Iirikirja

Viiden vuoden työ siinä onkin ollut, mutta nyt se pirun kirjanketale on lähestymässä loppuaan. Iirikirjasta on ruotsintamatta enää puolitoista lukua, aloitin eilen Pohjois-Irlantia käsittelevän luvun, joka on myös kaikkein vanhin osa koko teosta. Melko tarkkaan puoli vuosikymmentä sitten näytin sen ensimmäistä konseptia Anders Ahlqvistille Galwayssa.

Vähän ennen kuin lähdin Irlantiin, Helsingin Sanomat julkaisi EU:n jäsenmaiden kulttuuria käsitelleessä sarjassaan Irlanti-liitteen, josta olen vieläkin aika närkästynyt: ne tyytyivät siinä lähinnä uusintamaan vanhoja kliseitä iiristä muka IRAn kielenä, ja Irlannin kirjallisuudesta kirjoittanut Jukka Petäjä tiesi jopa Pádraic Ó Conairen nimen. Petäjän mukaan tosin Ó Conairen teokset merkitsivät iirinkielisen kirjallisuuden viimeistä huokaisua. Millaista roskaa. Täysin samalla logiikalla Aleksis Kiven teokset olisivat suomenkielisen kirjallisuuden loppu. Laadin tietysti oikaisun ja lähetin sen Helsingin Sanomien toimitukselle, mutta eiväthän ne sitä tietenkään julkaisseet. Kukaan ei nimittäin saa tietää mitään paremmin kuin Helsingin Sanomat. Eivätpä vain tienneet edes mennä kysymään Anders Ahlqvistilta, tai ylipäätään Helsingin yliopistolta, mitä siellä tiedettiin iirin kielestä.

Eipä silti, onhan tuo IRA-klisee aika tavallinen Irlannissakin. Esimerkiksi Ruth, joka asui naapurissani vuosi sitten ja oli kotoisin Mayosta - hänen isoäitinsä puhui vielä iiriä - oli herttaisen vakuuttunut siitä, että hänelle laulamani iirinkieliset laulut (kyllä vain, minä osaan laulaa, vieläpä iiriksi) olivat sisällöltään lähinnä nationalistisia renkutuksia (varmaankin samaan tyyliin kuin IRA-laisten lempikappaleet Take it down from the mast, Irish traitors, it's the flag we Republicans claim, it can never belong to Free Staters, for you've brought on it nothing but shame tai Who fears to speak of Ninety-Eight, jotka, märk väl, ovat englanniksi), ja hän oli kovasti yllättynyt kun kerroin, että ne pikemminkin olivat eroottisehkon sävyisiä rakkauslauluja tai muuten vain kaukana mistään nationalismista. Mutta iirinkielisten laulujenhan ei tarvitse käsitellä nationalistisia aiheita ollakseen irlantilaisia. Englanninkielisten tarvitsee.

Ja tämän takia muuten ihmiset siellä Irlannissa iiriä opiskelevatkin. Niin kauan kuin irlantilainen puhuu englantia, hänen pitää koko ajan äänekkäästi ja neuroottisesti julistaa olevansa jotain muuta kuin englantilainen tai amerikkalainen. (Tai yhtä neuroottisesti julistautua iiriä ja Irlantia kaipaamattomaksi maailmankansalaiseksi ja kosmopoliitiksi, vaikka hän ei osaa muita kieliä kuin hassusti puhuttua englantia ja suhtautuu muita kieliä puhuviin ihmisiin ja näiden kulttuureihin röyhkeän aliarvioivasti.) Kun hän osaa iiriä, hänen ei tarvitse enää todistaa mitään, hän voi puhua, kirjoittaa ja laulaa muistakin, yleisinhimillisemmistä asioista kuin homeenvihreästä saarestaan. (Ja jos tietäisitte, miten märkää siellä on, ette yhtään ihmettelisi, miksi minä sanon sitä homeenvihreäksi.) Itse asiassa iirinkielinen kulttuuri on vähemmän nationalistista ja kiihkopatrioottista kuin Irlannin englanninkielinen. Mutta Ruthin kaltaiset yksinomaan englantia puhuvat irlantilaiset ovat joutuneet iirin kanssa tekemisiin lähinnä silloin, kun joku on isänmaallisen hurmoksen vallassa mennyt huudahtamaan Saoirse! tai Sinn Féin! ("Saoirse" lausutaan muuten suunnilleen syiirshe ja tarkoittaa "vapaus" - se on myös naisen etunimi.) Siitä heille on syntynyt mielikuva, että kaikki, mitä iiriksi sanotaan, myös cá háit faoin spéir a bhfuil an diabhal truflais sin aríst? ("misä vitusa se saatanan roskis ny taas o?") on nationalistinen iskulause. Selitä nyt sitten näille, että iiriksi voi puhua aivan yhtä arkisista asioista kuin englanniksikin.

