Ns. paskaakos tässä enää -asenteesta

Timo Salo on onnistunut ilmaisemaan eittämättömän järkytyksensä elämäntyylini johdosta niin hienostuneen diplomaattisesti, että en malta olla ottamatta kirjoja tulvivaa kämppääni, jonka siivoaminen on jo kauan ollut toivotonta, julkisestikin puheeksi. Olen kyllä joskus nuorempana yrittänyt taistella päällekaatuvaa kaaosta vastaan, ja silloin ns. ennen vanhaan^tm jonkinlaisen järjestyksen ylläpitäminen oli jopa mahdollista. Nykyään tilanne on yhä toivottomampi, kun minulla on pienessä opiskelijakämpässäni mm. Suomen merkittävin (valehtelematta) iirinkielisen nykykirjallisuuden yksityiskokoelma; ja vaikka kirjahyllyn hankkiminen lähiaikoina on joka tapauksessa välttämätöntä, monta kertaa käy mielessä, pystyykö mikään hylly oleellisesti helpottamaan tilannettani. Sinänsähän olisi jo terveydellisistäkin syistä erittäin tärkeää voida putsata nurkat edes joskus. Ystäväni Ivan Hlinka huomautti joskus kämpässäni olevan hyvin karakteristinen ominaishaju, joka tuntuu mm. kirjoissani, enkä usko sen hajun parantuneen viime muuton jälkeen. Minulla on jo pitkään ollut sellainen paha aavistus, että otan oikeasti keuhkosairausriskejä elämällä moisissa oloissa.

En voi kuitenkaan olla hienoisesti huvittumatta Timon näkemyksestä, että eläisin askeettista elämää. Itse asiassa ystäväni Ivan Hlinka on huomattavasti oikeammilla jäljillä sanoessaan, että kämppäni muistuttaa huomattavasti spurguluolaa, mutta sillä erotuksella, että pullojen sijasta minulla on nurkat täynnä kirjoja. Se ei todellakaan ole asketismia, vaan pahimman sortin hedonismia, mässäilyä. Siinä missä joku toinen mässäilee ruoalla, viinaksilla ja huumeilla, minä mässäilen lukemalla ja oppimalla kieliä. Itse asiassa koen itse asketismina sen, että joudun ylipäätään käyttämään rahaani muihin tarvekaluihin. Esimerkiksi kirjahyllyn hankkiminen edellyttää pidättäytymistä kirjaostoksista, mikä todellakin merkitsisi aikamoista itsekieltäymystä.

Luulisin, että elämäni nyttemmässä pelkistymisessä intellektuaaliseksi toiminnaksi ja kulttuurihedonismiksi on eniten kyse paskaakos tässä enää -asenteesta. Tappiot naisrintamalla ovat olleet niin musertavia ja johdonmukaisia, että tuntuu turhalta enää erityisesti vaivautua tai paneutua ulkokuorensa työstämiseen - itse asiassa olen jo kauan mieluummin hankkinut kieroutunutta nautintoa näyttämällä (viitan reikien turhamaisuutta, sanoi Platon Antistheneelle) omalta rähjärentulta itseltäni ja tekemällä pilkkaa niistä virhearvioista, joihin tämä antaa aihetta lähimmäisteni keskuudessa (muuan turkulainen kulttuuritäti luulee minua aina ja erehtymättömän erheellisesti inkeriläiseksi, mikä sinänsä on hyvin kiinnostava virhetulkinta). Mielenterveyden kannalta tämä saattaa olla parempi asenne kuin moni muu; esimerkiksi Kasia Wróbel on sanonut minun tekevän nykyään erityisen onnellisen ja vapautuneen vaikutelman, ja hän on tuntenut minut kaksikymppisestä saakka. - Naisasioissa olen siis ikuinen epäonnistuja, mutta ämmien takia tässä ei ole ennenkään tehty itsemurhaa, ja johonkin elämä on käytettävä - miksei sitten kielitieteelliseen työhön, kun sen osaan?

Tietysti kämpän kaaos johtuu pohjimmiltaan siitä, että sen helpottamiseksi olisi ryhdyttävä päämäärätietoiseen työhön. Kantakahvilani ravintoloitsijaksi opiskeleva kokkityttö, johon olen pikkuisen ihastunut (enkä aivan pikkuisenkaan - kaikki miehet varmaankin ovat, sillä hän on sekä hauska, ystävällinen, kaunis että hyvinkasvatetun oloinen), uhkaili taannoin tulevansa Good Housekeeping kainalossaan panemaan kämppäni järjestykseen, ja oikeastaan minun olisi pitänyt ottaa hänen tarjouksensa todesta, koska se mitä minä tarvitsisin olisi joku tarmokas ja sisustushommat osaava henkilö, joka tietäisi mistä päästä sekasortoni helpottaminen pitää aloittaa, joka ei parantumattomasti masentuisi nähdessään sotkun ja joka osaisi ottaa ohjat käsiinsä sekä komentaa meikäläisen töihin. Meidän perheessä tällaisia reippaita ja tarmokkaita ihmisiä ei juurikaan ole ollut, lukuunottamatta ruotsinkielisen Pohjanmaan sukua, ja heikäläisistä minun isäkseni sattui juuri se, joka oli kaikkein vähiten sitä sorttia. Mutta vaikka olen itse suurimman osan aikaa yhtä toivoton kuin se muukin porukka, tähänastinen kokemus osoittaa, että kun meikäläinen paneutuu johonkin asiaan, silloin kuivataan valtameret viljelymaiksi, siirretään planeetat uusille radoille ja kaadetaan vuoret - aamiaisen ja lounaan välissä. Täytyisi vain hankkia jostain motivaatio.

Itse asiassa naisjuttujen turhauttavuus on siinä, että niitä ei saadakaan järjestykseen raa'alla voimalla ja pelottomuudella yhtä helposti kuin kaikkea muuta. On raivostuttavaa huomata, että on helpompaa oppia kirjoittamaan syntyperäisen veroista iiriä Griannan veljesten tyylillä kuin löytää vakava naissuhde.

Siinä Timo on kyllä ehdottomimmin oikeassa, että minun pitäisi liikkua enemmän. En kuitenkaan tiedä, olisiko salitreeni oikea tapa. Uinti sopisi enemmän minun pirtaani - se on ainoa urheilulaji, jonka harjoittamisesta koskaan olen nauttinut, se on hyvin kokonaisvaltaista liikuntaa, eikä sellaista hikistä rehkimistä kuin salilla ährääminen.

PS. Jantusen Markku suosittelee minulle lajiksi pyöräilyä. Valitettavasti siinä on ongelma: joka kesä 7-vuotiaasta 14-vuotiaaksi yritin opetella ajamaan polkupyörällä, enkä oppinut. Pelkäänpä pahoin, että vanha koira ei opi enää uusia temppuja.