Siempre reina, rohayhu

Joku varmaan järkyttyneenä jo ihmetteli, osaanko minä guaranítakin. No en ikävä kyllä osaa, vaikka kaksikielisyystutkijalle se olisi tärkeä kieli osata. Guaraní (paino viimeisellä tavulla) on Paraguayn pääkieli, vaikka sillä ei taida vieläkään olla virallista asemaa. Kadun kieli Paraguayssa ei ole guaraní, vaan sekakieli nimeltä jopara, tai espanjalaisella oikeinkirjoituksella yopará, jossa espanjaa ja guaranín kieltä on mielin määrin sekaisin. Pelkän guaranín puhumista pidetään oikeastaan sivistymättömänä, mutta toisaalta pelkän espanjan puhuminen on snobismia. Minulla oli pari vuotta sitten fiksu ja miellyttävä asunciónilainen opettajatar sähköpostikirjeenvaihtotoverina, joka kertoi, että hän ei osaa guaraníta, koska isän mielestä se oli rahvaanomaista eikä sitä ollut sopivaa opettaa lapsille. Seuraus on, että koulun kahvihuoneessa hänelle tahtoo tulla orpo olo, koska kaikki kertovat toisilleen vitsejä guaraníksi. Tämän osasin tavallaan ennustaa lukemistani sosiolingvistiikan oppikirjoista, jotka kaikki ovat paneutuneet Paraguayn kielioloihin hyvin innostuneesti: vaikka Asunciónissa voikin elää elämänsä osaamatta guaraníta, sitä osaamaton henkilö joutuu sosiaalisesti jossain määrin eristetyksi. Iskuhommat tehdään tiettävästi espanjaksi, mutta sänkyyn mennään guaraníksi; ehkä kirjeystävättäreni oli siksi vielä naimaton, vaikka olikin jo kolmekymmentä täyttänyt. Paraguaylaiset valittavat itsekin, että heidän puhumansa espanja on valjua sanakirjakieltä, koska kaikki folklore, huumori ja nokkeluudet puhutaan guaraníksi; toisaalta guaraní on tietysti jäänyt vaille moderneja termejä ja on kaupunkielämään sovelletussa muodossaan täynnä espanjalaisia lainasanoja. Mutta kun espanja ei oikein ole "sydämen kieli", Paraguaylla ei ole kovin paljoa merkittäviä kirjailijoita - ainoa suureen lattariboomiin päässyt tekijä on Augusto Roa Bastos, joka on kirjoittanut 1800-luvun Paraguayn merkillisestä diktaattorista, Gaspar Rodríguez de Franciasta, romaanin Yo, el Supremo.

Sitä vastoin yoparánkielinen kansankulttuuri Paraguayssa kukoistaa, ennen muuta laulut. Paraguaylainen musiikki ei guaranínkielisistä lauluista huolimatta musiikkina ole eksoottista intiaanisoitantoa, vaan perushispanialaista kitaranrimpauttelua.

En edelleenkään osaa guaraníksi muuta kuin che "minä", ja purahéi, "laulu". Tämän merkinnän otsikko on yoparáta, se tarkoittaa aina, kuningatar, minä rakastan sinua. Kaksi ensimmäistä sanaa ovat espanjaa ja kolmas guaraníta. Se on peräisin laulusta Despierta mi Angelina, joka luullakseni on guaranínkielisen purahéin suurmestarin, itsensä Emiliano Fernándezin - Emilianorén - tekoa. Laulun sanat tarkoittavat espanjannoksen perusteella - joudun jättämään yksittäisiä sanoja kääntämättä, koska en osaa kieltä vielä riittävän hyvin - "Herää, Angelinani, sinä azucenan tuoksuni, aamutähti nousi jo loistamaan kirkkaana kuin silmäsi. Nouse ja katso kirkasta taivasta, joka meitä niin ilahduttaa, sinä paraguaylainen jasmiinini. Herää, Angelinani, ikkunallasi tanssii campana-lintu (campana tarkoittaa ainakin kirkonkelloa) ja sen rinnalla picaflor suussaan clavelina, jonka musiikilla se sinut herättää, oi Neitsykäiseni. Herää, Angelinani, päivänkoiton Jumala saapuu jo, nouse, rakkaani (espanjaksi se on, herttaista kyllä, vida mía, "elämäni"), jos tiedät miten paljon sinua rakastan. Jaloutesi (gracia) tähden sinua rakastan, ajattelen vain sinua, näen sinut kaikissa unissani, koska kaipaan sinua. Herää, Angelinani, kirjekyyhkyläiseni, sinun nimesi vien piiloon säilytettäväksi, otan sen esiin ja suutelen sitä, jos en yhtäkkiä löydä tietä. Adiós, loistava aamutähteni, siempre, reina, rohayhu.