Mutta se onkin englanninkielisten ihmisten tragedia. Englanninkielisiksi syntyneet ihmiset ovat ilmeisesti maailman ainoa porukka, joilta puuttuu kokemus vieraiden kielten osaamisesta ja sen välttämättömyydestä tyystin. Minä olen kotona puhunut lapsena pelkästään suomea - ruotsia aloin puhua isälle vasta lukioikäisenä - mutta olen jo ollut monikielinen kauemmin kuin yksikielinen. (Ensimmäinen kieli, jota opin hyödyksi asti, oli muuten saksa - ei englanti eikä ruotsi.) Joskus olen kysynyt englantia äidinkielenään puhuvilta ihmisiltä, miltä tuntuu olla yksikielinen. En enää muista sitä itse, tai pysty kokemaan. Pitäisi muuttaa johonkin itäaasialaiseen maahan kokeilemaan moista, paitsi että niissäkin osataan nykyään englantia, puhumattakaan siitä, ettei tällä rutiinilla kauaa menisi, kun alkaisin saada tolkkua thaista, kiinasta tai khmeristäkin. Kielten oppimiseen on liian hyvä rutiini, ja liian helppo motivoitua. Sitä paitsi osaan kohteliaisuusfraaseja ja muuta yksittäistä roinaa niin monella niin eksoottisella kielellä (kyllä vain, minä osaan sanoa esim. somaliksi terve ja hyvää päivää ja jonkin verran samantapaisia latteuksia) ettei mikään oikeastaan tuntuisi liian pelottavalta opittavaksi. Silti tiedän olleeni joskus kielitaidoton pikkupoika, jonka mielestä oli käsittämätön intellektuaalinen saavutus, että joku saattoi oppia ymmärtämään englantia, saksaa tai ranskaa riittävästi ollakseen tarvitsematta tekstitystä televisiossa. Joo, itse asiassa ruotsikin oli pienenä pelottavaa ja käsittämätöntä, vaikka se kuinka oli perheessä. Isä luki lehteä, jolla oli julmetun pitkä ja outo nimi Huf...vuds...tads...lahdet, ja televisiossa esiintyi ruotsinkielisiä ihmisiä, joilla oli sellaisia nimiä kuin Schwindt tai Zitting. Erityisesti Z oli vieras kirjain. Se oli vähän niin kuin jostain scifimaailmasta kotoisin. Supersankareilla ja muilla epätodellisilla taruhahmoilla kuului olla Z-, X- ja Q-pitoisia nimiä.

Minä siis tiedän olleeni sellainen pikkupoika. Minä en muista sitä. Muistan kyllä, että uutistenlukija aloitti sanomalla Gofton! ja alkoi sen jälkeen puhua käsittämättömiä. Mutta en muista, mitä käsittämätöntä hän sanoi. Jos muistaisin, tietäisin nyt mitä hän sanoi. Lapsuudesta on jäänyt mieleen ruotsiksi puhuttuja lauseenpätkiä, jotka silloin olivat käsittämättömiä, eivät enää. Ehkä juuri sen takia vieraat kielet eivät yleensäkään enää pysty olemaan pelottavia, tai vieraita. Jo kaksikymppisenä tiesin oppivani joskus puolaa, iiriä ja espanjaa. Oikeasti osasin niitä, minun piti vain löytää ne itsestäni. Kyse on samasta asiasta kuin muslimien uskomus, että ihminen on perusluonteeltaan muslimi, että Allah on hänet muslimiksi luonut, ja hänen pitää vain huomata se. Minusta minut oli luotu puhumaan puolaa, iiriä ja espanjaa, minun tuli vain muuttua sellaiseksi, miksi minut oli luotu.