja lähentelevän ranskalaisen äijän lasten kotiopettajattarena. Tästä Elizabethille on syntynyt syvä vastenmielisyys kaikkea taiteen näköistäkin kohtaan, ja hänestä on kehkeytynyt erittäin kova, päämäärätietoinen ja armoton nainen - en mielelläni käytä englanninkielisiä ilmauksia, mutta sallittakoon minun tässä yhteydessä siteerata sanapari ruthless practicality - ; hän etsii todellakin vain sellaista miestä, joka on hyvä investointi, ja pyrkii vetämään viehättävän nuoren neidon roolia saadakseen mahdollisimman monta eligible bachelors kiinnostumaan itsestään. Orwell ei yritä syyllistää tai demonisoida Elizabethiä, vaan antaa tämän käyttäytymiselle selkeät ja ymmärrettävät motiivit.

Elizabethin isä on ollut lähinnä pelurityyppinen liikemies, ilmeisesti se mitä täällä meilläpäin sota-aikoina on sanottu kulassiksi, koska mies on tienannut ensimmäisen maailmansodan ajan ruhtinaallisesti mustan pörssin kaupoilla. Niinpä hän on onnistunut järjestämään tyttärensä hienoon sisäoppilaitokseen tämän leimaa-antavina murrosiän vuosina, ja kouluvuosiaan Elizabeth muistelee onnen ja autuuden aikana, kultaisena nuoruutena - eikä vähiten siksi, että kouluvuosinaan hän oli turvassa nälältä ja kurjuudelta, ei edes tiennyt köyhyyden voivan uhata häntä itseäänkin. Tyttö uskoo siis vilpittömästi, että rikkaat ihmiset ovat hyviä ja köyhät pahoja, eikä hänellä ole mitään elämänkokemukseensa perustuvaa syytä ajatella muutenkaan. Köyhänä nuorena naisena, jonka vanhemmat ovat kuolleet, - isä ilmeisesti murtuneeseen sydämeen afääriensä romahdettua, äiti ruokamyrkytykseen, jonka on hankkinut boheemielämällään - hän on sitä paitsi koko ajan alttiina kähmiville miehille, eikä hänellä oikein ole muuta mahdolisuutta pysyä kunnollisena ja lankeamattomana naisena kuin hankkiutua naimisiin mahdollisimman pian, mielellään sellaisen miehen kanssa, joka takaa hänelle kouluvuosien mukaisen elintason. Itse asiassa kirjan kontroversiellein aines omana aikanaan lienee ollut juuri se, että Orwell kuvaa nuoren naisen suojattomuutta vanhempien. vakiintuneiden ja varakkaiden miesten seksuaalisen himokkuuden ja hyväksikäyttöpyrkimysten armoilla niin realistisesti. Burmaan Elizabeth tulee setänsä ja tätinsä hoiviin, ja hänen setänsä kähmii ja lähentelee häntä: sedän viktoriaaninen seksuaalimoraali on Burmassa, missä tottelevaisia alkuasukastyttöjä piisaa pantavaksi, villiintynyt täysin.

Psykonarttumaista Elizabethissa on se, että vaikka Flory ei selvästikään ole hänen tyyppiään, hän antaa miehen rauhassa huijaantua kuvittelemaan, että Elizabeth on sopivaa seuraa. Elizabethin ei näet kannata olla rehellinen eikä kertoa (snobistisista ja viheliäisistä, mutta kuitenkin omista ja persoonallisuuden kehityksen kannalta ymmärrettävistä) haluistaan ja tavoitteistaan, mieluummin hän antaa Floryn hirttäytyä rauhassa omaan köyteensä. Olisi epäviisasta kertoa Florylle, mitä todellisuudessa haluaa elämältä ja avioliitolta. Niin paljon kuin Elizabeth halveksiikin Floryn taiteellista kaunosielua, Flory on kuitenkin mies, jonka kanssa voi päästä naimisiin, ja siksi seurustelusuhdetta ei sovi päästää katkeamaan.

Viitatakseni Henry The'n Ihmissuhteissaan monestikin esittämään ajatukseen, Elizabethin ja Floryn surkea seurustelu on esimerkki niistä ongelmista, joita snobistisen ja epärealistisia tavoittelevan psykonartun ja herkän, kiltin ATM:n seurusteluyrityksissä varmasti ilmeni silloin ennen, kun naisen kannatti mennä naimisiin miehen kuin miehen kanssa ja ATM:kin kelpasi. Orwellin yhteiskuntakriittinen pointti "Burmalaisissa päivissä" oli ilmeisesti se, että Elizabethin psykonarttumaisuus - sekä snobismi että laskelmoivuus ja avoimuuden puute - oli suoraa seurausta viktoriaanisen yhteiskunnan kieroutumista ja että tasa-arvoisessa yhteiskunnassa ilman sukupuolten kuilua ja luokkajakoa psykonartut katoavat ja heidän tilalleen tulee aidosti sivistyneitä naisia, joiden kanssa rehellinen ja tasa-arvoinen kumppanuus on mahdollista. Tämä sinänsä ymmärrettävä ajatus elähdyttää ilmeisesti niitäkin miikkalahtia, jotka varmaan ihan rehellisesti uskovat, että psykonartut katoavat kyllä sitten kun päästään kom-... ei kun täydelliseen tasa-arvoon.

No, vakavasti puhuen: Orwell - ja hänen tapaansa monet nykyajankin edistyksellisesti ajattelevat ihmiset - tuntuu nähneen sukupuolten sodan, ATMyyden ja psykonarttuuden ennen muuta oman aikansa yhteiskunnallisten epäkohtien seurauksena. Se, että vielä meidän aikanamme voi olla psykonarttuja, antaa aiheen olettaa, että psykonarttu ei ole mikään marxilainen yhteiskunnallinen tuote, vaan osa universaalin inhimillisen olemassaolon jokaiselle sälyttämää ristiä, kuten kuolema ja verot. Jeesus, joka toisen tulemisensa myötä epäilemättä liikkuisi ATM-jengeissä, sanoisi tähän, että ATM:t ja psykonartut teillä on aina keskuudessanne.