Patria o muerte, venceremos

Viimeisten parin päivän ajan olen lueskellut Volker Skierkan Fidel Castro -elämäkertaa - alkuteos on saksaksi, mutta jonkinlaista runollista oikeutta toteuttaakseni luen sen espanjaksi, panuamatta. Espanjan taito alkaa tosiaan olla siksi hyvä, vaikka keskusteluharjoituksia epäilemättä kaipaisinkin. Jahka Skierka on hoideltu, listalla odottavat seuraavaksi Paul Prestonin Franco-elämäkerran ja Espanjan sisällissodan historian espanjankieliset laitokset. Täytyy toivoa, että sanavarastoräjähdys on lkamassa, niin että alan vähitellen selvitä ilman panuamista. Esimerkiksi Pérez-Reverten El club Dumas on sellaisessa kunnossa panuamisen jälkeen, että nolottaa. Ei nolottaisi muuten, mutta kirja oli (paino sanalla oli) aika kaunis. Ei, älkää hermostuko. Ei se ollut niitä herttaisia espanjalaisia taskukokoisia sidottuja pellavakantisia. El piel del tambor, Rummunkalvoko se nyt suomeksi on, minulla on sellaisena laitoksena, ja sitä en todellakaan aio vandalisoida marginaalimerkinnöillä. Ikävä kyllä kämpän kirjakasat aiheuttavat kaikille kirjoille sellaiset varastointivammat, että ne tulee panuttua vain koska lukematta jäänyt ja varastointivammainen kirja on vielä suurempi häpeä kuin pilalle panuttu kirja.

Castro-elämäkertaa en ole panunnut, siksipä se onkin edennyt parissa päivässä 150:nnen sivun tienoille, mikä taitaa olla jo yli kolmannes koko kirjasta. Olen aina uumoillut, että Yhdysvaltain ja Kuuban väleissä on kysymys jostain aivan muusta kuin kommunismin ja kapitalismin ristiriidasta, ja kyllähän Fidel tuntuu valtakautensa alkuvaiheissa suhtautuneen Yhdysvaltoihin aika ambivalentisti. Hän horjui reaalipolitiikan ja nationalistisen - nimenomaan nationalistisen ja tietysti myös, pitäisikö sanoa, panlatinamerikkalaisen, siis yleislatinalaisamerikkalaisen - yhdysvaltalaisvastaisen kaunan välillä. Castron vallankumous oli ilman muuta perimmäiseltä innoitukseltaan nationalistinen ja imperialisminvastainen, mutta Kuuban kommunistit ilmeisesti soluttivat hänen hallituksensa varsin nopeasti, ja hän joutui mukautumaan tapahtuneisiin tosiasioihin: hän vain yhtäkkiä huomasi olevansa ilman muita valttikortteja kädessä kuin Moskovan punainen jokeri, joka sitten olikin mustapekka. Hän kyllä yritti viimeiseen asti vakuutella, että vallankumous ei ole kommunistinen, viittasi Rooseveltiin ja New Dealiin, mutta Raúl-veli tuntuu alusta asti olleen kova stalinisti ja pelanneen Fidelin selän takana kaksoispeliä. Itä-Saksan Stasilla oli ilmeisesti vallankumouksen alkuvaiheessa enemmän sormensa pelissä Kuuban asioissa kuin KGB:llä, ja mahdollisesti Fidel uskoi, että hän ei joutuisi neukkujen talutusnuoraan asioimalla Pankown poikien kanssa. Varmaankin Hrushtshov jätti Kuuban vallankumouksen kaappaamisen Pankowlle juuri sen takia, että Fidelille syntyisi epärealistinen kuva yksittäisten neukkusatelliittien erillisestä toiminnanvapaudesta.

Selvää tietysti oli, että Fidel, joka pikkupoikana oli lähettänyt englanninkielisen kirjeen Rooseveltille, oli jollain tasolla syvästi katkera siitä, että Roosevelt ei vastannut kirjeeseen lähettämällä pikku Fideliton pyytämää kymmenen dollarin seteliä. Yhdysvallat oli aikoinaan tullut Kuubaan vapauttajana, karkoittamaan saarelta espanjalaiset, joiden viimeinen siirtomaa se oli ollut. Vallattuaan Kuuban jenkit olivat kuitenkin heittäytyneet korskeiksi ja rasistisiksi miehittäjiksi ja pettäneet kuubalaisten uskon ison veljen hyväntahtoisuuteen. Tämän katkeruuden takia Fidel lopulta taipui Neuvostoliiton liittolaiseksi ja tuntuu saaneen kovat kiksit siitä, että hänen maansa, jota Yhdysvallat oli pettänyt ja käyttänyt hyväksi, saattoi nyt uhata Washingtonia ohjuksilla.

Rooseveltin olisi ollut parempi lähettää kaksitoistavuotiaalle Fidelitolle se kymmentaalanen.