Parillisuuksia

[sensuuri iski, asiaa tarkemmin mietittyäni poistin ensimmäisen kappaleen]

...Kun kerran otin tämän paritusteeman esille, pysytään siinä. Veljemme, iiriksi an Tiarna Tinn Tuirseach - eli Lord Boredom, Tylsyyden multihuipennuksen ansiokas kirjoittaja, kertoi pari päivää sitten seuraavan tarinan ylemmän tason miehistä:

Tulin tässä muistelleeksi, kun ehkä noin vuosi sitten matkasin junalla etelään. Vihannista matkaan nousi pataljoona varusmiehiä - varma merkki siitä, että loppumatkan vituttaa ja saa kuunnella konduktöörien kovistelua kaikkialta ympäriltä. Joka tapauksessa matka jatkui, matkustajat vaihtuivat minua ja varusmiehiä lukuunottamatta. Loppumatkasta huomasin sitten yhden varusmiehen kaulailevan jonkun teinitytön kanssa, ja he menivät yhdessä vessaan ja tulivat sieltä vähän ajan päästä takaisin, kun tytön pääteasemaa kuulutettiin keskusradiosta. Tytön kadottua varusmies alkoi naureskellen kehumaan armeijatovereilleen, että sai kolmannen puhelinnumeron tällä matkalla ja pääsi ei vain suutelemaan, vaan myös... krhm "hommiin". Siis kuinka YTM voi olla? Yhden saastaisen junamatkan aikana sama äijä "tutustuu" kolmeen muijaan ja pääsee suuteluasteelle kaikkien kanssa ja yhden kanssa jopa tositoimiin? Siinä sitä on kyllä suomisotilaan esikuvaa. Naureskelin kyllä vahingoniloisena, koska lomilta palatessaan joutuisivat kasarmilla vastaamaan penkkien sotkemisesta ja rauhattomuudesta. Syvällä sisimmässäni olin kuitenkin katkeran kateellinen. Ei sillä, että minä haluaisin käyttää hyväkseni kolmea tyttöä samalla matkalla, mutta haluaisin tietää pystyväni siihen halutessani. Silloin voisin olla joiltain osin tyytyväinen itseeni.

Täältä vastahankitun YTMyyteni [edellinen viittaa poistettuun kappaleeseen] korkeilta koturneilta totean veli Tinn Tuirseachille, että tuon nuorukaisen kyky iskeä tyttöjä on luultavasti lähinnä eläimen kykyä haistaa toisen eläimen kiima. Lordimme puhuu "teinitytöstä", mikä minun näkökulmastani tarkoittaa potentiaalisesti moniongelmaista, alaikäistä tyttöä, joka hakee itsetuntoa seksuaalisesta kokeneisuudesta ja on lordimme kuvaaman kaltaisen nuorukaisen työstettävissä. Nuorukaisen oma markkina-arvo ei välttämättä riitä kovin kaksisiin pimuihin, mutta nuorukainen osaa tunnistaa oman saumansa - ne elämässään sekaisin menneet neitokaiset, joilta hänenlaisensa rehvastelija voi saada - ja hyödyntää sitä.