Ei muuta kuin karaokea kehiin sitten. Paino on loppuvokaalilla, jollei sitä ole erikseen merkitty akuutilla (resáicha); jos se on merkitty sirkumfleksillä, painollinen vokaali on nasaalinen (anohê). Painoton nasaalivokaali merkitään tildellä (epu'ãna). Toisin kuin espanjassa, j äännetään j:nä eikä h:na, ja h taas ääntyy, eikä putoa pois. Y on sellainen epämääräinen i:n ja u:n välinen äänne kuin se venäjän bI-kirjain, joka litteroidaan suomeksi y:nä (esimerkiksi nimessä Podgornyj), ja tämä Y nasalisoituna on yleisen käsityksen mukaan guaranín vaikein äänne. Wolf Lustig on ystävällisesti kursivoinut espanjan sanat, niin että ne voitte sitten ääntää espanjan tapaan. Ai niin, guaranín CH on pelkkä suhuässä, kuten ranskassa - siinä ei ole T-äännettä edessä. Toivottavasti teillä on koneessa tuki kaiken maailman äänitiedostoille. Palaillaan.

Vaikka paraguaylaiset puhuvatkin guaraníta ja guaranínkielinen kulttuuri on koko kansan kulttuuria, urbaani paraguaylainen ei käsittääkseni tunne itseään erityisen intiaanimieliseksi. Paraguayssa on itse asiassa surullisen kuuluisan diktaattori Alfredo Stroessnerin kaudella, jota kesti käsittääkseni osapuilleen yhtä kauan kuin kommunistien valtaa Itä-Euroopassa ja joka totalitaristisuudessa päihitti kevyesti niin Pinochetin Chilen, Kuuban kuin Argentiinan 1970-luvun junttavuodetkin (pystyttekö kuvittelemaan, millainen on se diktatuuri, joka kykenee olemaan keskivertoa selvästi julmempi Latinalaisessa Amerikassa?), hävitetty miltei sukupuuttoon guaranín sukuista kieltä puhunut aché-kansa. Kyseinen kansanmurha tapahtui piilossa maailman julkisuudelta - Stroessner piti maansa suljettuna kansainvälisiltä tiedotusvälineiltä paljon lujemmin kuin esim. neukkula oli sitten Stalinin aikojen - mutta siitä päätellen, että Elie Wiesel - joka on erittäin haluton myöntämään kansanmurhan nimeäkään millekään muulle kuin juutalaisten joukkotuholle Hitlerin kynsissä - oli aché-kansan hävittämisestä kertoviin asiakirjoihin perehdyttyään valmis toteamaan, että siitä löytyivät kaikki samat piirteet kuin holocaustistakin, itse asiassa yhtäläisyydet saivat hänet toteamaan: tehokas tekniikka, toisaallakin testattu.

