Lopultakin bloggaan kotoa
Tämä onkin sitten, arvoisat Blogistanin kansalaistoverit ja muutkin kunnianarvoisat lukijat, elämäni ensimmäinen kotikoneelta kirjoitettu merkintä. Olen vielä hieman tottumaton kirjoittamaan html-kieltä tällä sylimikrollani, kun nuo terävät sulkumerkit ovat hiukan oudossa kohtaa. Mutta nyt ainakin voi keskittyä bloggailemaan näin iltaisin, kun tulee se kello puoli kymmenen pirteys päälle ja voi keskittyä pari tuntia ennen nukkumaanmenoa hyviin harrastuksiin, kuten kirjoihin - tai kirjoittamiseen.
Alkutoimi oli Mozillan hankkiminen Internet Explorerin tilalle, kuten kaikki me Microsoftin vastaisella propagandalla aivopestyt mukafiksut ihmiset teemme - tosin minun tapauksessani pääasiallinen aivopesijä on ollut rakastetun alma materini Datacentralen, joka jo jonkin aikaa on eksplisiittisesti kehottanut siirtymään Mozillaan. Seuraavaksi sitten piti kokeilla jo käännettyjen Asimov-lukujen lähettämistä iirinkielisyysväelle, mutta siitä ei tullut mitään, kun tiedosto on liian suuri. Täytyy lähettää Psykohistorioitsijoiden tarina henkilökohtaisesti sitä pyytäneille.
Iltakirjana tässä on ollut lähinnä tuo Sellaista oli elämä keisarin Roomassa, kun Akateemisessa on ollut jokin merkillinen Rooma-aiheinen kaupittelukampanja meneillään - kyseessä on siis sekä antiikin Rooma että tämä nykyinen, ja onhan siellä tietysti jonkun luigin kirjoittama kirja monikymmenvuotisesta avioliitostaan suomalaiseen naiseen. (Anteeksi, ihan oikeasti anteeksi jos joku loukkaantuu. Tarkoitukseni on ilkeillä vain ja ainoastaan tuntemattomille tai julkisuuden ikonina tuntemilleni ihmisille.) Koska en edelleenkään osaa italiaa, minkä tiedän olevan suuri menetys - toki minäkin tahtoisin lukea alkukielellä yhden maailman ihmeellisimmistä kirjoista, Carlo Levin Jumalan selän takana (josta tehty elokuva tunnetaan nimellä Kristus pysähtyi Eboliin, vaikka kirjan suomenkielinen nimi, olkoonkin vapaalla kädellä käännetty, ilmaisee tarkoitetun ajatuksen paremmin: Levin kuvaaman kylän asukkaat sanoivat, että he eivät ole kristittyjä, koska Kristus tuli vain Eboliin asti) - ja koska olen viettänyt suuren osan lapsuudestani lueskellen Grimbergin Kansojen historian 1930-luvun suomennoksen Rooman caesareita ja heidän aikalaisiaan käsitelleet sivut puhki, kiinnostuin enemmänkin vanhan kuin nykyisen Rooman asioista, ja ostin sen Rooman arkielämää käsitelleen kirjan. Teoksen tyyli on arvoiltaan ja asenteiltaan samalla lailla patinoitunutta kuin Grimberginkin, se tuntuu kuuluvan luontevasti osaksi antiikkia käsitteleviä populääritieteellisiä kirjoja. Koska en ole ihan vielä luopunut aikomuksistani oppia latinaa, pidän hyvin tervetulleena sitä, että asianomainen kirja käyttää roomalaisen arkielämän käsitteistä latinankielisiä termejä, joiden merkityssisältö sitten konkreettisesti määritellään.
1970-luvulla kasvaessani en kokenut oikeastaan kommunismin uhkaa (vaikka sitä meillä kotona toki pelättiinkin) ollenkaan siinä mielessä oleellisena tai läsnäolevana kuin esimerkiksi ufot, tappajamehiläiset tai väkivaltaviihteen ja pornon synnyttämän moraalisen paniikin, jota muistan lukemiemme lehtien, kuten Suomen Kuvalehden (josta ammensin pikkuvanhalle maailmankuvalleni rakennuspuut) olleen täynnä. Muinaisen Rooman menoon tutustuminen asetti kyseisen paniikin oikeisiin mittasuhteisiinsa, vaikka myönnänkin, että Grimbergillä oli varsin perinteinen kristillisesti moralisoiva asenne roomalaisuuteen, mihin tietysti oli painavia syitäkin (tarkoitan tässä tietenkin amfiteatterien snuff-pornoa) - toisaalta sitten hän tietysti silitti roomalaisia soturi-ihanteita myötäkarvaan tavalla, joka saa nykylukijan ainakin mutisemaan happamesti jotain Grimbergin kristillisyyden tekopyhyydestä. Vaikka nyky-Suomestakin epäilemättä saisi kokoon täyden amfiteatterillisen innokkaan verenhimoisia katsojia seuraamaan ihmisten heittämistä leijonien raadeltavaksi, olemme kuitenkin roomalaisten ajoista sivistyneet sen verran, että nykyisessä viihteessä moista ei sentään harjoiteta oikeasti. (Arvaan jo Tommi Perkolan kommentin tähän: moinen sivilisoituminen johtuu vain ja ainoastaan siitä, että elokuva- ja äänentoistotekniikka on kehittynyt kyllin hienostuneeksi simuloimaan amfiteatterijulmuudet riittävän hyvin, jotta niitä ei tarvitsisi käytännössä harjoittaa, vaikka pedon luontomme oikeastaan vaatisikin aitoja uhreja - kaiken maailman humanistien on siis turha ottaa asiasta kunniaa.) Kun tätä miettii, joutunee myöntämään virheelliseksi 1970-luvulla varsin laajalti poliittisen spektrin eri alueilla vallinneet käsitykset senaikaisen "moraalittoman viihteen" ennenkuulumattomuudesta.