Edellisen teesini kumoan heti toteamalla, että tuollaisen suupaltin hyödynnettävissä toki on varsin merkittävä osa niistäkin neitosista, joihin lordiveljellämme ainakin oikeutta ja kohtuutta myöten kuuluisi olla saumoja. Nykyisen seksuaalikulttuurin aikana on täysin mahdollista, että nuori tyttö, joka on kiinnostunut samoista asioista kuin lordimme ja jonka voisi kuvitella olevan lordillemme pätöä tyttöystäväainesta, on tuollaisen kerskurin kellistettävissä eikä erityisemmin edes häpeä sitä. Hänkin haluaa puhtaasti fyysistä tyydytystä, jota on verrattoman paljon helpompi saada kokeneelta, aivottomalta sonnilta kuin syvästi tuntevalta nörtiltä. Sitä paitsi ei ole ollenkaan mahdotonta, että älykkötytön(kin) murrosiän kriisi ilmenee seksuaalisena sikailuna. Älykkötyttöjen ja älykköpoikien tragedia on, että älykkötytöt kuuluvat osana yleiseen tyttökulttuuriin, jossa murrosikä ilmenee valtavirtaisella tavalla ryyppäämisenä, narkkaamisena ja naimisena, kun taas älykköpoikien murrosiän kriisi on määritelmällisesti sitä, ettei ryypätä, narkata eikä naida - että tuskallisesti ja kouristuksenomaisesti ollaan ryyppäämättä, narkkaamatta ja naimatta. Niinpä älykköpoika joutuu kerta toisensa jälkeen huomaamaan, että ne tytöt, joiden kanssa kiinnostusten, harrastusten ja maailmankuvan kannalta olisi paljon yhteistä, ovat elämäntavaltaan (esimerkiksi päihteiden käytöltään) aivan eri sakkia kuin hän. Miten 25-vuotiaana poikuutensa säilyttänyt raitis mies löytäisi yhteisen sävelen 16-vuotiaana panemisen, tupakoinnin, hasiksen polton ja ryyppäämisen aloittaneen naisen kanssa, vaikka molempia kuinka kiinnostaisi tunneli-ilmiön kvanttifysiikka (ja vaikka nainen päivän kuudettakymmenettä savuketta sytytellessään olisi kuinka vilpitön sanoessaan polttavansa kannabista enää vain kerran kuukaudessa ja yrittävänsä vähentää tupakointiaankin)?

Tietenkin, sen sijaan että meille intettiin koko nuoruutemme, kuinka miehet haluavat vain sitä yhtä ja naiset jalompina ja ihanampina olentoina rakkautta ja plääplää - ja feminismi on ainoastaan tämän kaksinaismoraalin moderni muoto (tosin nykyisessä muodossaan feministinen näkemys seksuaalisuudesta on lähinnä "naisella on oikeus ja velvollisuus sikailla sillä tavalla kuin miehetkin ja vielä pahemmin ja pitää omaa seksuaalisuuttaan oleellisesti hienompana ja ylevämpänä asiana kuin miesten seksuaalisuus on") - meille olisi pitänyt alusta lähtien kertoa totuus, eli että molemmat sukupuolet kykenevät sekä sitoutumishakuiseen rakkauteen että pelkkään panetukseen. Mutta akkojen seksuaalisuutta ylistävä ja pyhittävä, naisten hyväksi kaksinaismoralistinen propaganda on niin oleellinen osa kulttuuriamme, että järjen ääni häviää kuulumattomiin kaikenlaisten umatätien lässytyksen sekaan.

