Cher ami

Hankin sitten sen Amilon. Mukava vehje, olen jopa oppinut käyttämään sitä pekplattaa - sille ei ilmeisesti löydy suomenkielistä nimeä, mutta kyse on siitä hiiren roolia näyttelevästä laatasta. Siinä on vain se vika, että jo nyt voi sanoa sen aivan varmasti aikaa myöten keräävän likaa. Siksipä minulla onkin myös optinen hiiri, tosin olen kyllä hieman sillä kannalla, että optiset hiiret eivät toimi oleellisesti paremmin kuin muutkaan. Pyysin Vera I:ltä tarkastuslistan, jonka mukaan valitsin koneen - tässä tosin oli puolta vähemmän muistia kuin kalliimmissa, mutta muilta osin se vastaa tarpeitani, enkähän minä mitään DVD-leffoja aio katsellakaan, saati sitten hankkia digikameraa. Kieli-CD:tä kyllä kokeilin - Talk Now -sarjan arabiaa, joka on lähinnä matkaparlööri.

Toivotaan nyt että koneesta on apua iirin asialle, jonka edistämiseksi herra X sen minulle ennen kaikkea osti. Nettiyhteyttä en ole vielä hankkinut.

Joudun keskeyttämään kesälomani ja menemään huomenna takaisin töihin. Loma jatkunee aikanaan.

Hairahduin tänään tapani mukaan kaupunginkirjastoon ja luin kaksi Sjöwall-Wahlöön rikosromaania, Komisario Beck tähtäimessä ja Roseanna murrosikäni muistoksi. Yllättävästi yhteiskuntakritiikki ei ollut niin yksioikoisen kommunistista kuin muistin sen olleen - on tuiki mahdollista, että nämä kaksi kirjaa eivät koko sarjan kannalta ole edustavia - mutta maneerista ja itsestäänselvää se kyllä oli. Syylliset löytyivät helpommin ja vaivattomammin kuin muistinkaan, ja kirjat ylipäätään tekivät paljon muistamaani heppoisemman vaikutelman, siis luettavana. Muistan, että silloin yläastepoikana niissä oli vanhalla lukutoukallakin oikeasti jonkin verran työtä, mutta nyt ne ovat - sekä suomeksi että ruotsiksi - vartissa lukaistavaa tavaraa, eivät paljon Jerry Cottonia raskaampia. Uuvuttava, tyrkylle pantu seksuaalisuus oli entisellään, joskaan se ei enää tuntunut kiihottavalta kuten kolmetoistavuotiaana, ja oli pakko myöntää, että se oli myös juonen kannalta perustellumpaa kuin muistin. Maneerimaista se kuitenkin oli, yhtä lailla kuin se yhteiskuntakritiikki.

Nettidebatin kannalta merkillepantavaa on, että seksuaalisuus, vaikka se onkin esimerkiksi Roseannassa merkittävä rikosmotiivi (intohimorikokset ovat perin tavallinen ilmiö Sjöwallin ja Wahlöön maailmassa, ja Wahlöön poliittisen trillerin yritelmä Generalerna menee pitkälti pilalle ohjelmallisen seksivapausideologian tyrkyttämisen takia), esitetään sarjassa 70-lukulaisen "edistyksellisestä", reichiläis-jungilaisesta näkökulmasta: ongelma on aina seksuaalisuuden tukahduttaminen, ja tyypillinen roisto on patoutuneen himokas, seksuaalisuutensa uskonnollisperäisen estyneisyyden vuoksi kiistävä ihminen, kuten Roseannen murhaaja. Sitä vastoin ATM-hahmoja ei Sjöwallilla ja Wahlööllä esiinny. Joskus olisi toivonut sellaisiakin seksuaalisuuden kaunokirjallisessa representaatiossa näkevänsä, niin olisi murrosikäisenä edes älynnyt varoa, tai ymmärtänyt vaaran olemassaolon. Mutta silloinhan "seksuaalinen vapautuminen" oli uusi juttu, jolla ei ymmärretty olevan varjopuolia.

Matti Yrjänä Joensuun Harjunpää-romaaneissa ATM-problematiikka sitä vastoin on noussut hyvinkin merkittäville tasoille. Harjunpää-romaanit olivat kultaisessa nuoruudessani suomalainen vastine Komisario Beck -sarjalle, kahdeksankymmentäluvun alkupuolella niitä ilmestyi hyvinkin nide vuodessa, kunnes Joensuu kompastui omaan vauhtiinsa teoksessa Harjunpää ja kiusantekijät, jossa on selvästi välityön makua. Sen jälkeen Joensuu pitikin taukoa 1990-luvun alkupuolelle, jolloin saatiin Harjunpää ja rakkauden nälkä, yhdessä Harjunpään ja pyromaanin sekä Harjunpään ja ahdistelijan kanssa yksiselitteisesti ATM-aiheesta kirjoitettu kirja. Joensuu menee ATMiensä nahkoihin hyvinkin uskottavasti ja on oivaltanut ATM-problematiikan psykologisen puolen kohtalaisen hyvin, muttei täydellisesti: hänen ATM:nsä ovat syrjäytyneistöä ja miltei alamaailmaa, eivät kilttejä nörttejä. Pyromaani oli muistaakseni äidin tyrannisoima peräkammaripoika, Ahdistelijalla taas oli epämääräisiä kirjallisia harrastuksia, eli hän kirjoitti sekasortoisia seksiunelmiaan jonkinlaisiksi romaaniyritelmiksi, jotka aina palasivat takaisin kustantamosta, mutta käsittääkseni hänellä ei ollut ammattia eikä koulutusta. Hänelläkin oli dominoiva äiti, ja itse asiassa muistan, että nämä poikansa pilanneet äidit nostivat feministitaholla aika porun silloin kun Åke Lindmanin ruotsinkielinen Ahdistelija-sovitus, Harjunpää och antastaren, aikoinaan näytettiin aivopesukoneen ruudussa. (Hän teki televisiosovituksen myös kirjasta Harjunpää ja kapteeni Karhu, jossa säälittävä vanha mies tulee syyllistyneeksi tappoon hätäännyksissään - Lindmanin version nimi oli ärsyttävän raflaavasti Harjunpää och kalla döden.) Äitejähän, noita toivossa väkeviä, ei saisi koskaan arvostella siitä, että kasvattavat kakaransa kieroon. Voin omasta puolestani sanoa, että yksi tähtihetkiäni oli, kun sain sanottua elämäni pilanneen nuoren naisen äidille, mitä ajattelin hänestä, hänen tyttärenretaleestaan ja tämän kasvatuksesta. Vasta silloin tunsin sen märkivän haavan lopultakin umpeutuneen ja tulevaisuuden avautuneen.

Tytötkin tarvitsevat isän, tuon lapsen Jumalan. Minä en oikein tuntenutkaan omaani ennen murrosikää, mutta isoisä hoiti roolin ensiluokkaisesti.