Semper fidelis

Luen edelleenkin Skierkan kirjaa Fidel Castrosta. (Alkuteoksen nimi on Fidel Castro, eine Biographie, ja sen on julkaissut Kindler vuonna 2002; espanjannos on nimeltään Fidel - La biografía definitiva del líder cubano. Yleisesti ottaen käsitykseni Fidelistä ja hänen Kuubastaan ei ole muuttunut, joskin eräitä tarkennuksia siihen on tullut. Heinrich Böll sanoi maailmankatsomukseni kannalta merkittävässä keskustelukirjassa Antikommunismus in Ost und West - keskustelukumppaninaan Lev Kopelev - jotain sellasta kuin Castro war zunächst kein Kommunist, in den ersten Jahren hat er sogar Kommunisten eingesperrt. Ei se ihan noinkaan mennyt, vaan ilmeisesti kommunistit saivat heti alkuvaiheissa melkoisesti vaikutusvaltaa Itä-Saksan avulla, vaikka Castro yritti kovasti pitää yhteistyökanavia auki Yhdysvaltoihin päin. Moskovalaismielisten kommunistien vaikutus näyttää henkilöityneen Aníbal Escalante -nimiseen herraan, jota Castro syytti vehkeilyistä neuvostoliittolaisten (!) kanssa ja jonka hän karkotti maastaan pitkiksi ajoiksi Moskovaan. Castron vallankumouksen ajautuminen neuvostososialistisiin valmismuotteihin ei tosiaankaan näytä johtuneen siitä, että neuvostoliittolaiset saivat liikaa vaikutusvaltaa maan asioihin, sillä huolimatta siitä, että Kuuba oli taloudellisesti riippuvainen venäläisavusta (joka tietysti naamioitiin "reiluksi kaupaksi", niin että Neuvostoliitto osti Kuuban sokeria ylihintaan), Fidel piti aika tarkkaan huolen siitä, että oli herra talossaan. On aika vaikea kuvitella mitään muuta itäblokin maata, jossa Neuvostoliiton hyväksi vakoilleella oli reaalinen riski joutua teloitetuksi maanpetturina, mutta nationalisti Fidelin valtakunnassa se näyttäisi olleen täysin mahdollista.

Amerikkalaiset olivat tietysti aivan hakoteillä nähdessään Kuuban jonkinlaisena Neuvostoliiton sillanpääasemana. Esimerkiksi ohjuskriisissä oli selvästi kyse Fidelin henkilökohtaisesta, nationalistisesta katkeruudesta pohjoisen sortajaa vastaan. Fidel oli Yhdysvalloille niin vihainen - kyse oli samanlaisesta vihasta kuin suomalaisten ryssänviha, ja varsin samanlaisilla syillä - että hän olisi aivan vihapäissään halunnut uhrata koko kotimaansa ydinsodassa siitä ilosta, että olisi saanut antaa iskun jättiläisen mahanalustaan. Hrushtshov joutui suorastaan toppuuttelemaan Fideliä tässä asiassa. Itäsaksalaisten tiedusteluraporttien mukaan Fidel oli impulsiivinen ja arvaamaton (tarvittiinko tuon huomaamiseen todellakin Stasia?) ja pikkuporvarilliseen nationalismiin harhautunut; ja myöhemmin Kuuban sotaseikkailut Afrikassa olivat täysin Fidelin ja muiden sissiromantiikkaan seonneiden kuubalaisjohtajien yksityisiä yrityksiä, joiden kanssa Brezhnev ei ilmeisestikään halunnut olla missään tekemisissä. Neuvostoliitto oli sillä kannalla, että Fidel oli vakautta heikentävä tekijä, jonka kanssa ei kannattanut antautua liian syvällekäyviin yhteistyöprojekteihin - Kopelev ilmaisi neuvostojohdon käsityksen Kuubasta suunnilleen näin: Die Kubaner sind immer noch nicht folgsam genug, obwohl sie so viel kosten - ja näyttääkin siltä, että venäläiset rahoittivat Kuubaa lähinnä amerikkalaisia härnätäkseen - oli mukavaa, kun Karibialla oli vakaumuksellisesti amerikkalaisvastainen maa - mutta satelliitti Kuuba ei ollut siinä mielessä kuin Itä-Euroopan maat olivat, ja Brezhnev kavereineen tiesi hyvin, että Kuuban vallankumousvientiin ei ollut fiksua sotkeutua liian innokkaasti mukaan. Piti ehdottomasti säilyttää se paljon puhuttu kiistettävyys.