3 turpaankerjuuta:
Grimbergin kritiikitön ihailu viikinkejä, noita uljaita ja myös sivistyneitä Pohjolan poikia kohtaan, on myös huvittavaa, joskin svenssonilta enemmän kuin ymmärrettävää...
- miikka
Svenssoneista ja Jönssoneista puheenollen, viimeinen Turkulainen tiesi kertoa eräästä puolueloikasta, joka suuntautui liberaaleista Suomen kansan sinivalkoisiin. Plökin lukijoille jostain syystä ei yllätys.
Tämä ei nyt liity varsinaisesti aiheeseen, mutta höpötän tähän, kun en alemmas viitsi. Puolasta siis.
Olen muinoin käynyt Warsovassa ja viime viikonloppuna olin vielä Krakowassa. Joku tuolla kommenttiosastolla piti sitä Prahaa hienompana paikkana, mutta minulle jäi kyllä valju kuva. Praha tuntui halvemmaltakin ja Krakowan kiinalainen ruoka oli täysin ala-arvoista verrattuna Prahan vastaavaan. Siis halpiskinkki, eihän meillä varaa ole hienoihin paikkoihin. Vanha kaupunki oli ihan sievä, mutta loput Krakowasta muistutti hiukan siistittyä Ukrainaa, mutta tympeämpänä versiona ilman lapsuuden nostalgiakuorrutusta. Itse asiassa Warsovastakin jäi parempi mielikuva, vaikka kaikki sitä isoa pytinkiä haukkuvatkin...
Oswiecim sen sijaan oli hieno, tai tietenkin tarkennettuna se keskitysleiri. Eihän se sama asia ollut kuin kirkkojen ihastelu, mutta ihan terveellinen maahan tipautus ja hyvin vaikuttavaksi saatu. Erityisen hyvin mieleeni jäivät yhdestä näyttelysalista murhattujen naisten hiukset, joista kuulemma tehtiin Saksassa kangasta. Niitä hiuksia oli valtavasti. Birkenaussa ei ehditty käydä, toisella kertaa sitten.
Se, mikä keskitysleirinäyttelystä kuitenkin tuntui jäävän puuttumaan oli esittely vartijoista. Tuskin suurin osa sinne määrätyistä ihmisistä oli sadisteja alkujaan, mutta melkoisiin hirveyksiin he silti syyllistyivät. Kiinnostaisi, keitä he olivat, kuinka he päätyivät sinne ja kuinka heissä mahdollisesti tapahtui sellainen muutos, joka mahdollisti moiset julmuudet. Ja kuinka he elivät perheidensä kesken. Muistaakseni siellä oli tilat myös vartijoiden perheille.
Puolan kieli ei ollut valitettavasti mieleeni. Odotin jotenkin, että se olisi ollut lähempänä venäjää kuin tshekki, mutta erehdyin täysin. Prahassa ja Bratislawassa tuli venäjällä toimeen, Krakowassa pärjäsin sillä vain eurolinesin bussitoimistossa. Sitä paitsi, ymmärsin tshekkiä ja slovakiaa paljon paremmin kuin puolaa. Se tshekin kummallinen r:kin miellyttää enemmän kuin puolan hassut kirjaimet. Tosin, se ei miellytä, että slaavilaista kieltä väännetään latinalaiseen asuun. Ei vaan silmä tykkää. Mutta jos sitä nyt täytyy kääntäjän tutkintoon lukea jotain slaavilaista kieltä niin joko ukraina (mieluummin) tai tshekki.
Niin ja sanottakoon nyt se, että mielikuvani jäi toki pinnalliseksi. Parasta olisi aina osata kieltä ja tuntea joku paikallinen, joka voi opastaa eikä meillä Puolassa ollut kumpaakaan etua. Ehkä joskus jälkimmäinen toteutuu. Eipä minulla puolalaisista ole mitään valittamista. Ryssävihaakin on vaikea tuntea, kun on puoliksi sellainen itse. No, jos tarkkoja ollaan, ukrainalainen on eri asia kuin venäläinen, mutta eiväthän ipanat hiekkalaatikolla mitään eroa tee, joten totuin olemaan pienenä ryssä. Ne vuodet, kun olisi pitänyt opetella vihaamaan ryssiä, menivät ohi ollessa itse puoliksi sellainen. Ukrainalaisilla tosin olisi ihan yhtä hyvät syyt inhota venäläisiä kuin puolalaisilla ja ilmeisesti jossain päin Ukrainaa voipi jopa tulla vaikeuksia venäjän puhumisesta...
Niin ja toin sinulle tuliaisia Puolasta, Panu. Tule hakemaan omasi. ;)
Arawn
Lähetä kommentti
<< Himaan