Saksalaissyntyisen Stroessnerin tiedetään suojelleen natsirikollisia, mutta en usko, että esimerkiksi jännitysromaani Brasilian pojat on kovin uskottava esittäessään vanhat natsit vaikutusvaltaisena klikkinä, joka elää omassa ylellisessä Natsi-Saksan ulkoilmamuseossaan ja pitää Miss Natsi -kilpailuja. Mitään "Odessan miehiä" eli entisten SS-miesten kansainvälistä salaliittoa tuskin on; George Robert Elfordin romaanin Paholaisarmeija kuvaus solttuveljeyden ja kårandan yhdistämistä, maailmalle kodittomiksi onnensotureiksi ja muukalaislegioonalaisiksi päätyneistä, modernista demokraattisesta menosta vieraantuneista SS-veteraaneista on huomattavasti uskottavampi. Kun Isser Harelin johtama Mossadin (haMosad tarkoittaa käsittääkseni vain "järjestöä") iskujoukko pidätti Eichmannin Argentiinassa - Harel kirjoitti asiasta sittemmin viihdyttävän kirjan Kaappaus Garibaldinkadulla/Huset på Garibaldigatan/The House in Garibaldi Street - mikään kurinalainen Odessan miesten prikaati ei syöksynyt vapauttamaan sankariaan, kuten israelilaiset olivat pelänneet, vaan koko Buenos Airesin saksaa puhuvan väestön piiriin levisi huhu: Mossad on kaupungissa! Ne ovat jo pidättäneet Eichmannin! Nyt lähdettiin maasta että hippulat vinkuu, jollei tee mieli joutua hirteen Tel Avivissa! Jälkeen päin Eichmann sanoikin jotain katkeraa ja halveksivaa "ystävistään", jotka olivat jättäneet hänet pulaan. Perhe oli saanut apua vain peronistinuorilta, jotka tuntuivat pitävän natseja jonkinlaisina aateveljinä ja tarjoutuivat pelastamaan Eichmannin kaapparien kynsistä. Eivät tosin pelastaneet, ja itse peronistinuorillekin oli varmaan parempi, etteivät saaneet tilaisuutta. Mossadin koulutus lienee jo siihen aikaan ollut tätä tyyliä: "Kokelas Goldstein syö nyt paljailla hampailla tämän rautakuulan ja paskantaa kettingin, sen jälkeen kokelas Goldstein pudotetaan ilman laskuvarjoa, aseita ja henkilöllisyyspapereita keskelle Syyriaa, ja kokelas Goldstein hankkiutuu sieltä sitten tänne takaisin ja ottaa mukaan seitsemän syyrialaisen konepistoolit. Kokelas Goldsteinin kuuluu sitten hankkiutua huomaamatta meidän omien rajavartioiden ohi. Jos kokelas Goldsteiniltä pääsee tippumaan yksikin niistä seitsemästä konepistoolista, niin kokelas Goldstein ei pääse oikeaksi Mossadin agentiksi. Jos kokelas Goldsteinilla on kysyttävää, me emme vastaa kumminkaan." Jos innokkaat argentiinalaisnuoret olisivat yrittäneet vapauttaa Eichmannia tällaisten kaverien kynsistä, jälki olisi ehkä voinut olla hieman rumaa, vallankin kun israelilaispuolella kenelläkään ei ollut sellaisia epäilyksiä omien motiivien oikeellisuudesta kuin joidenkin arabeihin kohdistuneiden operaatioiden kohdalla varmasti on: Eichmann oli paskiainen, nilkki ja roisto, jonka oikea paikka kenen tahansa säädyllisen ihmisen mielestä oli jollei nyt hirsipuussa, niin ainakin loppuikänsä umpeenhitsatussa sellissä eristettynä ihmiskunnan ulkopuolelle tekosiaan miettimään; ja jos joku naiivi argentiinalainen ajatteli asiasta toisella tavalla, niin varmaankin Eichmannin kaappaajille oli täysin rutiinijuttu, myös moraalisesta näkökulmasta, päästää sellaisesta argentiinalaisesta ilmat pihalle ja henki maalle.

Ai niin, se Odessa ei tässä tapauksessa ole kaupunki Mustanmeren rannalla, vaan alkukirjainlyhenne sanoista Organisation der ehemaligen SS-Angehörigen, entisten SS-miesten järjestö. Veikkaan, että niin järjestö kuin lyhennekin ovat jännärimaakari Frederick Forsythin keksintöä. Hän se kai kirjoitti pikkupoikana lukemani viihdeväkivaltaromaanin Odessan miehet, josta mieleen jäi ilmeisesti hirtehishuumoriksi tarkoitettu kohtaus: israelilaisten iskujoukkojen mies tunkeutuu natsien salaiseen tukikohtaan liittolaiseksi naamioituneena, ja natsi tiukkaa: Oletteko Odessasta? Israelilainen vastaa: Ei, kun Jerusalemista, ja nitistää natsin juuri kun tälle on valjennut mitä se tarkoittaa: Ohops!