Taas kerran Barsoomissa

Nettiajan suuria nautintoja on se, että lempikirjansa - vallankin lapsuuden lempikirjat - löytää netistä alkukielellä. Joten viikonloppuna kävin taas Barsoomissa. Lukaistuani ensin printtiliuskoilta Marsin jumalat ja Marsin sotavaltiaan - itse asiassa ensinmainitun olin alun perin lukenut jälkimmäisen jälkeen - hoitelin alkutrilogian (siksi kai sitä pitää kutsua?) ensimmäisen osan, Marsin sankarin. Alkujaan se on ilmestynyt alkuteoksen mukaisella nimellä Marsin prinsessa. Yllättävän tuoreeltaan nämä kirjat tuntuvat päässeen suomalaisten luettavaksi, päätellen siitä, että Aarne Tarkas kuulemma otti sukunimensä Mars-kirjojen Tars Tarkakselta. (Monilla marsilaisilla onkin hyvin suomeen sopivia nimiä, kuten Dak Kova ja Hor Vastus.) Sen lisäksi piti vielä vilkaista Marsin ihmeitä, eli Llana of Gathol. Tämä kirja, kanonisten Mars-kirjojen viimeinen (Marsin jätti ei kuulu kaanoniin) on varasto ideoita, joista Burroughs olisi varmaan nuorempana ja reippaampana väsännyt useita kirjoja. Väsähtävänä ukkona - kirja on kirjoitettu yli kaksikymmentä vuotta ensimmäisen Mars-kirjan jälkeen - hän sitä vastoin teki siitä episodiromaanin, jonka juoni sitten onkin mutkikkaampi kuin useimpien muiden sarjan teosten.

Jompaa kumpaa kirjaa lukiessa tuli kyllä mieleen, että vaikka Burroughs onkin mustavalkoinen viihdekirjailija, hänen Mars-kirjojensa henkilögalleriasta löytyy hyvinkin osuvia karikatyyrejä. Sitä paitsi jo pikkupoikana tulin moneenkin otteeseen pohtineeksi Burroughsin ihmiskuvaa ja esimerkiksi rajkor/kaldan -dikotomiaa vertauskuvana. Dialogi on toki pahimmillaan juuri niin paatoksellista kökköä kuin viihdekirjallisuudessa yleensä, ja tyyliä rasittaa turha ja joskus virheellinenkin arkaaisuus - esim. thou-pronominin käyttö merkityksessä "te".

Toisaalta: selvää on, että Mars-kirjoissa esiintyy väkivallan ja verenvuodatuksen lisäksi aika etovia kauhuelementtejä, pahimmillaan hyvinkin sairasmielisen oloisia, kuten ns. Ghastan hämähäkki Marsin urhossa. Marsin urho, alias The Fighting Man of Mars, on monessa suhteessa sarjan persoonallisin, kiinnostavin ja "litteräärein" osa: sen sankarina ei suinkaan hillu John Carter, vaan tavallinen marsilaissoturi Tan Hadron; ja tavanomaisen suoraviivaisen rakkausjuonen asemesta se sisältää kiintoisan kolmiodraaman. Alemman tason mieheltä vaikuttava ja muutenkin reilun kaverin oloinen Tan Hadron lähtee pelastamaan ynseää ja tyhmänylpeää YTN-tiramisua nimeltä Sanoma Tora (urgh!), johon on yksisuuntaisesti rakastunut; ja voisi odottaa, että Sanoma Tora oppii seikkailujen, kauhujen ja kärsimysten myötä ihmistavoille ja nöyrtyy hyväksi vaimoksi Tan Hadronille. Näin ei käy, vaan Sanoma Toraa pelastaessaan Tan Hadron lyöttäytyy reippaan poikatyttö Tavian matkaan ja tykästyy tähän lopulta niin, ettei voisi vähempää välittää Sanoma Torasta.

Mutta Marsin urhosta siis löytyy myös tämä kammottava kohtaus.