Yeats on jumala, ainakin melkein

Blogistikollega Maalainen valittaa, että olen vaihtanut vanhan alaotsikkoni "Jumalan suloista totuutta" Yeats-sitaattiin. Ymmärrän kyllä täysin, mitä Maalainen tarkoittaa - ja olen ainakin puolittain tosissani niiden vanhatestamentillisten raivonpurkausteni suhteen, sillä en tiedä parempaakaan tapaa olla vaikuttavasti ja persoonallisesti vihainen, mutta jos joku lukee tätä blogia ymmärtääkseen minua ja motiivejani, niin hän pääsee niistä jo aika hyvin jyvälle lukemalla tuon moton. Viisaankin miehen on oikeasti osattava suuttua silloin kun aihetta on, sillä vaikka teoriat vihan patoamisen vaarallisuudesta ja raivoamiskiintiöiden tarpeellisuudesta onkin moneen otteeseen julistettu kyseenalaisiksi ja vahingollisiksi, olen kyllä omasta elämästäni huomannut, että jos ansaittua ja aiheellista vihaa ja suuttumusta ei pääse kohdistamaan sen oikeaan maaliin, siitä tulee aikamoinen elämän myrkyttäjä ja kiusa. Viisaankin miehen on siis päästävä raivoamaan sille, joka raivon on ansainnut.

Vaikka aloinkin alun perin harrastaa iiriä siksi, että englannin tuputtaminen otti minua aivoon (ja ottaa vieläkin, varsinkin kun itse elämä on osoittanut, että englannin kielen tärkeydestä ja "kansainvälisyydestä" intoilevat ihmiset ovat saännöllisesti fasistisen suvaitsemattomia pieniä ja poikkeavia kieliä ja kulttuureja kohtaan, mikä tekee heistä sitten ihmisinäkin aikamoista Ö-luokkaa), Irlannissa asuessani opin arvostamaan moniakin minulle siihen asti tuntemattomia englanniksi kirjoittavia tai kirjoittaneita irlantilaiskirjailijoita. Yeats tietysti oli minulle tuttu ennestäänkin, mutta Irlannista ostin hänen koko tuotantonsa yksissä kansissa halpana paperiselkänä ja perehdyin muihinkin runoihin kuin siihenastisiin lemmikkeihini. Remorse for Intemperate Speech on minulle aina ollut aivan erityisen tärkeä:

Out of Ireland have we come.
Great hatred, little room
Maimed us at the start.
I carry from my mother's womb
A fanatic heart

- mutta kootuista olen löytänyt paljon muutakin hienoa, ja pari vuotta sitten minulla oli elämässäni vaihe, jolloin tyrkytin Yeats-sitaatteja miltei joka väliin pyrkiessäni kuvaamaan tunteitani. Yeatsista olen oikeasti kateellinen sekä suomalaisena että iirin harrastajana. Miksi meillä ei ole tuollaista kansallisrunoilijaa, ainoastaan sotakenttärämpyttäjä Runeberg suomenkielisine apinoitsijoineen ("epigoni" on suomeksi "apinoitsija", niin totta kuin alter egoni on nimeltään Anders Arvid Schimpansson - Runebergin pahin apinoitsija on tietysti Reino-Palle Hirviseppä-Palmroth, joka tietysti Runebergiä apinoitsevan paskan lisäksi on kirjoittanut paljon muunkinlaista paskaa sekä jonkin verran oikeastikin hauskoja juttuja) ja joukko syntymässä säikähtäneitä, puolihulluja ja ammattiahdistuneita suomenkielisiä runoilijoita Eino Leinosta Uuno Kailaaseen. Olisiko suomalaisen runoilijan mahdollista olla yhtaikaa kirjallisesti hyvä, kansan käsitettävä, kansakunnan kaapin päällä ja silti kriittinen ja kuvia kumartelematon? Eipä kai. Irlannissa on ollut kirjallisesti hienoja ja kokeilevia tekijöitä, jotka ovat samalla kyenneet olemaan hyviä ja hauskoja kansankin lukea. No, sovitaan, että ainakin yksi: Flann O'Brien. James Joyce, se halpa jäljitelmä, ei kelpaisi edes Flann O'Brienin persettä pyyhkimään - Odysseuksesta tulisikin liikaa painomustetta takapuoleen.

Iirinkielisyysmiehenäkin olen kateellinen Yeatsista. (Flann O'Brienistä en, sillä hän kirjoitti - nimellä Myles na gCopaleen - parhaan kirjansa iiriksi, vieläpä oikeasti hyvällä iirillä. Kirjan nimi on tietysti An Béal Bocht.) Toki suurin osa Irlannin hyvistä runoista on sekä iirinkielisiä että laulettavissa. Mutta niiden kirjoittajat, kuten Cathal Buí Mac Giolla Ghunna - jonka sukunimestä solvaus son of a gun (amerikansuomeksi sanomakonna) muka on peräisin - Art Mac Cumhthaigh, Antoine Raftery ja muut tuntuvat liudentuvan yhdeksi ainoaksi geneeriseksi sorretun iirinkielisen rahvaan kansanrunoilijaksi, ja laulut kokonaisuutena vaikuttavat enemmän tai vähemmän persoonattomalta kansanrunoudelta, ehkä siksikin, että silloinkin kun niillä on nimeltä mainittu ja varma laatija, ne ovat olleet saatavilla ainoastaan kansanlaulumuotoisena, kirjoittamattomana kirjallisuutena, ja laulujen kanoniset versiot, jos sellaisia on, pakkaavat olemaan kansanlaulukaavojen mukaisiksi hioutuneita.

Kuka muuten kirjoitti jakobiittien propagandalaulun Mo Ghiolla Mear? Pitäisi varmaankin katsoa siitä Breandán Ó Buachallan kauhistuttavasta kirjajärkäleestä, mutta ei jaksa. Eeeeiiii jaksa. Jaksaisitteko te? Opetelkaa iiriä, mutta älkää yrittäkökään lukea sitä kirjaa, ellei ole ihan pakko. Minä olen sen lukenut, ja siksi minusta tuli tällainen. Tai ainakin luulisin sen lukeneeni. Sovitaan, että olen lukenut sen. Sovitaan? Joohan?