Fidel tuntuu ylipäätäänkin olleen ja olevan ennen muuta sissiveteraani asenteiltaan ja maailmaltaan. Tämä johti Skierkan mukaan lievästi sanoen naurettaviin seurauksiin, kun Fidel ei tiennyt ministeriensä nimiä. Kun valtiovarainministeri nimeltä Rom selvitti hallitukselle maan talousnäkymiä, Fidel kysyi vierustoveriltaan, kuka tämä Rom oli - oliko hänellä jotain yhteyksiä vastavallankumouksellisiin? miten hän tiesi noin paljon maan asioista? Tämän tapahtuessa Fidel ei todellakaan ollut vanha eikä vanhuudenhöperö, vaan aivan järjissään; mutta ilmeisesti hän koki maan tilanteen vielä vuosia vallankumouksen jälkeenkin niin, että siviilihallinto oli vain partisaanitaistelun jatkamista toisin keinoin - hän ei pystynyt kokemaan istuvansa turvallisesti maan satulassa, vuosien jälkeenkään, vaan normaalit olot olivat hänelle vain aselepo kesken sissisodan. Valtiovarainministeri oli siis oikeastaan kotoisin sellaiselta yhteiskunnan osa-alueelta - siviilielämästä - jota Fidel ei kokenut mitenkään yksiselitteisesti hallitsevansa eikä kontrolloivansa, vaan uskoi, että siellä yhä oli organisoituneita Batistan kannattajia, jopa organisoitunutta Batista-mielistä poliittista toimintaa. Stalinin vainojen taustalla oli periaatteessa aivan samantyyppinen paranoia, ja oikeastaan oli melkoista tuuria, että Fidelin Kuuba pitäytyi "vain" itäeurooppalaistyyppisessä toisinajattelijoiden pidättämisessä, vangitsemisessa, solvaamisessa ja maastakarkottamisessa suuren tyylin stalinilaisten vainojen ja joukkomurhien asemesta.

Sinänsähän moinen ei ole mitenkään yksinomaisesti kommunistisille tai vasemmistopopulistisille juntille yksinomaista. Itse asiassa olen usein tuuminut, että Fidelin Kuuba olisi eräiden oikeistolaistemme ihannevaltio, jos poliittisia etumerkkejä vähän muuteltaisiin: Fidelille valta, joka on saavutettu vallankumouksella, kuuluu vallankumouksen tekijöille, eli sissien vanhalle kaartille; ja koko kansan ja valtion tehtävänä on periaatteessa vain loppumattomiin ihailla veteraanien sankaruutta silloin ennen vanhaan vapaustaistelun aikana. Kansan tehtävänä on istua yleisönä, kun veteraanit kokoontuvat karttojen ääreen litkimään rommia ja kertomaan toisilleen siitä, kuinka tuon kukkulan luona Suárezin Juanito kaatui ja kuinka se Lópezin Pacon porukka veti konekiväärillä siihen takarinteeseen ja hoiti kylmäksi seitsemän Batistan imperialistipetturia. Vähän samaan tapaan jotkut tuntuvat 90-luvulla haaveilleen sellaisesta Suomesta, jossa suomalaisilla ei olisi kansana muuta tehtävää, kohdetta tai tarkoitusta elämässään kuin sotaveteraanien urotöiden muisteleminen ad nauseam.

Ei siinä mitään, jännittäviä tarinoitahan ne ovat sekä Kuubassa että Suomessa, jos ne osataan kertoa. Mutta siteeratakseni taas kerran Aodán Mac Póilínia(ko? vai oliko se sittenkin Declan Kiberd?): sellaisetkin asiat, jotka tuntuvat vapauttavilta ja tuoreilta silloin kun ne ovat vaihtoehto viralliselle oikeaoppisuudelle, pakkaavat muuttumaan tylsiksi, tappaviksi ja tukahduttaviksi silloin kun ne itse nousevat virallisen oikeaoppisuuden asemaan. Kun olimme murrosiässä, veljeni osti piruuksissaan jostain kirja-alesta itsensä Ernesto Che Guevaran - che on argentiinalaisten tai Río de la Platan alueen asukkaiden (siis myös paraguay- ja uruguaylaisten) puhumassa espanjassa käytetty tauko- tai tilkesana, joka lienee alkujaan sama kuin guaraní-intiaanikielen minä-pronomini, mutta josta on tullut argentiinalaisten lempinimi kautta latinalaisen Amerikan; Ernesto Guevara ei tosiaankaan ollut kuubalainen, vaan argentiinalainen - kirjan Vallankumoussota Kuubassa, hän joutui varsin pian jättämään kirjan lukemisen kesken, koska se oli liian tylsä. Siis Che pystyi kirjoittamaan tylsän kirjan materiaalista, josta keskiverto kynäniekkakin osaisi väsätä vaikka kymmenen tavallisen jännää seikkailuromaania? Tätä tuskin voi selittää muulla kuin sillä, että Chellä oli jo kuivaska virallisen, neuvostotyyppisen ideologin opettavaista sormea heristävä ote aiheeseensa. Sääli; sillä jos hänellä olisi ollut yhtään näkemystä ihmisluonnosta, hän olisi osannut esittää tapahtumat mukaansatempaavana seikkailutarinana absoluuttisten hyvisten ja absoluuttisten pahisten taistelusta, tarinana, joka olisi voinut oikeasti kiehtoa nuoria kuubalaisiakin.