Vive la république

Haitiin palatakseni, unohdin mainita vielä yhden tavan, jolla haitilaiset jäljittelivät entisiä siirtomaaisäntiään, nimittäin hyökkäämällä naapurimaahan tarkoituksenaan tuoda sinne vallankumouksellista vapautta (vrt. Napoleonin sodat). Siltä varalta että arvoisa lukijani ei tunne maantietoa eikä ole lukenut Roibeard Mac Stiofáinin Aarresaarta (joo joo, siis Robert Louis Stevensonin), tehtäköön tiettäväksi, että Haiti muodostaa ns. Hispaniolan (tai Españolan, jos niin haluatte) saaren länsiosan. Itäosassa taas pitää majaansa Espanjan entinen Santo Domingon siirtomaa, nykyinen Dominikaaninen tasavalta. (Santo Domingo on yhä pääkaupungin nimi.) Kun haitilaiset saivat rupiseen tasavaltaansa jonkinlaisen järjestyksen, niin sittenhän piti hyökätä vastaitsenäistyneeseen Santo Domingoon, jota sitten pidettiin Haitin siirtomaana pari vuosikymmentä. Mustille haitilaisille oli tietysti suuri tyydytyksen aihe pomottaa, pompottaa ja pamputtaa valkoisia (tai ainakin valkoisempia) dominikaaneja, joiden katolinen uskokin yritettiin raivata pois voodoon tieltä, mutta dominikaanit eivät olleet "vallankumouksellisesta vapaudesta" järin innoissaan, vaan kukistivat lopulta miehittäjät verisiä sotia käymällä.

Suuren osan 1900-luvusta (1930-luvun alusta vuonna 1961 tapahtuneeseen salamurhaansa) Dominikaanista tasavaltaa hallitsi surullisen kuuluisa diktaattori Rafael Leonidas Trujillo Molina, jota pidettiin elinaikanaan jonkinlaisena latinalaisamerikkalaisen caudillon perikuvana. Sattumoisin yksi ensimmäisistä espanjaksi lukemistani kirjoista oli vasemmistoradikaalista uusliberaaliksi kääntyneen Mario Vargas Llosan La Fiesta del Chivo, joka on käännetty suomeksikin (tietenkin nimellä Vuohen juhla - espanjankielisen pokkarin kannesta päätellen vuohi viittaa sekä piruun että Trujilloon): se on romaani Trujillosta ja hänen valtansa viimeisistä päivistä. Trujillo yritti ilmeisesti kovasti lietsoa haitilaisvastaista rasismia ja onnistuikin siinä, koska maassa tunnetusti oli kipeitä muistoja haitilaisvallan ajoista, jotka olivat kansanperinteistyneet myytillisiksi kauhutarinoiksi. (Valitettavasti Dominikaanisen tasavallan asevoimien nettisivuilla ei ollut mehevää haitilaisvastaista rasistipropagandaa, vaan rationaalisen ammattisotilaan näkökulma, josta toki ei siitäkään jäänyt epäselväksi, kuka on dominikaanien perivihollinen ja mistä ilmansuunnasta se uhkaa - vihje: ei ainakaan idästä!) Irlannissa luin aikoinani kirjan Caudillos, joka keskittyi Etelä-Amerikan sotilasjohtajia analysoidessaan Trujilloon, sen kannessakin virnuili oli Trujillon naama. Trujillo toteutti haitilaisvastaista rasismiaan myös käytännössä, lahtauttamalla toistakymmentä tuhatta Haitin puolelta maahan tunkeutunutta laitonta siirtolaista.

Espanjankielisissä maissahan on oma rasismin perinteensä, joka on vahvasti sitoutunut yhteen katolisen uskon kanssa. Kun muslimit oli käännytetty pakolla kristityiksi ja juutalaiset ajettu mäkeen, syntyi käsite limpieza de sangre, veren puhtaus, jolla pyrittiin erottamaan alkuperäiset katolilaiset kääntymykseen suostuneiden juutalaisten (marranos) ja muslimien (muistaakseni moriscos) suvuista, mutta tässäkin rasismin muodossa oli taustalla uskonnollisuus. Siinä missä Hitler sanoi juutalaisille: teitä ei saa olla olemassakaan, espanjalaiset sanoivat juutalaisille ja muslimeille: teidän on käännyttävä kunnon ihmisten uskoon.

Haitilaiset eivät olleet ainoastaan dominikaaneja mustempia, vaan voodoota harjoittavia pakanoita, ja tämä oli yksi merkittävä legitimaatio heidän lahtaamiselleen. (Jos he olisivat olleet katolisia, mustuus ei olisi häirinnyt dominikaaneja puoliksikaan niin paljon.) Konkistadoreista on kirjoitettu paljon pahaa, mutta tosiasia on, että heidän tapansa kohdella valloittamiensa maiden väestöä oli huomattavasti inhimillisempi kuin anglosaksien, jotka lähtivät siitä, että intiaanit voi tappaa, jopa silpoa lapset elävältä. Espanjalaiset taas menivät intiaanien sekaan hankkimaan sänkyihinsä pimuja, ja julkilausuttuna tarkoituksena oli mestizaje - sulautuminen yhteen valloitetun kansan kanssa. Luonnollisesti konkistadorien kullan ja hopean ahneus johti tavattoman ikäviin seurauksiin, kun köyhät intiaanit pakotettiin raatamaan kaivoksissa ja kuolemaan pölysairauksiin; mutta olisi liioittelua sanoa, että köyhien ja valloitettujen intiaanikansojen osa olisi inkojen monikansallisessa imperiumissa ollut alun alkaenkaan niin hirveän paljon parempi. (Inkat olivat imperiumin alkuperäinen perustajakansa, mutta sitä mukaa kun inkavaltioon alistettiin uusia kansoja, aiemmin valloitetut pääsivät kunniainkan asemaan. Inkavaltion kielet olivat ketsua ja aymara, jotka eivät nykykäsityksen mukaan ole sukua keskenään, mutta ne ovat vaikuttaneet toisiinsa niin kauan ja lainanneet toisiltaan niin paljon sanoja, että niitä pitkään luultiin sukukieliksi. Kun Pisarro kukisti Atahualpan, espanjalaiset panivat merkille "monien kielten tulleen taas käyttöön" inkavaltiossa, kun ei ollut enää pakkoketsuaa.) Konkistadorien kullan- ja seksinnälkä tekee heistä hyvässä ja pahassa inhimillisempiä kuin Vanhalla testamentilla päänsä sekoittaneet anglosaksiset protestantit.