Deirtear go bhfuil an fhírinne searbh, ach ní fíor é: ní searbh atá sí ach garbh, agus sin é an fáth go seachantar é.

Näin naisvihaa harrastellessa on mielessäni useinkin käynyt Hannu Salaman hahmo. Hänen Finlandia-sarjansa ei oikein koskaan ole jaksanut innostaa minua, ja lisäksi koen aika vieraana maailman, jossa kaikki ihmiset järkiinsä ovat tupakoivia juoppoja. Vaikka Salaman kirjoissa seksuaalisuutta onkin, minun olisi erittäin vaikeaa kokea ainoatakaan hänen esittelemistään parittelukumppaneista erityisen haluttavana: kaikki ovat jo kaksikymppisinä juoppoja huoria, joilta saa pillua kun niille tarjoaa viinaa tai röökiä. Finlandia-sarjan lopussa sarjan kertoja tappaa vahingossa nuoren tytön ja joutuu vankilaan siinä vaiheessa kun mimmin raato alkaa haista. Voin vakuuttaa, että moinen nekrofiilinen naisten esineellistäminen ihan oikeasti puistattaa minuakin; mutta toisaalta kehottaisin teitä kaikkia miettimään, mikä siinä on, että Hannu Salamalla - joka eräässä tuoreessa teoksessaan oikein pröystäilee sillä, ettei ikinä touhua minkään kortsujen kanssa, tuli immuunikato tai oli tulematta - ei ole koskaan ollut vaikeuksia hankkia nuorta lihaa sänkyynsä, kun taas kilteillä ja profeministisesti asennoituvilla ATM-pojuilla on hyvät mahdollisuudet säilyä neitsyinä kolmekymppisiksi ja vielä sitäkin vanhemmiksi. Tiedän varsin hyvin, että ainakaan naisilta on turha odottaa minkäänlaista yritystä analysoida kriittisesti oman sukupuolen parinvalintatottumuksia. George Orwell kirjoitti loistavassa esseessään Anti-Semitism in Britain, että totalitarismia voi vastustaa tehokkaasti vain tutkailemalla sitä itsessään - lainatakseni häntä:

I defy any modern intellectual to look closely and honestly into his own mind without coming upon nationalistic loyalties and hatreds of one kind or another. It is the fact that he can feel the emotional tug of such things, and yet see them dispassionately for what they are, that gives him his status as an intellectual. It will be seen, therefore, that the starting point for any investigation of anti-Semitism should not be "Why does this obviously irrational belief appeal to other people?" but "Why does anti-Semitism appeal to me? What is there about it that I feel to be true?" If one asks this question one at least discovers one's own rationalisations, and it may be possible to find out what lies beneath them.

Me miehet olemme - ja kaikki kiitos siitä toki kuuluu feminismille, myös sille moneen otteeseen parjaamalleni naistenlehtifeminismille - jo aikoja sitten oppineet kyseenalaistamaan omia seksuaalisia preferenssejämme, arvostelemaan niitä ja nauramaan niille. Esimerkiksi Anna Kournikovan tisseistä haaveilevat nörtit ovat kaikkien miesten mielestä naurettavia ja lapsellisia. Tämä on osa sitä miehisen itsekriittisyyden kompleksia, josta Hannu Raittila kuulemma totesi jotain sellaista, että mies on tuomittu olemaan moraalinen, itsekriittinen olento. Kuitenkin luulisi voivansa odottaa blogimaailman naisääniltä edes joskus yrityksiä kysyä omalta itseltä, miksi ajaudutaan suhteisiin täysin sopimattomien miesten kanssa - väkivaltaisten, juoppojen, narkomaanien, naimisissa olevien. Sen sijaan jokainen nainen investoi valtavasti aikaa ja sanoja järjettömien elämänvalheiden pönkittämiseen. Täältä miesten puolelta käsin tilannetta tarkastellen näyttää ihan oikeasti siltä, että naiset eivät mitään muuta teekään kuin valehtelevat systemaattisesti omista parisuhdepreferensseistään, pitävät yllä massiivista elämisvalhetta tai itsepetosta siitä, että haluavat kiltin, fiksun ja tasapainoisen miehen ja samalla ajautuvat hulttion, retkun ja vaimonsapettäjän sylistä toiseen. Eikö todella naisten olisi aika ruveta kysymään itseltään: miksi juuri minä uskon hulttioiden ja petturien valheisiin? Onko totuus todellakin noin vaikea ja kipeä kohdattavaksi? Eikö olisi helpompi yrittää pohtia niitä sielullisia mekanismeja, joka juuri teidät saa käyttäytymään noin järjettömällä tavalla - tavalla, joka ei edes ole missään suhteessa omiin julkilausuttuihin miespreferensseihinne? Miksi valehtelette itsellenne tuolla tavalla?

