Kauhea Tarzan, uskonto kauheampi

Kauheaa Tarzania lukiessa silmiin pisti taas kerran Burroughsin uskonnonvastaisuus. Burroughsille oli tyypillistä ikuisesta maanpäällisestä elämästä unelmoiminen, ja hän taisi löytää oikeanlaisen sankarin vasta John Carterista, ikuisesti elävästä Maan ja Marsin miekkamiehestä. Tarzanin kohdalla hän kirjoitti lopulta itsensä nurkkaan, koska sankari ei voinut vanheta - laskujeni mukaan vuoden 1870 tai 1880 paikkeilla syntynyt Tarzan joutui jopa taistelemaan amerikkalaisten rinnalla japanilaisia vastaan Sumatran viidakoihin (poika Korak oli taistellut ensimmäisessä maailmansodassa "Argonnen" - missähän lienee? - rintamalla) - eikä alistua eläkeläiseksi Janensa kanssa.

Janellakaan ei ollut lupaa rupsahtaa - hänen piti olla tavoiteltava ja kiihottava vielä nelikymppisenä, jotta Tarzan saattoi pelastaa hänet kauheiden roistojen, kuten etovan saksalaisupseeri Obergatzin, kynsistä. Pian sen jälkeen viitteet Tarzanin perhesuhteisiin hävisivät teoksista, ja Tarzanista tuli yhä selvemmin yksinäinen sankari, jonka Afrikkakin muutti muotoaan. Itse asiassa on merkillepantavaa, että sitä mukaa kun todellinen Afrikka kartoitettiin, sitä fantastisempia maailmoja Burroughsin Afrikasta löytyi.

Myöhemmissä Tarzan-kirjoissa Burroughs käytti kahteen kertaan idean Euroopan historiasta Afrikkaan unohtuneesta saarekkeesta: eräässä kirjassa Tarzan löysi viidakoista keskiaikaisen ristiretkeilijäkaupungin, erään toisen kerran Rooman valtakunnan miniatyyrimuodossa - kyseessä oli kaksi unohtuneeseen laaksoon jäänyttä roomalaiskaupunkia, jotka olivat sodassa keskenään, mikä sekin on varsin suosittu burroughsilainen motiivi: Tarzan tai joku hänen monista varamiehistään tai oheissankareistaan saapuu unohdettuun maailmaan, jossa Castrum Tämä ja Castra Tuo ovat sodassa keskenään, toteaa tilanteen, nimeää pahispuolen ja hyvispuolen ja heittäytyy taisteluun pahiksia vastaan. Tällaisia asetelmiahän löytyy sitten myös mm. Pal-ul-donista ja tiedä vaikka löytyisi Pellucidaristakin. (Meinasin sanoa että Aergistalista, mutta Aergistal ei olekaan Burroughsin, vaan Gérard Kleinin luomus, ja löytyy maailman parhaasta ranskalaisesta tieteisromaanista Sodan valtiaat - Les Seigneurs de la Guerre. Jos ikinä opin ranskaa, aion kyllä lukea sen.)

Kaupunkien nimet olivat tosiaan Castrum Mare ja Castra Sanguinarius - molemmat virheellistä latinaa - mutta vaikka ERB ei ollut kovin oppinut mies, hän muisti sen mikä unohtuu nykyään latinan oppikirjojenkin tekijöiltä, että roomalaisia naisia puhuteltiin vain yhdellä nimellä, eli isän sukunimen feminiinimuodolla. Toisin sanoen, jos isän nimi oli Lucius Tarquinius Cato, hänellä saattoi olla vaikka seitsemän tytärtä, ja kaikkien nimi oli Tarquinia, eikä mitään muuta. Kuuluisat huorat ja kurtisaanit olivat eri juttu, heillä oli usein kreikkalainen lempinimi: esimerkiksi francoisvillonmainen häiris- ja kännääjärunoilija Catullus puhutteli ylistämäänsä pimatsua nimellä - heh heh - Lesbia. Burroughs otti tämän huomioon: hänen roomalaisessa kaupungissaan esiintyy nuori sankaritar, jonka ainoa nimi on Favonia.

Pitkäikäisyys ja kuolemattomuus maan päällä, tarvitsematta mennä taivaaseen tai kuolla toiselle olemassaolon tasolle pääsemiseksi, on mietityttänyt yllättävän harvoja scifi- tai fantasiakirjailijoita kovin syvällisesti. Ennen muuta he eivät ole vaivautuneet pohtimaan sitä, että tällainenkin pako la condition humainesta, ihmisen osasta, on omanlaisensa condition humaine, jossa on omat, ehkä vielä paljon tuskallisemmatkin murheensa. Robert Anson Heinlein on yksi poikkeuksista: kuoleman, ikääntymisen ja pitkäikäisyyden kysymykset yleensäkin tuntuvat mietityttäneen häntä poikkeuksellisen paljon. Heinlein kuvaa Methuselah's Childrenissä joukkoa tavattoman pitkäikäisiä ihmisiä, joille tietoisuus satojenkin vuosien mittaisen elämän kääntymisestä loppuaan kohti saattaa aiheuttaa vielä suuremman ja syvällekäyvemmän kuolemanpelon, jota pehmentämässä ei ole tietoisuus edes oman suvun jatkumisesta, koska Metusalemin lasten - "Howard-projektin perheiden" - elämät ovat niin pitkiä, että perhesiteet ehtivät lasten aikuistuessa lopullisesti katketa. Kim Stanley Robinsonin Mars-kirjoissa liian myöhäisellä iällä saatu pitkäikäisyyskäsittely johtaa siihen, että asianomaiset elävät vain aktiivisen elämänsä jälkeen julmetun pitkän ja toimettoman vanhuuden, ja kaiken lisäksi sen aktiivisen elämänkin yksityiskohdat alkavat unohtua (kovalevyltä loppuu tila).

