James Bond

Viime viikolla vilkaisin kirjastossa uutta suomennosta Ian Flemingin Bond-romaanista Live and Let Die, jolle oli annettu nimeksi Anna toisten kukkien kuolla - kieltämättä sujuvampi käännös kuin Elä ja anna toisten kuolla. Muilta osin se ei ollut niin hirveän hyvää työtä - englannin sana ingot oli suomennettu muotoon ingotti. Kääntäjä ei tiennyt ihan tavallista sanaa, tai sitten oli niin kielipuoli, ettei muistanut suomessa sanaa harkko olevankaan. Molemmissa tapauksissa sanakirjaa olisi kannattanut opetella käyttämään, juuri tuollaisia tilanteita varten se on olemassa. Suomen kielessä ei tosiaan nettihaun perusteella ole sanaa ingotti edes (jalo)metallimiesten ammattislangissa. (Puhe oli karibialaisista hylyistä löytyneiden kultarahojen valamisesta harkoiksi.) Mitä tunnelmaan yleisemmin tulee, en tiedä, olisiko James Bondien maailma luokiteltava epookiksi (50-60-lukujen vaihde olisi kai lähimpänä) vai geneeriseksi, tyylitellyksi kylmäksi sodaksi samalla tavoin kuin kansansatujen maailma on geneerinen, tyylitelty keskiaika. Merkillepantavaa oli, ettei rasismia esiintynyt, vaikka vastapuoli oli haitilaissyntyinen neuvostovakooja, josta puhuttiin avoimesti "neekerirodun" edustajana: päin vastoin, häntä ihailtiin kuten älykästä ja monipuolisesti lahjakasta vastustajaa herrasmiesvakoojien keskuudessa ihaillaan, ja häntä pidettiin esimerkkinä siitä, kuinka "pitkään sorrettuna olleen neekerirodun" keskuudesta "vasta nyt pääsee nousemaan lahjakkuuksia". Poliittinen korrektius ei siis todellakaan ole mikään tämän päivän keksintö.

Haapojan Hiski on Usenetissä joskus ihmetellyt eroa James Bond -elokuvien ja kirjojen välillä: kirjoissa vihollinen on avoimesti ja häpeilemättä Neuvostoliitto, elokuvissa se on Kiina tai sitten epämääräiset kansainväliset rikollisyhtymät tai hullut tiedemiehet, jotka käyttävät suurvaltaristiriitoja hyväkseen vaarantaakseen maailman joidenkin henkilökohtaisten traumojensa kostamiseksi. Hmm...Miten olisi seuraava skenaario: Hullu suomalainen naisvihaajakielitieteilijä, joka puhuu sujuvasti iiriä, puolaa, espanjaa ja arabiaa - okei, se arabia pitää vielä opetella, mutta mitäs pienistä - liittoutuu IRA:sta lohjenneiden äärimmäisyysmiesten, puolalaisten ja espanjalaisten äärikatolisten sekä Al-Qaidan kanssa tappaakseen lännen vapaat ja itsenäiset naiset, pakottaakseen pienet tytöt haaremeihin joissa heistä kasvatetaan aivopesemällä kuuliaisia puolisoita Uuden Maailmanjärjestyksen herrakansaksi nostamille ATMille ja kaappaa James Bondin kuohitakseen tämän ja liittääkseen tämän täytetyt ja preparoidut sukuelimet kokoelmiinsa, joihin jo monen petturi- ja sortaja-YTM:n perhekalleudet ovat päätyneet? Tämä ei ainakaan olisi yhtään sen epäuskottavampi tai typerämpi kuin James Bond -leffojen juonet yleensäkään, ja se olisi omiaan syventämään Bondin roolia luonnenäyttelemisen suuntaan, kun 007:llä olisi vahvoja henkilökohtaisia motiiveja venyä tavallistakin huimempiin sankaritekoihin.

Mutta kysymys kuului: miksi se Neuvostoliitto ei kelvannut enää vastustajaksi 1970-luvulla, kun Bond-elokuvat tehtiin? No, kaikki tuo liennytyshenki ja sodanvastaisuus oli osa syvempää ajan virtausta kuin uskoisikaan. Ian Fleming kirjoitti kirjansa silloin kun pääasiallinen pelonaihe oli Neuvostoliiton hyökkäys, joka vaikutti kaamean todennäköiseltä ja Neuvostoliitto oikeasti vahvalta - Hrushtshovin aikana näytti jonkin aikaa aivan uskottavasti siltä, että Neuvostoliitto kykenee sisäisesti reformoitumaan varteenotettavaksi vastustajaksi lännelle. (Myös NL:n sisällä tämä näytti silloin hyvin todennäköiseltä, ja toisinajattelijat olivat jo lähtökuopissa loikatakseen valtaapitävän säädyn jäseniksi. Esimerkiksi Solzhenitsyn pyrki Hrushtshovin aikana aktiivisesti paitsiostaan neuvostoelämän valtavirtaan - siitä voi vakuuttua vaikka lukemalla hänen muistelmateoksensa Puskipa vasikka tammeen.) Sitä paitsi ennen Kuuban kriisiä ei ilmeisesti kovin laajalti ymmärretty, mitä rajoittamaton ydinsota - tai täyden mittakaavan keskinäinen ydinasevaihto, kuten amerikkalainen eufemismi kuuluu - käytännössä merkitsisi; Kuuban kriisin jälkeen ei ollut enää niin tärkeää voittaa kuin välttää uhkaava sota. Opittiin myös kyseenalaistamaan USA:n "kommunismin patoamisen" nimissä harrastama sekaantuminen lattarien politiikkaan. 70-luvulla olikin kaikille selvää, että molemmat suurvallat olivat asevarustelleet itsensä uuvuksiin. Neuvostoliitto oli ruostunut, romuttunut ja kyynistynyt, ja myös Yhdysvallat oli siirtynyt demokratian ja edistyksen kärkikaartista kaksinaamaista valtapolitiikkaa harjoittavaksi plutokratiaksi, joka alkoi yhä enemmän muistuttaa neuvostopropagandan piirtämää pilakuvaa. Pääasiallinen pelonaihe oli, että nämä kaksi maailmaa hallitsevaa koulukiusaajaroistoa aloittavat Harmagedonin sodan ihan vain periaatteesta, tai piruuttaan. Absoluuttiseen hyvän ja pahan vastakkainasetteluun noiden kahden välillä oli vaikea uskoa, ja sellaisen esitteleminen eskapistiseksi tarkoitetussa viihteessä ei olisi ollut viihdyttävää, vaan ahdistavaa. Viihdyttävämpää oli kuvitella yhteinen uhka, joka pakottaa suurvallat yhteistyöhön ja liennytykseen, niin että pienten ihmisten ei enää tarvitse pelätä ydinkatastrofia.