Kirjanarkkarin tunnustuksia

Tuli sittenkin Akateemiseen se Saksasta tilaamani törkeän kallis Joachim Schlörin kirja Endlich im Gelobten Land? Deutsche Juden unterwegs in eine neue Heimat. Kustantaja on entinen DDR-läinen Aufbau-Verlag. Kovin iso ja painava opus on - minä olen nykyään niin huono lukemaan raskaita kovakantisia kirjoja, että pelkästään kirjan koon takia en ole vielä saanut urakoitua Peter Englundin Den oövervinnerligeä, jonka tulin aikoinani ostaneeksi sikakalliina kovakantisena, jaksamatta odottaa taskupainosta.

Sen Richard Englishin IRA-kirjan nimi on muuten Armed Struggle, ja siinä on aika hauska kuvaus siitä, miten Pohjois-Irlannissa päästiin tähän nykyiseen tulitaukoon ja yhä kovin miinoitettuun rauhaan. IRA:n ja brittihallituksen välillä, se ensin todettakoon, on aina ollut jonkinasteisia neuvotteluyhteyksiä, jopa silloin, kun se Brightonin jyty oli vähällä tappaa Thatcherin. Itse asiassa kesällä 1972 IRAn valtuuskunta lensi brittiarmeijan helikopterilla Lontooseen - tarina kertoo, että kopteri lensi matalalta jonkin ärjy-IRA-laisen alueen yli, ja kopterissa istuneet Seán Mac Stiofáin, Gerry Adams ja Séamus Twomey pelkäsivät koko ajan joutuvansa omien alasampumiksi. Tulitauko saatiin aikaan, mutta se ei kestänyt kauaa: jonkin ajan kuluttua protestantit hyökkäsivät jollekin katoliselle alueelle, ja IRA ja brittiarmeija olivat molemmat paikalla aluetta evakuoimassa. Jokin IRAn kuorma-auto muistaakseni yritti päästä läpi hakemaan asukkaiden tavaroita palavista taloista, mutta britit pysäyttivät sen ja pidättivät pari paikalla ollutta IRA:n miestä. Tällöin Séamus Twomey - tuo kummallinen sukunimi näyttää muuten iiriksi paljon helpommin lausuttavalta: Ó Tuama, tai ehkä Ó Tuamaigh - , joka oli komennossa, tulkitsi tulitauon kaatuneen, ja ammunta alkoi uudestaan. - 1990-luvun tulitauko pääsi ilmeisesti alkamaan vahingossa. Brittihallituksen keskusteluyhteys IRAn johtoon oli pitkälti henkilökohtaisten kontaktien varassa: John Major oli yhteydessä Pohjois-Irlannin asevoimien komentajaan, joka oli yhteydessä tiedustelupäällikköön, joka oli yhteydessä kentällä toimivaan tiedustelu-upseeriin, joka oli yhteydessä katolisten yhteisön arvostamaan pappiin, joka oli yhteydessä tuttuun Sinn Féinin mieheen, joka tunsi IRAn tiedustelun miehen, jolla oli suora kanava IRAn johtoon. Kun IRAn johto sitten antoi varovaisen myönteisen vihjauksen mahdollisesta tulitauosta, kaikki ketjun jäsenet "parantelivat" viestiä matkan varrella hieman, kunnes se John Majorille asti päästessään oli muuttunut melko yksiselitteiseksi rauhanneuvottelutarjoukseksi. IRA kielsi moista tarjousta antaneensakaan, mutta se kuitenkin joutui käytännössä ottamaan poliittisen vastuun tarjouksesta siinä muodossa kuin se oli Majorille kulkeutunut, ja näin päästiin edes rahtusen verran eteenpäin. Ehkäpä ratkaisevan rahtusen.

Blogistikollega Maalainen näkyy lukeneen Proinsias Mac Cuartan, siis Frank McCourtin, Amerikan-muistelman, 'Tis, suomeksi Amerikan ihmemaassa. Luin joskus takavuosina sekä Seitsemännen portaan enkelin että tämän jatko-osan, mutta enpä heistä juurikaan osannut innostua. Amerikan-siirtolaisuus on Irlannin sekä iirin- että englanninkielisessä kirjallisuudessa aika loppuun kaluttu teema - itse asiasa juuri iirinkielisen kirjallisuuden puolelta löytyy oikeasti merkittäviä siirtolaisuuskuvauksia, aivan erityisesti Micí Mac Gabhannin alias Mickey MacGowanin muistelmateoksen Klondyken kultakentiltä, Rotha Mór an tSaoil - se on englanninnettu nimellä The Hard Road to Klondyke, ja se kuuluu niihin harvoihin iirinkielisiin kirjoihin, joita oikeasti luen yhä uudelleen huvikseni, kirjan kiinnostavuuden vuoksi. Frank McCourtin kirja menestyi mielestäni ainoastaan siksi, että se oli Yhdysvalloissa merkittävä irtiotto maassa siihen asti suositusta Irlanti-kuvasta: aiemminhan Irlanti kuvattiin joko idyllisenä takapajulana haltioineen ja lucharacháneineen (nämä jälkimmäiset ovat englanniksi nimeltään leprechaun) tai sitten Englannin sortamana siirtomaana romanttisine vapaustaistelijoineen (joiden mainetta Yhdysvalloissa kummasti kohensi irlantilaisten sotilasosastojen urheus sisällissodassa); Frank McCourt taas oikein mässäili Irlannin kehitysmaisessa kurjuudessa ja palvoi Amerikan ihanuutta siinä määrin, että alkoi ihmetellä, mikä isänmaallisuusvuodatus tämä oikein oli. No, onhan se totta, että siihen aikaan kaikki irlantilaiset halusivat muuttaa Yhdysvaltoihin. Nyt asiat ovat toisin, kuten hyvin tiedämme - d'imigh sin agus tháinig seo, moladh le Rí na nDúl.