Mutta kuten sanottu, maanpäällisen pitkäikäisyyden kaipuussaan Burroughs suhtautuu hyvin kielteisesti uskontoihin. Tyypillinen uskonto, jollaiseen Tarzan tai John Carter törmää, on julma ja säälimätön ihmisuhrikultti. Pal-ul-donin papit palvovat auringonjumala Jad-ben-Othoa, jolle uhrataan aamunkoitteessa vastasyntynyt vauva ja illalla aikuinen uhri. Jokapäiväinen vauvojen uhraaminen merkitsee 365 vauvaa vuodessa, mikä taitaa ihan oikeasti olla aikamoinen suonenisku isommankin alkuasukaskaupungin syntyvyyteen. Ylipäätään Burroughsia ei erityisemmin ujostuttanut kehittää uskonnoistaan niin järjettömän säälimättömiä, että niillä ei voinut enää olla mitään kovin rakentavaa yhteiskunnallista funktiota. Perverssejä ja hulluja tiedemiehiä hänen teoksistaan ei toki puutu - eräässä Mars-kirjassa hyörii kertakäyttöpahiksena mitä ilmeisin Mengele, joka vangitsee nuoria tyttöjä, avaa heidän päänsä ja työntää aivoihin namikoita - mutta uskonto ei koskaan toimi lohdun eikä sisäisen rauhan lähteenä - se on vain ja ainoastaan tekosyy kieltää ilo, tuhota onni ja uhrata ihmisiä Moolokille. Eräässä myöhemmistä, luullakseni epäkanonisina pidettävistä Tarzan-kirjoista tavataan joukko "rappeutuneita" sukusiitoksen heikentämiä valkoisia, joiden uskonto on kieroutunut parodia kristinuskosta ja samalla pilkkaa mitä ilmeisimmin Yhdysvaltain syrjäseutujen lahkoja: sekä liikutuksissa kaatuilu ja piehtarointi (joka selitetään tylysti siten, että lahkon aikoinaan perustanut saarnaaja kärsi vaikeasta, periytyvästä epilepsiasta) että tolkuton itsetarkoituksellinen ilottomuus (hymyilemiseen syyllistynyt nuori tyttö teloitetaan, koska "hymyileminen johtaa väistämättä nauruun, ja nauru on lihallista") ovat vähän liian ilmeisiä tölväisyjä amerikkalaisen uskonnollisuuden suuntaan. Tuntuukin siltä, että nykysuomalaiset helppoa uskonnonvastaisuutta harrastavat mustiin vaatteisiin pukeutuvat tekoradikaalit ovat hankkineet ateistiset vakaumuksensa Tarzan-kirjoja lukemalla, eivät niinkään yhteiskuntaa syvällisesti analysoimalla. Syvemmälle käyvät kristilliset periaatteet eivät toki ole Tarzanillekaan vieraita: nujerrettuaan ihmisuhriuskonnon papiston Tarzan opettaa Pal-ul-donin kansoille, että jumalaa on mieluummin palvottava tuomalla hänen temppeleihinsä ruokaa ja lahjoja, jotka jaetaan eniten tarvitseville.

Vaikka Burroughsin kirjat ovatkin juuri niin mustavalkoisia kuin pulp-seikkailujen kuuluu olla, hänen sankarinsa eivät ole mitenkään viimeisen päälle kirkasotsaisia. Tarzanissa on selvästi annos amoraalista, eläimellistä villipetoa. John Carter liittoutuu hyvinkin julmien Tharkin vihreiden miesten kanssa pelastaakseen prinsessansa, ja hän voi rangaista kokonaisen kaupungin (Zodangan) siviiliväestöä armottomastikin siitä, että nämä sattuivat olemaan väärällä puolella hänen jahdatessaan Dejah Thorisia ahdistelleita pahiksia. Toisaalta Marsin elämän julmuus järkyttää Carteria, joka yrittää uudistaa marsilaisen kotimaansa Heliumin (ei suurta vaivaa nimien keksinnässä) yhteiskuntaa vähemmän armottomaksi.

Näyttääkin siltä, että Burroughsia repivät koko ikänsä eri suuntiin hänen aikansa ja yhteiskuntansa ristiriitaiset aatteet. Naiiviin sosiaalidarwinismiin sekoittui niin kristillisiä armeliaisuuskäsityksiä kuin ritarillisuutta ja naisenpalvontaakin. Usein tulee miettineeksi, mitä aatehistorioitsijalla olisi sanottavaa Tarzan- tai Mars-kirjoista. Niissä on sitä paitsi niin ilmeisen naiiveja allegorioita, että niiden tutkimus ja analysointi voisi olla hyvinkin kiintoisa kirjallisuustieteellinen harjoitustyö. Populaarikirjallisuuden tutkimusta pidetään joskus nollatutkimuksena par excellence, mutta näkisin kyllä itse, että juuri populaarikirjallisuuden aatehistoriallinen analysointi voisi olla kiintoisa tapa opettaa nuorille ihmisille tutkimuksellista otetta kirjallisuuteen, koska populaarikirjallisuudessa allegoriat ovat hyvin läpinäkyviä ja aatehistoriallinen taustakin varsin selkeästi esillä.