Interblogistan

Ihmissuhteiden Henry antoi linkin loisteliaaseen ja nerokkaaseen sarjakuvaan Ilman naista, joka kiteyttää tarkalleen meidän alemman tason miesten ongelmat ja tuskanaiheet. Jäin kaipaamaan ainoastaan naisten tekopyhyyden ja tekointellektuaalisuuden analyysia. Sarjakuvan tekijät voisivat pohtia enemmän sitäkin, että nainen sanoo haluavansa kiltin nörtin, mutta makaa silti jännittävien rikollisten tai eksoottisten ulkomaalaisten kanssa; ja sitä, että nainen paheksuu miesten "vastuuttomuutta" turvaseksiasioissa (mikä tuntuu huvittavalta, kun muistaa tuossa sarjakuvassakin mainitun tosiasian, että toivottomat ATM:t kuljettavat vastuullisuuttaan ilmentääkseen kondomeja lompakossaan, ikään kuin niitä koskaan tarvittaisiin), mutta antaa itselleen luvan naida ilman kondomia miten epäilyttäviä miehiä tahansa, kun "rakastuu".

Jantusen Markkua kiehtoo japanin kieli. Itse olen ehtinyt pariinkin otteeseen miettiä sen opettelemista, koska se on monessakin suhteessa mielenkiintoinen. Kun vielä opiskelin kemiaa, paras kaverini oli japania harrastava raumalainen tietojenkäsittelytieteilijä. Kaikki tietävät, että baskilla ei ole tunnettuja sukukieliä, mutta vähemmän tunnettua on, että myös japani on isolaatti, vaikka sitä onkin urheasti koetettu selittää korean, altailaisten kielen ja jopa polynesialaiskielten sukulaiseksi. Polynesiaan viittaa japanin tavurakenne, eli se, että umpitavuja ei ilmeisesti sallita käytännössä ollenkaan. - Väite "ei sukulaiskieliä" ansaitsee toki sen verran tarkennusta, että Riukiusaarilla puhutaan murteita, jotka sukulaisuudesta huolimatta eroavat sekä japanista että toisistaan riittävästi, jotta niitä voi pitää erillisinä kielinä. Kirjallista käyttöä niillä ei kuitenkaan taida juurikaan olla.

En oikein itse ole koskaan ollut mikään manga- tai animefani, vaikka olen tilaisuuden kohdalle sattuessa tutustunut moisiin kulttuuri-ilmiöihin yleissivistykseni laajentamiseksi. Ilmiönä, niin sanoakseni kulttuuridynamiikan ilmiönä siis, mangaharrastus on kyllä mielenkiintoinen. Japanissa asuu vain vähän Suomea isommalla alueella toista sataa miljoonaa ihmistä, ja Japani on erittäin moderni ja teollistunut maa, kuten tiedämme; on ilmiselvää, että näissä oloissa Japanin kulttuuriteollisuuden volyymin täytyy olla todella huimaa luokkaa, joten ennemmin tai myöhemmin sen tuotteiden oli pakko ajautua länteen ja synnyttää kysyntää sillä tavalla kuin kulttuuritarjonta aina synnyttää: jos jotain on saatavana ja siihen totutaan, sitä halutaan joka tapauksessa lisää ennemmin tai myöhemmin.

Kielitieteilijänä minua kiinnostaa nähdä, synnyttääkö kulttuuritarjonta kysyntää myös japanin kielelle, joka tunnetusti on melkoisen vaikea oppia - ei niinkään kielioppinsa kuin monikerroksisen sanavarastonsa ja mutkikkaan kirjoitusjärjestelmänsä vuoksi. Itäaasialaisten kielten tapaan japanissa on runsaasti kohteliaisuusmuotoja, joiden omaksuminen meikäläisistä tuntuu turhanaikaiselta. Toisaalta japanin kieliopissa on paljon mielenkiintoisia ja nerokkaita piirteitä, jotka pistävät todella ajattelemaan asiat uusiksi. (Sanottakoon, etten ole tutustunut japanin kielioppiin kovin hyvin. Irlannissa kyllä löysin James Hardiman -kirjaston hyllystä jännittävän kirjan The Languages of Japan, joka käsitteli japanin lisäksi nyttemmin sukupuuttoon kuollutta ainun kieltä, ja tämän opuksen tietysti luin kannesta kanteen.) Olen sosiolingvistinä ollut jo kauan vakuuttunut siitä, että mikään kieli ei ole liian vaikea eikä eksoottinen opittavaksi, jos kieltä vain kuulee tai näkee arkiympäristössään riittävästi lapsena tottuakseen siihen, että tuollainenkin on olemassa. Englannin nousu maailmankieleksi johtui pitkälti siitä, että amerikkalainen kulttuuriteollisuus hallitsi ja hallitsee maailman kulttuuritarjontaa siinä määrin kuin hallitsee. Käsitykseni mukaan ei ole mitään syytä, miksei japanin harrastus voisi vaikkapa täällä meillä lisääntyä samanlaisista syistä. On oireellista, että Markkukin kokee japanin hauskana ja mukavana kielenä. Epäilemättä siihen on osaltaan syynä, että japani samastuu hänen mielessään luontevasti suosittuihin kulttuurituotteisiin, kuten animeen, mangaan ja go-peliin. Japanilaiset eivät enää ole yleisissä mielikuvissa kamikazefanaatikkoja, vaan mielenkiintoisen kulttuurin luojia ja ylläpitäjiä. Vielä minun lapsuudessani Japani oli Korkeajännitys-lehtien Japani, jonka vankileireillä amerikkalaisia vankeja II maailmansodan aikana rääkättiin, näännytettiin ja silvottiin. Kiinalaiset sitä vastoin herättivät - kommunismista huolimatta - pikemminkin myönteisiä mielikuvia vuosituhantisesta kulttuurista ja vaatimattomasti elävistä, köyhistä mutta rehellisistä talonpojista.