Kamalan ryssän ies

Hyvärisen Juuso laskettelee viisaita sanoja, kuten tapansa onkin:

Suomen 1970-luvun sosiaalihistoria näyttää aivan erilaiselta kuin saman vuosikymmenen poliittinen historia. Mutu-menetelmällä tuotetussa jokamiehen historiakeskustelussa tehdään 1970-lukua koskien usein kaksi virheellistä päätelmää. Ensimmäinen on kyllä oikeansuuntainen, mutta vahvasti liioiteltu. Siinä katsotaan, että Suomen kansainvälispoliittinen asema suhteessa yhtäältä Neuvostoliittoon ja toisaalta länsivaltoihin olisi ollut sama kuin jonkin kyseisessä tilanteessa mieleen juolahtavan Itä-Euroopan valtion asema (jos halutaan olla ankaria, on tapana ottaa esimerkkivaltioksi Saksan Demokraattinen tasavalta, jos taas joviaaleja, otetaan Jugoslavia). Toinen, tätä suurempi virhe tehdään siinä, että vedetään yhtäläisyysmerkit tuon kyseisen itäeurooppalaisen valtion ja Suomen kaiken yhteiskunnallisen kehityksen välille. Siten saadaan Suomen 1970-luku näyttämään hyvin ankealta ja silloiset "toisinajattelijat" lähes Raatteen tai Kollaan miehiltä.

Tähän ei ole paljoakaan lisättävää, paitsi se, että 1970-luvulla vallitsi varsin laaja yksimielisyys silloin toteutetuista sisä- ja sosiaalipoliittisista ratkaisuista, joita nyt morkataan "brezhneviläisyydeksi" ja "sosialismiksi". Kansa oli varsin tyytyväinen eloonsa ja oloonsa 1970-luvulla, ja varsin samaa mieltä siitä, mihin suuntaan yhteiskuntaa tuli kehittää. Tämän tosiasian peittämiseksi näkyvistä politiikassa harrastettiin turkkalaista teatterintekoa: vasemmisto oli pelkäävinään, että "fasistit" uhkasivat "demokratiaa", ja oikeisto oli pelkäävinään, että "kommunistit" uhkasivat "sosialisoida" maan. Politiikassa harrastettiin voimakkaita tunteita herättäviä iskusanoja, mutta loppujen lopuksi vastakkainasettelut olivat yhtä keinotekoisia kuin Fianna Fáilin ja Fine Gaelin vihollisuus on Irlannissa. Joka vaaleihin mentiin sillä mielellä, että nyt saattaa olla viimeinen tilaisuus ennen kuin taistolaiset kaappaavat vallan/fasistit ryhtyvät kurinpalautustoimiin ja "meidät" (ketkä milloinkin ja kulloinkin) viedään kaikki Siperiaan/teljetään urheilustadioneille surmattaviksi ja silvottaviksi.

Todellisuudessa kansa halusi elää siten kuin 70-luvulla elettiin, ja jos hinta siitä oli Neuvostoliittoa ymmärtävä ulkopoliittinen liturgia, realistinen Suomen kansa oli kyllä valmis sen hinnan maksamaan. Neuvostoliittoa kritisoivat toki Tuure Junnilan ja Kauko Kareen kaltaiset oikeistolaiset, mutta juuri oikeistolaisuutensa vuoksi he olivat liian selvästi menneen maailman ihmisiä: molemmat olivat mm. aika rasistisia, jolloin he antoivat aseita taistolaisten käsiin todistamalla, että Neuvostoliiton vastustaminen on kaikkien hyvien ja humaanien asioiden vastustamista. He eivät missään asiallisessa merkityksessä olleet "Suomen kansa".

Mitä todennäköisimmin Suomen kansa, jos sellaista ylipäätään missään mielekkäässä merkityksessä käsitteenä on, osasi suhtautua konsensuksen peittämiseksi masinoituun poliittiseen teatteriin juuri niin kuin siihen kuuluikin suhtautua, eli pitää sitä hyvänä viihteenä, kun elämä noin yleensä ottaen pakkasi olemaan niin kamalan tylsää ja turvallista.