Minun naisvihani, jos naisvihaaja olen, perustuu pitkälti juuri naisten kykenemättömyyteen kohdata tällaisia ikäviä tosiasioita, vaikka he kautta maailman sivun ovat vaatineet meiltä miehiltä vastaavanlaista itsetutkistelua omien defenssiemme suhteen. Itse asiassa juuri tuollainen vastavuoroisuuden puute saa minut halveksimaan naisia fasisteina. Michael Burleigh kuvasi hienossa uudessa Kolmannen valtakunnan historiassaan - lieneekö tuo peräti jo käännetty suomeksi? - Saksaan myötätuntoisesti suhtautuneen brittikonservatiivin järkytystä, kun tämä matkallaan 30-luvun Saksassa kohtasi nuoria natseja. Natsit esittivät britille kritiikkiä Versaillen rauhansopimuksesta (suomeksi kirjoitetaan tosiaankin vanhastaan Versaille eikä Versailles, Marseille eikä Marseilles, Lyon eikä Lyons), Ruhrin alueen ja Saarin ranskalaismiehityksestä sekä muista koetuista epäoikeudenmukaisuuksista. Brittikonservatiivi oli valmis myöntämään monet näistä epäoikeudenmukaisuuksista, ja odotti vastaavasti natsinuorukaisten arvostelevan oman maansa politiikan ylilyöntejä, mutta turhaan. Kaikki, mitä Saksa teki, oli näiden nuorukaisten mielestä oikein, ja jos vastapuoli myönsi olleensa väärässä, sitä enemmän oikeassa Saksa oli. Valitettavasti naisten käyttäytyminen miehiä kohtaan noudattaa pitkälti samanlaisia peruslinjoja. Miehen on myönnettävä olleensa väärässä, mutta jos mies sitten myöntää olleensa väärässä, nainen ei tule vastaan millään tavalla, vaan päin vastoin näkee miehen sovinnonhaun vain merkkinä miehen heikkoudesta, jota hänen tulee käyttää hyväksi. Ns. psykonarttujen kanssa syttyneet sodat ovat ainakin opettaneet minulle, että minkäänlainen periksiantaminen ei kannata. Pidän tätä hyvin valitettavana, koska olen pohjimmiltani sovinnollinen ihminen, ja haluaisin, että seksin ja parisuhteen hakukin olisi mahdollista sovinnollisissa merkeissä; mutta naisten kyky omien virheiden tunnustamiseen, sovinnollisuuten ja itsekritiikkiin on kokemukseni mukaan jokseenkin olematon. Naisten keskuudessa pikemminkin rehottaa psykopaatteja ihannoiva kulttuuri, jossa luonnevikainen riidanhakuisuus nähdään hyveenä ja sovinnollisuus heikkoutena alhaista Mies-nimistä olentoa kohtaan, joka ei ansaitse muuta kuin diktatorista kurinpitoa ja komentelua.

Naisten kyvyttömyys kollektiiviseen itsekritiikkiin näkyy erittäin selkeästi myös naisasianaisten reaktiosta Abu Ghraibin kidutuskuviin. Koska nazisasianaiset (heh, HEH, tuo on niin hauska kirjoitusvirhe, etten aio korjata sitä) eivät ikinä voi kuvitella naisen tekevän mitään pahaa omasta tahdostaan, niin Lynndie Englandin teot esitettiin seurauksena "vääränlaisesta tasa-arvopolitiikasta", joka asettaa miehen jollain tavalla tavoiteltavaksi esikuvaksi. Miehet tehdään kollektiivisesti vastuullisiksi kaikista pahoista asioista maailmassa, olipa niiden tekijänä sitten mies tai nainen. Lynndie England ei voinut olla toimiva subjekti, joka tekee omia moraalisia päätöksiä, vaan jos nainen tekee moraalisen päätöksen, joka on paha, se johtuu jonkun miehen pahasta vaikutuksesta, kun taas naisen tekemät hyvät ja rakentavat moraaliset päätökset ja teot (nyt haluan olla ilkeä ja sanon: ehkäpä sellaisiakin joskus esiintyy) menevät hänen hyvän ja rakentavan naiseutensa tiliin.

Samaan sarjaan kuuluu naisten innokas irtisanoutuminen esimerkiksi Steen Christensenin naisihailijoista. Nämä selitetään marginaalisen, mielisairaan naisjoukon edustajiksi, joiden kanssa oikeilla, terveillä naisilla ei ole mitään tekemistä. Mutta tosiasia on, että haljuja ja sadistisia murhaajia ihailevia naisia on ainakin lukumääräisesti paljon - Hitler sai avoimen seksuaalista ihailijapostia naisilta, Goebbelsilla oli jatkuvasti naisjuttuja (vaikka mies oli kuvista päätellen huomattavasti esim. minua rumempi!) - ja vaikka lähdettäisiinkin siitä, että nämä naiset olisivat kaikki mielisairaita, niin mielestäni tämän "mielisairauden" yleisyys saa ainakin minut kysymään, eikö sillä ole jotain relevanssia sen kannalta, mikä on yleisemmälläkin tasolla totuus naisen seksuaalisuudesta? Ovathan feministitkin sitä mieltä, että esimerkiksi raiskaajien teot sanovat miesten seksuaalisuudesta jotain yleisemminkin relevanttia, ja että kaikkien miesten pitäisi tämän takia myöntää olevansa potentiaalisia raiskaajia ja hävetä siksi silmät päästään omaa seksuaalisuuttaan.