Palatakseni tuohon Lordin kirjoittamaan, toveri Enimmäkseen nimetön, jonka sivuilta eksyin veli Boredomin muisteloihin, sanoo kyseisten muisteloiden todistavan jotain junien luonteesta kutupaikkoina. En olisi itse niin varma siitä, että junilla on tällainen funktio, tai että ne täyttävät sen kovin kaksisesti. Mieleeni nousee se, kun joskus pari vuotta sitten - muistan, että minulla oli silloin matkalukemisena Gort Broc, melkein foliokokoinen, kauniin syvänvihreäkantinen folklorekokoelma Uíbh Ráthachista, jota en ole - kirjan koon ja hieman vierastamani kerryläismurteen vuoksi - vieläkään saanut panuttua ihan loppuun: jos haluaa oikein julkisesti rehvastella sillä, kuinka iirintaitoinen on, kyseinen teos soveltuu tällaiseen aivan mainiosti, koska on sekä iso että oikean värinen. Matkustin - luultavasti paikkojen puutteen vuoksi - "pikajunan" (näinä supernopeiden intershittyjunien ja bandolerojen aikoina "pikajunalla" tarkoitetaan sitä kaikkein hitainta ja vanhanaikaisinta junatyyppiä)lemmikkieläinvaunussa, jonka yhteydessä sijaitsee myös tupakoitsijoiden kaasukammio, niin epäoikeudenmukaista kuin tämä onkin eläinparkoja kohtaan. Minua vastapäätä istui hyvin hiljaisella äänellä puhunut vanha pari, toisella puolella käytävää taas - vanhaa mieli-ilmausta käyttääkseni - proletariaatin alinta, jo puolirikollista kerrostumaa edustanut nuorukainen naaraineen. Molemmat olivat noin kaksikymppisiä ja ilmeisesti vakaalla tiellä kohti vaikeaa alkoholisoitumista. Nuorukainen oli hiljaisempi ja luultavasti myös lujemmin humalassa; hän oli kasvonpiirteiltään melko komea. Naaras - "neito" on ehdottomasti väärä sana - taas oli sekä kirjaimellisesti että kuvaannollisesti isosuinen: piti pitkiä kovaäänisiä yksinpuheluja, joiden aiheena oli lähinnä seksi eri muodoissaan sekä mielenkiintoinen teoreettinen kysymys, voisiko hän esiintyä pornoelokuvassa. Kysymys sai myöntävän vastauksen, mutta iso suu antoi naaraan naamalle irvokkaan, ämmämäisen ilmeen, joka teki hänestä niin puistattavan, epämuodostuneella ja hirviömäisellä tavalla ruman, että hänellä ei olisi ollut mahdollisuuksia mihinkään pornofilmiin, tuskin edes amatööripätkään. Asiaan toki vaikutti myös naamasta kilometrien päähän paistava tyhmyys ja vähämielisyys: säännöllispiirteinen ja teoriassa kauniskin tyttö on tunnetusti kuvottavan ruma, jos hänellä on hullunlehmäntautisen, aivottoman epäsikiön tyhjä, sieluton ilme.

Apinanaaraan jutut olivat sitä luokkaa, että niiden kuunteleminen oli piinallista, ei vain siksi, että niille oli ominaista emätinrähmäinen, pimppanäljäinen, kuvottava seksuaalisuus, vaan varsinkin siksi, että hän otti nurkista kaikuvalla ämmänkääkkänän äänellään koko tilan haltuunsa. Vanha pariskunta edessäni vaikutti tavattoman vaivautuneelta ja puhui entistäkin hiljaisemmin, minä koetin olla syventyvinäni Pádraig Ó Murchún kertomiin kerryläisiin kansansatuihin, vaikka se oli oikeasti melko vaikeaa niissä olosuhteissa; välillä mutisin puoliääneen jonkin kirjasta löytyvän mahdollisimman paljon kelttien matalia kurkkuääniä sisältävän iirinkielisen sanan vaikuttaakseni ulkomaalaiselta, tai ainakin kommunikoinnin tuolla puolen olevalta autistiselta nörtiltä.

Yhtäkkiä vanha nainen nyhtäisi minua pari kertaa. Nostin katseeni Gort Brocista, ja vanha nainen vastasi katseeseeni levottoman oloisena osoittaen alkoholisoitunutta nuorukaista. Nuorukainen koetti herättää huomioni näyttämällä juuri silloin korvalappustereoistaan kuuntelemansa cd-levyn kantta, ilmeisesti virittääkseen musiikkimakuja koskevaa keskustelua. Ulkomaalaisen esittämiseni ei oikein auttanut, tai sitten näytin pitkine hiuksineni ja O'sitä ja O'tätä nimeltään olevien ihmisten kirjoittamine kirjoineni jännittävältä irlantilaiselta folkrockmuusikolta, jonka kanssa kaveri luuli saavansa aikaan mieltäylentävän pidginenglanninkielisen jutustelun: hän koki puhua minulle sekä suomea että säälittävää alkeisenglantia. Minä, rokkijumala! (Ilmaus "rokkijumala" on tässä perusteltu, koska kyse oli nimenomaan siitä, että kyseinen heebo ilmeisesti palvoi uskonnollisella tavalla niin rokkia sinänsä kuin englanninkielisiä maitakin, joista rokki erittyi, ja päästessään puheisiin - miten kömpelöihin tahansa - olettamansa irlantilaisen rokkarin kanssa hän olisi lähempänä uskontonsa unio mysticaa.) Kuittasin nuorukaisen kontaktinottoyrityksen päästämällä jonkinlaisen puoliksi iirinkielisen, puoliksi kehitysvammaisesti artikuloimattoman mölähdysäänen, mutta häiskä suhtautui siihen mit Gelassenheit: hänhän oli valanut pullosta sydämensä täyteen maailmaarakastavaa hyväntahtoisuutta. Siinä vaiheessa lehmä oli mennyt joko vessaan tai sitten ravintolavaunuun tankkaamaan itseensä samaista voitehista toiseksi vanhinta mielialalääkettä.

Matkan loppuessa rokkijumalaa palvovan nuorukaisen apinanaaras oli iskenyt toisen tytön - vaaleahiuksisen ja aika kauniin, mutta yhtä pahasti alkoholisoituneen - ravintolavaunusta heille seuraksi, ja kolmen hengen ryhmäseksiviritystä suunniteltiin jo äänekkäästi. Apinanaaras oli kovin tohkeissaan siitä, että junasta oli löytynyt seuraa, aiemmin hän oli suhtautunut kovin skeptisesti kaveriensa puheisiin siitä, että nämä olivat tavanneet jonkun tuttavansa ensimmäistä kertaa junassa. Tästä oli ilmoitettava äänekkäästi kännykällä kaikille ystäville. Kolmikko oli selvästi humalassa, ja tupakkakammiossa käytiin äänekkäästi touhuten, niin että Ypresin vuoden 1916 kaasuhyökkäyksen muistot tulivat mieleen kopperon ulkopuolellakin.

Tapauksessa surullisinta tai loukkaavinta oli se, että vanha pari, joka juoppojen seksijuttuja kuunnellessaan ilmeisesti ahdistui ja tuntui joutuneensa vieraaseen, vihamieliseen ja pelottavaan ympäristöön, koki minun kuuluvan aivan saumattomasti samaan yhteisöön kuin tuo pohjalieju: kun vanha rouva nyhtäisi minua vaatteista sen juoponretaleen toivomuksesta, oli aivan ilmeistä, että minä olin hänelle samanlainen renttu, pelottava, arvaamaton ja vihamielinen, minä edustin samaa vierasta ja moraalikäsitykset ja tavat unohtanutta anarkian ja rappion maailmaa, ja oli mitä luontevinta, että yksi sen maailman retku yrittää virittää keskustelua kaltaisensa kanssa. Olisin toivonut, että rappioliejun edustajat olisivat valuneet junasta mäkeen ennen pääteasemaa, jotta olisin voinut sanoa heistä jotain halveksuvaa tälle vanhalle parille: tavallaan katsoin itse olevani vanhan pariskunnan kanssa samalla puolella, mesoavan alaluokan terrorisoima uhri, ja heidän ahdistuksessaan ja tavassaan hakea turvaa toisistaan (mitä enemmän alarotuiset meuhasivat, sitä tiukemmin vierekkäin he istuivat) pahan maailman keskellä oli jotain syvästi liikuttavaa ja sympaattista.

Mutta junien kutufunktiosta puheen ollen, minusta tuntuu, että junissa kutee se sama kognitiivinen alaluokka, jonka on varsin helppo kutea muuallakin, koska sillä ei ole aivoja, joiden ajattelemat ajatukset tunkisivat sukuelimistä lähteviä luontaisia, luontevia ja luonnollisia refleksejä häiritsemään.